Miksi lahjat eivät voisi olla aikuisellekin tärkeitä?

Minusta on mukava antaa ja saada lahjoja. Oleellisinta lahjassa on ajatus - halu ilahduttaa ja huomioida. Lahjan arvolla ei ole suurempaa merkitystä.

Ystäväni on tapaillut uutta miestä muutaman viikon. Mies oli ilmoittanut, ettei hänellä ole rahaa ostaa joululahjaa, ja ystäväni oli pahoittanut tästä mielensä.

Minä sanoin ystävälleni, että voisi olla aika todeta, ettei suhdetta kannata tämän pidemmälle jatkaa (ei pelkästään tämän, mutta tämänkin asian vuoksi. Ehkä toivoen, että joku olisi kertonut minulle silloin kun eksä ensimmäisenä vuonna ei antanut minulle sen enempää syntymäpäivä- kuin joululahjaakaan (tai edes korttia), että kyllä se kertoi arvostuksen ja kunnioituksen puutteesta, ja etten minä oikeasti ollut niin vähäarvoinen.).

- Jos sulla ei olisi rahaa, antaisitko minulle silti lahjan? kysyin Toivolta.
- Antaisin. Askartelisin vaikka jotain. Ei lahjan antaminen ole rahasta kiinni, vaan halusta. Se että sanoo, ettei voi antaa lahjaa, koska ei ole rahaa, on vain laiskuutta, vastasi Toivo. 

Rakkaus on sellainen asia, jota sanat ja teot ruokkivat tai syövät. (Minun rakkauteni Toivoa kohtaan voi hyvinkin kauhistua punnituksessa: mistä näitä kiloja oikein tulee?) 

(Synttärilahjaksi sain tänä vuonna (eri lähteistä) suklaata, teetä, punaviiniä ja timanttiananaksen. Kyllä minusta tuntui mukavalta tulla muistetuksi ja huomioiduksi.)

Tähän on tultu.

On taas se päivä vuodesta, jona mietin elämääni. Menneitä, tulevia ja nykyhetkeä.

Minulla on niiskuttava nenä ja köhäinen kurkku, mutta muilta osin elämäni on parempi kuin olisin osannut 20 vuotta sitten kuvitella (niin, 20 vuotta sitten se poika, johon olin hurjan ihastunut 6-vuotiaana lopultakin suuteli minua. Enkä minä tainnut elämältä sen enempää silloin toivoakaan.).

En olisi osannut kuvitella tällaista elämää - en kaksikymmentä enkä kymmenen vuotta sitten - en olisi toivonut tätä, ja silti tunne siitä, että juuri näin tämän pitikin mennä voimistuu minussa koko ajan.

Minulla on lapsi. Minulla on koti. Minulla on mies, joka nukkuu vieressäni ja pitää minusta tällaisena, mikä olen. Pystyn elättämään itseni. Minulla on ystäviä. Olen terve, hyväkuntoinen ja ulkonäkööni tyytyväinen. Minulla on täppä 39 maassa. Pystyn tekemään asioita, joista pidän.

Mikään ei ole itsestään selvää eikä tulevaisuudesta ole takeita. Mutta tähän hetkeen olen ihan itse tieni raivannut. Kiitos menneille minuuksilleni kaikesta siitä, mitä he ovat eteeni tehneet.

Minä lupaan tehdä parhaani, jotta kuudenkymmenen vuoden päästä voin sanoa eläneeni hyvän elämän, täyden elämän, olevani onnellinen (olettaen, etten ole jo kuollut).

(Kyllä minä tiedän, että tämä on taas tällaista plaaplaa-tekstiä, mutta ei se haittaa. Minulla on nyt hyvä olla. Mitä nyt tuo nuha tökkii.)

Tänään oli vuoden pimein päivä. Hyvä päivä. Huomenna lähdetään taas kulkemaan kohti valoa. Toivotan itselleni hyvää seuraavaa vuotta.  
 

Hyvä

Aamulla höpöttelin enemmän tai vähemmän itsekseni, Toivo vieressäni puoliunessa.

- Sinä olet minulle juuri sopivankokoinen mies, ihastelin.
- Olet muuten tieteellisestikin, jatkoin. Luin, että parisuhteet, joissa miehen pituus on 1,09 kertaa naisen pituus, ovat kestävimpiä.
- Ja minäkö olen sen verran sinua pidempi? Toivo kysyi.
- Niin olet.

Toivo hymyili silmät kiinni. Sellaista aikuisen pikkupojan hymyä.

*

Emme me monellakaan tapaa ole täydellisiä toisillemme, tiedän, mutta fyysisyys liimaa meitä yhteen.

Enkä minä tarkoita (pelkästään) seksiä, vaan hipaisuja, halauksia, silityksiä ja rapsutuksia. Sitä, että toisen iho tuntuu hyvältä, ja että siinä tuoksussa ja lämmössä - lähellä - on niin hyvä olla, että tekisi mieli kehrätä.

Ihan vain jo sen vuoksi minä voisin jäädä tähän loppuelämäkseni. 

En jaksanut odottaa ihan kolmea kuukautta.

Aamulla oli sellainen olo, että olisin pyöräillyt toimiston sijaan Toivon ovikellolle, jos mies olisi yhtään lähempänä.

Tekstiviestit eivät ehkä ole paras mahdollinen tapa keskustella Vakavista Asioista, mutta välineestä viis, jos asia on tärkeä.

- Minä olen miettinyt: voitko sinä rakastaa minua?
- Voin.
- No kiva.
- Onko huolettanut?
- Mietityttänyt on. Kun en minä halua olla suhteessa, jossa minua ei voi rakastaa, vaikka muuten olisikin ihan hyvä olla. Ja olisi minulle tärkeä joskus kuulla, että rakastat minua - eikä tämä siis tarkoita, että pitäisi valehdella, jos ei rakasta. Enkä halua kerjätä enkä painostaa, mutta sitten sitä miettii, että jos minua ei edes voi rakastaa, niin kauanko kannattaa odottaa, että saa turpaansa.

(Siinä se on: kaikki analyysi ja vatvominen neljään riviin tiivistettynä.)

- Viime aikoina olen ajatellut, että minun pitää sanoa selvin päin ääneen, että rakastan sinua, vaan yleensä sitten ei satu sopivaa hetkeä tai alkaa ujostuttaa.

Pöytäkirjataan maanantaina 9.12.2013 klo 9.41: Toivo rakastaa minua. 

Ulkona on aivan pimeää.

Olen taas kirjoittanut pitkän ja analyyttisen tekstin rakkaudesta. En julkaise sitä. Ärsytän jo itseänikin.

Täten päätän, etten enää kirjoita aiheesta. Sen sijaan lupaan kolmen kuukauden sisällä (Toivon työkomennus on silloin jo päättynyt ja asioista on todennäköisesti helpompi puhua, kun yhdessä ehtii oikeasti olla) puhua asiasta Toivon kanssa ihan oikeasti. Jos Toivo ei tunne rakkautta minua kohtaan, eroamme.

Loppuu tämän jahkaaminen ja jaarittelu.

*

Näin Sankarista unta. Unessa hän oli - edelleen, sinnikkäästi - kuollut, mutta työskenteli kuitenkin yrityksessä, joka on samalla käytävällä meidän toimistomme kanssa.

Suutelin Sankaria käytävällä invavessan kohdalla ja olin onnellinen.

En vieläkään ymmärrä kuinka ihminen voi jättää niin syvät jäljet toiseen ihmiseen (niin nopeasti). En ymmärrä kuinka joku voi sillä tavalla mennä ihon alle. Ja jäädä sinne.

(Voisitko ystävällisesti poistua päästäni, pyysin Sankarilta joskus silloin aivan alussa. En voi, en ennen kuin teet saman minulle, hän vastasi.)

*

En haluaisi mennä huomenna töihin. Haluaisin jäädä kotiin hiimailemaan (tuo on Sankarin sana. Hän opetti sen minulle. Minä opetin hänelle paahdetun ruisleivän, jonka päälle laitetaan juustoa ja kurkkua.) aamutakki päällä.

Haluaisin istua tässä ja katsella oravia (yksi niistä kävi parvekkeellamme eilen).

Joskus haluaisin olla orava.

Mutta ihmisenä mennään aamulla töihin, vaatteet päällä. Eikä kukaan arvaa, että minä pelkään, etten saa koskaan keneltäkään vastarakkautta.

Pari sanaa rakkaudesta. Taas.

Kasvatettiinko sinut näin? otsikko kysyy.

"Monet minun ikäiseni sanovat, ettei heitä ole koskaan kehuttu. Lisäksi meissä vanhemmissa sukupolvissa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole ikinä kuulleet vanhempiensa sanovan: 'Minä rakastan sinua.' Ei ole koettu, että sitä voisi sanoa ääneen, Laakso jatkaa."

Minä tuskin kuulun tuohon mainittuun vanhempaan sukupolveen, mutta ei minua lapsena kehuttu enkä minä ole kuullut vanhempieni sanovan rakastavansa.

Ollessani yläasteella äiti palasi vanhempainillasta ja kertoi, että siellä oli käsketty kehua omaa lasta vieressä istuvalle. Äiti oli todennut vieressään istuneelle ystäväni äidille, että ei kai hän nyt omaa lastaan ala kehua. Ystäväni äiti oli sitten kehunut kuinka reipas ja mukava olen.

Tuo sattui minuun silloin - ja sattuu vieläkin - niin paljon. Miksi äiti ei voinut kehua minua? Edes tuon yhden kerran? Eikö minussa ollut mitään hyvää hänen silmissään? Miksi ei ollut?

Minä kärsin murrosikäisenä siitä, ettei kukaan ollut koskaan sanonut rakastavansa minua. Tein tietoisen päätöksen ja sanoin nuoremmille sisaruksilleni rakastavani, jotta heidän ei tarvitsisi tuntea niin kuin minä tunsin. Jotta he tietäisivät olevansa rakastettavia.

Päätin myös, ettei minun lapseni tarvitse koskaan miettiä rakastanko häntä. Ja vaikka en aina olekaan hyvä äiti, ainakin tuossa asiassa minä olen onnistunut. Minä tiedän, että Poikanen tietää, että minä rakastan häntä.

Ja Poikanen osaa sanoa rakastavansa. Rakkaus ei ole hänelle vaikea, kipeä asia. Ehkä minä olen onnistunut tässä kohtaa katkaisemaan sukupolvelta toiselle siirtyvän kirouksen. Toivon.  

*

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että minulle olisi äärettömän tärkeää parisuhteessa kuulla 'minä rakastan sinua'.

Olen kirjoittanut tästä ennenkin ja olen puhunut tästä Toivolle. Toivolla on omat peikkonsa, enkä minä voi vaatia häntä sanomaan, että rakastaa (enkä voi vaatia rakastamaan). 

Mutta kun nyt muistan kuinka 13-vuotias tyttö piti sylissään 10-vuotiasta siskoaan, pyysi anteeksi, että oli pahoittanut tämän mielen, sanoi, ettei se haittaa, vaikkei saakaan pesäpalloa kiinni ja sanoi sitten ensimmäistä kertaa elämässään "minä rakastan sinua", minä tiedän, etten voi eikä minun tarvitse elää lapsuuttani ikuisesti.

Se, ettei äiti osannut rakastaa, ei kerro mitään minusta. Se kertoo äidistä. Eikä se, etten saanut rakkautta lapsena tarkoita, että en voisi tulla rakastetuksi aikuisena.

Minun pitää puhua Toivolle. Hän tietää mihin hän pystyy, ja minä tiedän mitä minä tarvitsen. On selvitettävä kohtaavatko nämä kaksi asiaa vai onko meidän parempi olla ilman toisiamme. (Ei ihan juuri nyt, mutta tässä joskus kuitenkin.)





 

Kun kerta aloin kirjoittaa, niin kirjoitetaan sitten enemmänkin.

Uusimmassa Tiede-lehdessä on juttu muistamisesta ja unohtamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että kertaaminen vahvistaa muistoja, minkä vuoksi menneitä ikäviä tapahtumia ei kannattaisi ajatella liikaa.

Minä muistan hyvin ne sanat, joilla Toivo on minua satuttanut. Minä olen kuullut ne mielessäni monta, monta, monta kertaa.

Päiväkirjaa tai blogiani lukiessa törmään usein Toivon kauniisiin sanoihin tai tekoihin, jotka olen tyystin unohtanut. En ole katsonut aiheelliseksi kerrata niitä mielessäni, vaikka juuri niihin lauseisiin minun pitäisi tarttua.

Kauniita sanoja on sitä paitsi paljon enemmän.

Tiedän mitä minun pitäisi tehdä. Saa nähdä pystynkö siihen.

Oli ensin aika kiirus, sitten vähän väsy. Nyt alkaa helpottaa.

Murustelen kakkua lattialle (ihan itse leivoin) ja juon teetä.

Luulen, että tästä on tulossa lempipaikkani tässä kodissa (ehkä koko maailmassa, ei sitä vielä voi tietää): keittiön ikkunan edessä on taso, jolle voin laskea läppärini ja teemukini ja sitten istahtaa jakkaralle, tason ääreen.

Valoisaan aikaan ikkunan toisella puolella kirmailevat oravat (mietin eilen tuntevatko oravat samankaltaista riemua hyppiessään puusta toiseen kuin minä tunnen silloin kun on täydellinen pyöräilysää ja elämä rullaa ja minä laulaa lirkutan kuin tilhi (en minä tiedä miten tilhi laulaa)) ja on siellä lintujakin.

Minusta on niin mukava katsella oravia ja lintuja. 

- Sä olet niin lutunen, kun sä iloitset niin pienistä asioista, sanoi Toivo eilen (kyseinen ilonaihe oli keksi, mutta se olisi ihan yhtä hyvin voinut olla orava).

Minusta on mukava olla lutunen.

*

Hetkittäin minusta tuntuu, että haluaisin kirjoittaa elämästä ja maailmasta omalla nimelläni. Tuntuu, että haluaisin sanoa enemmän. Tai edes jotakin.

Ehkä olisi aika kokeilla jotain uutta. Ehkä. Pitää miettiä.

Liikaa.

Haluaisin olla sängyssä noin kolmen tunnin päästä. Kello soi huomenna viisi yli viiden (enkä minä todellakaan ole mikään aamuvirkku). Jos pääsisin rauhoittumaan yhdeksän maissa ja osaisin nukahtaa kymmenen tienoilla, ehtisin nukkua seitsemän tuntia ja ehkä selviäisin huomisesta. Ehkä.

Ennen kuin pääsen nukkumaan, minun pitää pakata ja käydä kaupassa. Keskiviikon esitys pitäisi valmistella loppuun, mutta joutunen tekemään sen huomenna lentokentillä. Ja jotain muutakin varmasti pitäisi tehdä, en vain muista enää mitä. 

En yleensä jännitä esiintymistä, nyt jännitän. En haluaisi lähteä lainkaan, olisin mieluummin jäänyt toimistolle. Päätin kuitenkin potkia itseni liikkeelle, mukavuusalueen ulkopuolelle (jos ei poistu mukavuusalueelta, ei kehity, muistuttaa ohjaaja spinningissäkin). Jos esitys menee huonosti, sitten se menee. Ei sitä enää torstaina muista kukaan muu kuin minä.

Olisipa jo perjantai.

Ehkä minun pitäisi lopettaa järkeileminen.

Minä järkeilin - taas - ettei Toivo oikeasti minusta välitä. Koska eihän se.

Tiedäthän.

Ja sitten:

"Mulla on sua ikävä... Olet niin ihana nainen <3 "

Minä ihan, melkein, häkellyin.

Pyhäpäivän arki.

Olen pitkästä, pitkästä aikaa ollut koko päivän kotona. Olisin voinut käyttää ajan värkkäämällä paikkoja kuntoon (on vielä jokunen laatikko purkamatta, eteisen kaapit järjestämättä, hylly pitäisi laittaa seinälle, samoin taulut. Vain muutaman asian mainitakseni.), mutta enpä juuri jaksanut vaivautua.

Melkein purin yhden laatikon, sitten keskityin teen juomiseen, sähköpostien kirjoittamiseen ja kahden pojan kaitsemiseen (välillä yhteiselo sujuu hyvin, välillä huonommin. Pojat ovat tunteneet toisensa 2-vuotiaista saakka, ja mietin heidän sanailuaan kuunnellessani, että he voisivat olla vanha pariskunta

(- Mua ärsyttää, kun sä aina...
- Tällainen mä olen. Olisi sun jo pitänyt tottua.
- Joo, mutkun sä aina!
- Nii-in! Kun mä aina, niin nimenomaan sun olisi jo pitänyt tottua!).)

Mutta ei tämä lainkaan turha päivä ole ollut:

1. "Tää on paljon parempaa kuin äidin tekemä kalakeitto."
2. "Äiti, sä oot tosi hyvä tekemään majoja!"

*

Olen minä ajatellutkin kaikenlaista, mutta päätynyt aina siihen lopputulokseen, että tämä on nyt hyvä elämä näin, eikä minulla tässä hetkessä ole tarvetta muuttaa mitään.

Ei tämä vuosiksi riitä, tietenkään, mutta enhän minä tulevaisuudessa vielä eläkään.

La vita è bella (ja joskus julma).

Tuttavan vauva syntyi ennenaikaisesti raskausviikolla 24 ja menehtyi (kertoo äiti FB:ssä). Ei minulla ole ikinä sanoja suurissa suruissa. Osaan sanoa vain, että olen pahoillani, otan osaa.

En usko, että muuta voi sanoakaan. Ei surevaa pidä yrittää lohduttaa, sillä lohtua ei ole. Suru hiipuu, siloittuu aikanaan, ja jotta niin voi tapahtua, surussa pitää elää.

Monet sanovat hänelle stay strong, pysy vahvana. Minun on vaikea ymmärtää sitä. Mitä vahvuus tarkoittaa? Miksi pitäisi olla vahva? Eikö vähintäänkin silloin, kun joutuu hautaamaan oman lapsensa, ole lupa olla heikko?

Minun mielestäni vahvuus on yliarvostettua. Mutta ehkä minä ymmärrän sen sanan eri tavalla kuin muut. ("Koska sanojen merkitys kytkeytyy vastaajan aikaisempaan kokemukseen ja koska kahdella yksilöllä ei voi olla samanlaista kokemustaustaa, seuraa tästä tiukan loogisesti, että millään sanalla ei voi olla täysin samaa merkitystä kahdelle tai useammalle yksilölle, sillä  merkitykset ovat ihmisten päässä - eivät sanoissa." Jyrinki 1976)

***

Menin eilen illalla seitsemän aikaan Poikasen huoneeseen näyttämään ostamaani lasista joulupalloa. Löysin pienen ihmisen peiton alta sikiunesta.

- Otetaan farkut pois, niin on mukavampi nukkua, kuiskasin.
- Jooh, ynisi Poikanen silmiään avaamatta.

Suutelin lapsen otsaa. Kohensin peittoa. Sammutin valot. Rakastin enemmän kuin mitään koskaan.

***

- Eihän meillä ole joulukuusta, totesi Poikanen aamulla palloa esitellessäni (se on kaunis pallo).
- Ajattelin, että tänä jouluna voitaisiin hankkia kuusi. (Ja pelata lautapelejä villasukat jalassa, katsoa piirrettyjä ja syödä suklaata. Olla onnellisia.)

***

Niin, olen taas siinä kohdassa aaltoa, jossa olen suunnattoman tyytyväinen tähän elämään. Kaikki voisi toki olla paremminkin, jos asiaa tarkemmin ajattelisi, mutta näinkin on hirveän hyvä.

Juuri tätä elämää minun kuuluukin elää.

Kaksi oravaa ja tintti.

Toivoin, että täälläkin olisi oravia. Sain enemmän: täällä on oravien lisäksi ainakin talitiaisia, punatulkkuja, tilhiä, variksia, harakoita ja tikkoja. Linnut ja oravat onnellistuttavat minua. Puuttuu vain kissa, joka istuisi keittiön ikkunalla katselemassa lintuja.

Kotius alkaa vähitellen hiipiä näiden seinien sisälle. Ei tämä asunto valmis ole, ei vielä hetkeen. Mutta vähitellen tämä alkaa tuntua omalta. Minun paikkani tässä maailmassa on täällä.

*

Viikolla ajattelin - vaikka mitään ei ollut tapahtunut - että pakko kai minun on jättää Toivo. Ettei tästä koskaan tule sellainen suhde, jossa olisi molemminpuolista rakkautta, turvaa ja läheisyyttä.

Sitten teimme pikkureissun lähemmäs luontoa. Paistettuamme laavussa makkaraa otin palan hiiltä ja aloin piirtää sillä seinään (kuten monet muut ennen minua).

- Laitatko sä siihen R sydän T? kysyi Toivo.
- Ai sä laitoitkin vaan R plus T... 

En sanonut mitään. Mietin vain kuinka olisin voinut piirtää sydämen, kun Toivo ei rakasta minua. Sydän olisi ollut liioittelua. Hölmöä. Eikö Toivo sitä ymmärrä?

Kylpylässä Toivo otti minut reppuselkään. Mökissä nukuimme samassa yhden hengen sängyssä molemmat (sänkyjä ei saanut vierekkäin), sillä emmehän me voi nukkua kaukana toisistamme. Aamupalalle kävellessämme otin Toivon käden käteeni.

Jos näkisin meidät ulkoapäin, ajattelisin, että ovatpa nuo rakastuneita, onnellisia yhdessä. Olisin ehkä vähän kateellinen ja miettisin miksi minä en saa kokea tuota (kyllä, tiedostan ristiriidan).

Miksi sitten en ajattele niin nähdessäni meidät sisältäpäin? Koska Toivo ei ole ikinä sanonut rakastavansa minua (teot ovat joissakin tapauksissa sanoja tärkeämpiä, mutta sanoillakin on oma merkityksensä) ja koska me ajattelemme eri tavalla perheen merkityksestä (Toivolle perhe on helvetti (tosin olen valmis lyömään vetoa, että tuo ajatus on ainakin osittain defenssi, jonka alle Toivo piilottaa suruaan siitä, ettei ole saanut omia lapsia, perhettä. Nuorempana hän kuitenkin haaveili perheestä.), minulle perhe on onni, ankkuri, turva.)

Kyllä minä monellakin tasolla uskon, että Toivo rakastaa minua. Jostain syystä minun on kuitenkin helpompi olla mustavalkoisen jyrkkä ja uskoa vain siihen mikä on ääneen sanottu. Ehkä minunkin särmäni joskus hioutuvat. 

Kun joku ei ole sellainen kuin joku toinen on joskus ollut.

Toivo kertoi, että oli ennen kuin oli puhunut kanssani jo ehtinyt sanoa kaverilleen, että viikonloppu parin viikon päästä sopii. Kaveri oli kuulemma ollut hieman nyreissään, kun se ei sitten sopinutkaan.

Toivon kommentti oli toteava. Siinä ei ollut häivähdystäkään siitä, että hän olisi syyttänyt asiasta minua. Siinä ei ollut viitettäkään siitä, että hän peruisi lupauksensa.

Minun rakkauteni venähti taas pituutta.

Varmuudesta luopumisen taito.

En usein pyydä mitään keneltäkään, mutta pari kuukautta sitten esitin Toivolle pyynnön, johon hän vastasi myöntävästi. Pyyntö realisoituu parin viikon päästä.

Tänään Toivo lähetti viestin, jossa kertoi kaverinsa ehdottaneen viikonlopun viettoa. Toivo kyseli puolestaan minulta milloin meidän olikaan tarkoitus lähteä mökille. Mökkireissu ja äijäviikonloppu eivät mene päällekkäin, mutta pyyntö ja viikonloppu kavereiden kanssa menisivät.

Kerroin pyydetyt päivämäärät ja muistutin, että aikaisemmin oli puhetta tästä toisestakin jutusta. Viestini oli täysin neutraali, mutta sisälläni lainehtivat suuret tunteet: olin varma, että Toivo peruu lupauksensa. Ei autakaan minua, vaan valitsee viihteen kavereiden kanssa. Osoittaa minulle paikkani ja merkitykseni.

Olin varma. Ja päätin, että jos Toivo tekee niin, minä jätän hänet, sillä minullakin on oikeus olla tarvitseva.  Minullakin on oikeus pyytää. Ja saadakin.

"Joo, en tee päällekkäisiä buukkauksia. Merkitsen nyt nuo molemmat heti kalenteriin, etteivät unohdu. Menen kavereitten kanssa joku toinen viikonloppu."

Toivon vastaus hämmästytti. Hänkö ei hylännytkään minua, ei jättänyt yksin, ei valinnut parempaa tarjousta? Hänkö ei petä lupaustaan? Minäkö voin luottaa häneen? Tässä asiassa ja muissakin? Oikeasti? 

Ydinkysymys ei kuitenkaan ole voiko Toivoon luottaa (vaikka sekin on toki hirvittävän tärkeää), vaan miksi välitön reaktioni on vahva usko siihen, että minut hylätään. Ja tärkein kysymys on kuinka tuosta reaktiosta pääsee eroon? (Antamalla ihmisille mahdollisuuden hylätä ja pettää ja toivon mukaan huomaamalla, etteivät he pääsääntöisesti tee niin?)

Olen taas vähän ajatellut.

On asioita, jotka ovat vaikuttaneet minuun, mutta joihin minä en ole voinut vaikuttaa (esimerkiksi Sankarin kuolema).

En voi muutta ihmisiä ympärilläni, en pysty tekemään heistä parempia enkä huonompia.

Johtopäätös: en pysty hallitsemaan maailmaa enkä muita ihmisiä.

Minulla on kuitenkin valta ja vapaus valita minkälaista elämää elän, minkälainen ihminen haluan olla ja minkälaiseksi tulla. Se että istun juuri nyt juuri tässä on oma valintani.

Minä voisin irtisanoutua töistä, hylätä lapseni, jättää Toivon ja lähteä kiertämään maailmaa (en tee sitä, koska olen minä).

Minusta tuntuu, että olen todistanut sekä itselleni että maailmalle, että olen täysin kykenevä pärjäämään yksin ja huolehtimaan sekä itsestäni että lapsestani ilman apua.

Minusta tuntuu, ettei minun ole pakko pärjätä yksin. (Se ei ole välttämätöntä. Se on valinta.)

En jaksa enää todistaa mitään, kenellekään. Minä haluan rakastaa ja olla rakastettu.   

Minä voin valita, jos uskallan. 

Hirveästi palelee.

Poistin FB-kavereistani ihmisen, joka joskus oli lähimpiä ystäviäni. Ei sillä, että olisimme enää aikoihin nähneet toistemme postituksia, mutta näennäinen kaveruus oli vielä jäljellä.

Nyt ei ole enää sitäkään. Minunkin sietokyvyssäni on rajansa.

Olen varmasti välillä ärsyttävä ihminen (joidenkin mielestä koko ajan), mutta kun aikuisia kuitenkin ollaan, voisi asiallisen käytöksen kuvitella olevan mahdollista.

On selkeämpää olla olematta edes muka-kavereita, jos minua ei voi tervehtiä, mutta minuun voi suhtautua epäsuoran ivallisesti ja kaikesta mitä teen tai sanon on oikeus närkästyä.

Tällä ihmisellä oli merkityksensä elämässäni ja meillä oli hyvät hetkemme (joista olen kiitollinen ja joita jään kaipaamaan), mutta läheskään kaikki ihmissuhteet eivät ole loppuelämäksi. Tämä oli yksi niistä.

*

"Samassa haasteellisessa tilanteessa toinen miettii mahdollisuuksien toteutumista ja siitä seuraavaa mielihyvää, ja toinen laskee pelkästään sitä, mikä todennäköisyys on epäonnistua ja miten kamalalta se tuntuisi. Sama tilanne on siis toisen ihmisen kokemuksena mahdollisuuksien lähde ja toisen kokemuksena epäonnistumisen ja siitä koituvan 'rangaistuksen' uhka." (Liisa Keltikangas-Järvinen)

Ystävänä lähetti tuon minulle. Sanoi, että hänelle tulee siitä Toivo mieleen. Niin tulee minullekin.

Epäonnistuminen pelottaa minuakin, monessakin asiassa. Ja vaikka tiedän, että selviän mistä tahansa, en silti ole aina varma selviänkö ihan oikeasti, jos pimeys taas tippuu päälleni. Mutta silti minun on mentävä ja tehtävä ja sanottava ääneen ja oltava minä, sillä jos en niin tekisi, voisin yhtä hyvin olla jo kuollut.

Toivo puolestaan noudattaa elämässään jos ei yritä, ei voi epäonnistua -strategiaa. Toivo todella (ja minä tarkoitan todella) pelkää epäonnistumista.

En tiedä onko Toivo kanssani epäonnistumisenpelosta huolimatta vai koska minun kanssani ei tarvitse mennä niin pitkälle, että tarvitsisi edes pelätä epäonnistumista. - Siinä taitaa olla tämän suhteen ydinkysymys.

Asemalla klo 17.42

Mies, jolla on maailmankaikkeuden kaunein hymy kävelee kohti, pysähtyy ja tarttuu minua kädestä. Suukotan häntä suulle. Silmäni hymyilevät.

[Taitaa Toivokin mielellään näyttää maailmalle, että tämäpä on minun naiseni.]

- Unohdin ottaa kengät mukaan, mulla on isän kengät jalassa, Toivo toteaa kävellessämme autolle.
- On siinä mulla mies, jättää kenkänsäkin kotiin, hymyilen.
- On mulla sentään omat housut jalassa!

Vieressämme kulkeva vanhempi nainen katsoo Toivoa ja tämän jalkoja pitkään. Näen kuinka hänen aivonsa raksuttavat: kuinka voi unohtaa kengät?

Minua naurattaa. 
 

Kyllä minä täällä voisin olla onnellinen.

Poikanen on kaverinsa kanssa metsässä, Toivo laittamassa moottoripyörää talviteloille, minulla oli mielestäni järjellinen syy avata läppäri, mutta en muista sitä enää.

Neljän pitkän viikon jälkeen kotius (se on sana, jos minä sanon niin) alkaa varovasti hiipiä näiden seinien sisälle. Oma huoneeni on melkein valmis - ei vielä täydellinen, mutta riittävän hyvä lepuuttamaan sieluani.

Tästä tulee vielä se koti, josta olen aina haaveillut: kaunis ja kodikas, yksityiskohtia myöten minun näköiseni.

Onni alkaa taas poreilla minussa. 

*

Huoneeni seinällä roikkuu pienenpieni vihreä Budai (happy Buddha), jonka ostin Kiinasta kymmenellä yuanilla.

Jo Kiinassa opin, että onnellisen Buddhan mahan hierominen tuo onnea (olen tieteeseen taipuvainen rationalisti, mutta jos kiviesineen massun silittely hymyilyttää, siitä ei voi olla haittaa). Vetoni Budaita kohtaan oli sen verran suurta, että minun oli saatava yksi kotiinkin.

Sittemmin luin, että Budai on tunnettu onnellisuudestaan, täyteydestään ja tyytyväisyydestään. En usko, että olisin voinut löytää parempaa hahmoa seinälleni.

Panisin.

Eilen Toivo seisoi edessäni pitkästä aikaa. Hän oli harvinaisen komea. En saanut silmiäni irti hänestä.

- Sinä näytät älyttömän hyvältä, sanoin.
- Niinkö? Toivo sanoi ja hymyili.

Minun oli ikävä jokaista kohtaa sinussa, ajattelin. Mutta sitä en sanonut ääneen. Ehkä olisi pitänyt. Asioita pitäisi sanoa enemmän ääneen. Kauniilla sanoilla voi olla valtaisa merkitys  ("Katsoin ja valvoin, kun nukuit. Koko yönkö? Niin." - Minä olisin joku toinen, jos minulla ei olisi noita sanoja.). 

On siis syksy.

Minä pidän syksystä, mutta en pidä siitä, etten voi syksyllä toimia minulle luontaisimmalla tavalla: laittaa pyjamaa päälle, kieppiytyä peiton alle ja herätä joskus sitten keväällä, kun aurinko paistaa ja räystäät tippasevat.

Tosin nyt ei vielä ole se hetki, jolloin laittaudutaan köllölleen. Nyt kuuluisi kerätä massaa ja syödä talven varoiksi suklaata, suklaata ja sitten vielä varmuuden vuoksi vähän suklaata.

Ihmiset eivät selvästikään ole ymmärtäneet tiettyjä olemisen perusasioita. Karhut ovat paljon fiksumpia.

Luulen, että olen nyt tympääntynyt siksikin, että tähän aikaan vuodesta koti on maailmankaikkeuden keskus (on se muulloinkin, mutta syys lokakuussa se on sitä vielä korostuneemmin), mutta minä en pääse kotonani (tai: siellä missä nyt asun) rauhaan, koska mikään ei ole vielä täysin kohdallaan. Koti ei ole vielä valmis.

Ärsyttää.

Toivokin on ärsyttänyt (ei hän ole tehnyt mitään, emmehän me ole edes nähneet toisiamme pieneen ikuisuuteen (sekin ärsyttää. Tarvitsen syliä ja miehen tuoksua.). Tai ehkä olisi totuudenmukaisempaa sanoa, että olen itse ärsyttänyt itseäni ajattelemalla ikäviä ajatuksia.

Tuntui silti mukavalta, kun Toivo soitti sunnuntai-iltana ja oli vuorostaan se, joka otti suhteemme talteen ja hoitoon.

Minulla on ikävä Toivoa. Siksi minä nyt kiukuttelen. (Se on hyvä tiedostaa.)

Mielikuvissani se on tiiliseinä keskellä metsää.

Olemme viime päivinä olleet Toivon kanssa kaukana toisistamme. Enkä tarkoita 900 kilometrin fyysistä välimatkaa (olen vaihteen vuoksi taasVenäjällä).

Soitin illalla Toivolle.

- Mitäpä muuta? Toivo kysyi, kun pinnalliset kuulumiset oli vaihdettu.
- Ei kai tässä ihmeitä. [h i l j a i s u u s] Tai no, olen minä viime päivinä miettinyt meitä aika paljon.
- Niin minäkin.

Toivo puhui rauhallisella äänellä. Minun lauseideni pilkut venyivät kolmen pisteen hiljaisuuksiksi.

- Mitä sinä olet mieltä ... pitäisikö meidän erota vai antaa tälle vielä aikaa ... vai pysyä yhdessä? kysyin keskustelua yhteenvetääkseni.
- Minun mielestäni meidän pitäisi pysyä yhdessä, Toivo vastasi. Meillä on paljon hyvää. Onhan töissäkin välillä tympeitä päiviä, mutta ne menevät ohi, hän jatkoi.

Pysymme siis yhdessä. Mutta meidän on tehtävä jotain päästäksemme lähemmäs toisiamme. Ollaksemme oikeasti tyytyväisiä. Ei se tule itsestään eikä ilmaiseksi.

Minulle on selvää, että haluan edelleen olla Toivon kanssa, vaikka minulle ei olekaan selvää onko tämä loppuelämän suhde. Mietin eilen miksi näin on ja tulin siihen tulokseen, että meissä on edelleen valtavasti kehityspontetiaalia. Tätä suhdetta ei ole katsottu loppuun, vaikka välillä jäämmekin junnaamaan paikallemme tai ehkä jopa otamme askelia taaksepäin.

On eri asia juosta päin seinää kuin selvittää tuleeko seinä jossain vaiheessa vastaan. Jos seinä joskus vastaan tulee, sitten pitää ymmärtää etsiä toinen tie. Mutta se ei ole tämän hetken murhe.  

Aallokko

Kävin kaupassa. Pyöräilin vanhaa kotireittiä. Näin vanhan parvekkeeni. Tuntui kurjalta.

Menin leikkikentälle. Halusin keinumaan. Heitin reppuni maahan ja otin niin kovat vauhdit kuin pystyin. Irvistin samalla tavalla kuin irvistän, kun en jaksaisi potkaista enää ainuttakaan potkua, mutta potkaisen silti.

Sieluni oli niin väsynyt.

Minulla on koti-ikävä. Kotini ei enää ole entisissä seinissä, mutta ei se ole vielä täälläkään. Minulla on katto pääni päällä, mutta koditon olo. Kai tästä joskus koti tulee?

On hyvä.

Olen kuplivan hyvällä tuulella - juuri sellainen Rara, josta itse eniten pidän (kollega kysyi mitä olen ottanut ja voisiko hän saada sitä myös). Nauran (itselleni) ja hymyilen kaikille.

Aamun alkajaisiksi minua haastateltiin radioon (toinen kerta tässä elämässä). Yritin puhua ymmärrettävästi, mutta asiaa ja samalla hihittelin sisäisesti: minäkö muka vakavasti otettava asiantuntija, kaikkea ne kuvittelevatkin.

Sitten jatkoin matkaani tilaisuuteen, johon haastattelukin liittyi varmana siitä, ettei ketään kiinnosta pätkääkään (minulla on aina sellainen olo ennen ihan mitä tahansa tilaisuutta, mutta koska työminäni en oikeasti ole minä, on työminäni valmis olemaan ihan eri tavalla esillä kuin minä olen). Olisi homman voinut varmasti hoitaa paljon paremminkin, mutta koska se kuitenkin meni ihan hyvin, olen todella tyytyväinen. Iloisesti yllättynyt.

Kaiken hyvän lisäksi on perjantai!

Aion ottaa imurin esille ja pöristellä ympäriinsä. Tuntuu hyvältä päästä tekemään jotain sellaista, mitä kotona yleensäkin tehdään eikä vain siirrellä tavaroita paikasta toiseen ja miettiä mihin mikäkin oikeasti kuuluisi. 

Tänään on hyvä olla minä.

Minä olen matkalla.

Olen edelleen olemassa.

Olemme asuneet uudessa osoitteessa reilun viikon. Ei se tunnu vielä kodilta, ei omalta. Ehkä sitten, kun tavarat ovat löytäneet paikkansa eikä huoneissa enää kaiu (verhojen ja mattojen hankinta on vielä pahasti vaiheessa). Joskus.

Toivon.

Olen aika väsynyt. 

*

"The reason why we struggle with insecurity is because we compare our behind-the-scenes with everyone else's highlight reel." Steve Furtick

Ensin ajattelin, että juuri noinhan se on. Sitten ajattelin asiaa pidemmälle: en minä vertaa itseäni muihin ja tunne huonommuutta (paitsi joskus joissakin asioissa, syystäkin.). Minä vertaan itseäni itseeni.

Minä haluaisin aina olla se Rara, joka on kaunis, vahva ja rohkea, iloinen ja nokkela. Minun on vaikea hyväksyä sitä, etten aina ole sellainen. Minun on vaikea hyväksyä niitä puoliani, jotka eivät ole silmissäni hyviä (mistä tulevat ne arvot, joilla määritän piirteeni hyviksi tai huonoiksi? Jonkun toisen mielestä olisi yksiselitteisesti typerää polkea pyörää kolmenkymmenen asteen pakkasessa. Minulle se kertoo siitä, että olenpa aika reipas ja vahva.).

Voin hyväksyä monet muut ihmiset kokonaisina hyvine ja huonoine puolineen. Miksi omia vähemmän toivottuja piirteitä on vaikeampi hyväksyä? Miksi minun pitäisi olla täydellinen, kun en odota sitä keneltäkään muultakaan?
 
Minun pitäisi olla itselleni armollisempi. 

*

Koska Toivo ei ole koskaan sanonut suoraan ja päin naamaa rakastavansa minua, olen pohjimmiltani sitä mieltä, ettei hän rakasta, vaan on kanssani vain parempaa odotellessa.

Kuitenkin tosiasia on, että silloin kun hän on sanonut jotain hölmöä, hän on ollut peloissaan, tuntenut olonsa uhatuksi. Hänen peikkonsa ovat puhuneet.

Silloin kun hän sanoo jotain hyvää ja kaunista, sanat tulevat sydämestä ja niissä on rakkautta.

Miksi minä haluan pitää kiinni ajatuksesta, ettei kukaan minua rakasta? Mikä siinä ajatuksessa on minulle niin tärkeää? Mihin se perustuu? Miksi en halua (vaikka muuta väitän), että minua rakastetaan? (Vaikeahan sellaista ihmistä on rakastaa, joka on vakaasti sitä mieltä, ettei häntä voi rakastaa.)

Luulen, että olen mönkiytymässä kohti oleellisia vastauksia.

Lomapäivä

Tänään minä pakkaan kaikki loput tavarat. Kannan laatikoita. Pyyhin kaappeja ja mitä nyt ikinä pitääkään pyyhkiä. Köhin, niiskutan ja aivastelen siinä sivussa. Ja yritän varoa käsivarsiani (minulla on kadehdittavan hieno mustelma vasemmassa kädessä).

Yöpöydän laatikkoa läpikäydessäni minut pysäytti Sankarin kuva. Löysin myös päiväkirjan tammi huhtikuulta 2009. Ja pakkohan minun oli lukea kuinka Sankari toi teetä termospullossa parkkipaikalle ja suuteli minua.

Enkä minä tiedä mitä minä tunnen nyt. Surua siitä, ettei kukaan tunne minua kohtaan niin kuin minä tunsin Sankaria kohtaan?

Eikä tuo ole edes totta. Minuun on ihastuttu viimeisen viiden vuoden aikana monta kertaa. Suurestikin. Olen tavannut (hyviäkin) miehiä, jotka olisivat olleet valtava onnellisia, jos olisivat saaneet olla kanssani. Tunteet vain eivät menneet puolin ja toisin tasan.

Menevätkö ne koskaan?

*

Sankarin veli tuli minua vastaan kaupassa tässä iltana eräänä. En ole varma tunnistiko hän minut, emme ole nähneet Sankarin muistotilaisuuden jälkeen (varmasti tunnisti). Tervehdin.

Mietin miten hän näkee minut. Kuka minä hänelle olen? Mikä olin Sankarille hänen silmissään?

Sitä mietin jo silloin, kun Sankari kuoli. Mies, jonka veli oli juuri kuollut kysyi kuinka minä voin.

*

Mies, josta joskus olin kiinnostunut, on rakastanut. Tai ainakin hän on näyttänyt siltä tullessaan vastaan naisystävänsä kanssa. Heidät nähdessään olen tuntenut pienen piston: minäkin haluaisin. 


Päivänä eräänä tuo mies seisoi edelläni kassajonossa. Kun näin miehen yksin, ei sisälläni pistänyt. Ei lainkaan. Oli vapauttavaa huomata, etten haikaile hänen peräänsä ja havahduttavaa huomata, että olen kateellinen sellaisesta suhteesta, jolla ollaan rakastuneita.

Minä tunnen rakkautta Toivoa kohtaan ja tiedän, että Toivokin tuntee. Me osoitamme hellyyttä toisillemme, julkisestikin, ja todennäköisesti näytämme hyvältä parilta.

Suhteessamme on silti - on aina ollut - tietty varautuneisuus. Pelko?

En tiedä onko se asia, joka on mahdollista työstää pois. En tiedä osaisinko olla avoimempi kenenkään muunkaan kanssa. En tiedä paljon muutakaan.

Mutta kovasti haluaisin suhteen, jossa on täysin selvää, että juuri tämän ihmisen kanssa haluan olla. Huomennakin. (Jolloin on lauantai, ja tämä asunto pitää saada tyhjäksi ja siistiksi.)

Ugh.

Minulla on koiran hampaanjäljet vasemmassa olkavarressa (tiedoksi kaikille, joiden mielikuvitus ei riitä, että koira voi provosoimatta hyökätä takaapäin käteesi kiinni, kun kävelet kaikessa rauhassa lounaalta takaisin toimistolle) ja jäykkäkouristusrokotejälki oikeassa olkavarressa. Lisäksi minulla on kipeä kurkku ja kaksi kaoottista huoneistoa, joista toinen pitää saada tyhjäksi lauantaina.

Minä olen aika väsynyt ja tämä oli ihan paska päivä.

En ole koskaan väittänyt olevani enkeli.

Kävin ensimmäistä kertaa balancessa (BODYBALANCE® on joogaan, pilatekseen ja tai chiin pohjautuva ryhmäliikuntatunti). Luulenpa löytäneeni etsimäni rauhallisemman liikuntamuodon maksimisykkeillä riehaamisen lisäksi. Tuo tuntui hyvälle ja mukavalle.

Tarkoitukseni ei kuitenkaan ollut analysoida kehonhallintaa, vaan jotain ihan muuta.

Tunnilla oli kivannäköinen mies. Olen nähnyt hänet joskus ennenkin, combatissa muistaakseni, mutta vasta nyt todella kiinnitin häneen huomiota: hän liikkui niin kauniin sulavasti, että olisin mielelläni pysähtynyt ja vain katsellut häntä (minä niin pidän miehistä).

Ja sitten olisin mielelläni ottanut häntä kädestä kiinni ja vienyt mukanani jonnekin ihan muualle ja selvittänyt liikkuuko hän kauniin sulavasti muissakin yhteyksissä (minä niin pidän miehistä).

Joskus minä kaipaan vapautta, seikkailua, viettelyä, ensimmäistä suudelmaa, sitä että kaikki on mahdollista, että mitä tahansa voi tapahtua.

Kaipaisin, mutta en halua tyhmä.
    

Ei hän haluaisi levätä rauhassa, hän haluaisi seikkailla.

Sytytin kynttilän Sankarille. Otin teetä siitä paketista, jonka sain häneltä sinä talvi-iltana, jona suutelimme ensimmäisen kerran (en ole raaskinut juoda sitä loppuun).

Neljä vuotta sitten Sankari hengitti vielä, hetken aikaa. Neljä vuotta sitten minä luulin, että me tapaisimme vielä. Ja sitten hän lakkasi olemasta tässä maailmassa.

Jos en olisi koskaan tavannut Sankaria, en olisi minä. Jos hän ei olisi kuollut, en olisi minä.

Kuvittelen olevani rohkeampi nyt. Otan enemmän riskejä, sanon ääneen asioita, joita en aikaisemmin olisi uskaltanut sanoa (en enää jaksa olla ylpeä).

Rakastan elämää enemmän nyt. Sen ainutkertaisuutta ja katoavaisuutta. Tiedän, ettei mikään, ei hyvä eikä paha, kestä ikuisesti, ja se tekee elämästä yksinkertaisempaa ja helpompaa.

Toisaalta, minä pelkään enemmän kuin ennen. Pelkään - enemmän ali- kuin päällitajuisesti (se on sana, jos minä päätän niin) - että taivas romahtaa niskaani. Pelkään, että joudun taas siihen pimeyteen, jossa ei ole pohjaa eikä laitoja. Pelkään, ettei hyvää ja onnellista elämää ole tarkoitettu minua varten.

Vesipisaroita

Toivoseni kävi ja lähti (reissuhomman piti kestää kaksi kuukautta. Hah! Nyt on menossa kuudes kuukausi.).

Vaikka kuinka yritän hengitellä ja olla stressaamatta, en voi mitään sille, että mieleni tekisi lähinnä juosta kiljuen ja käsiäni heilutellen taloa ympäri. Tekemistä on niin paljon, ettei tähänastinen puuhasteluni näy vielä missään.

Minä tarvitsisin Toivoa nyt enemmän kuin sen pari yötä viikossa. Minä tarvitsisin hänen tuoksuaan, ihoaan ja lämpöään. Sitä rauhaa.

Minä olen koukussa siihen rauhaan. (Jos addiktio on hyväksi keholle ja mielelle, siitä lienee turha pyrkiä pois.)

 

Jatka.

Uudessa kodissa ei vielä tuoksu meille. Mietin tuommeko ominaistuoksumme mukanamme vai tuleeko asunnossa nyt olevasta tuoksusta meidän tuoksumme. Vai muuttuvatko molemmat, sulautuvat yhteen uudeksi tuoksuksi?

Kaikista ikkunoista näkyy enemmän tai vähemmän puita. Se on hyvä. Se on tärkeää.


- Tule, lähdetään kotiin, sanoin Poikaselle saatuani tehtyä kaiken mitä olin suunnitellut tekeväni.
- On tämäkin koti, totesi poika.

Hyvä, että hän ajattelee niin. Minulle se ei vielä ole koti (milloin muutos tapahtuu? Silloinko kun suljen viimeisen kerran tämän asunnon oven?). Tiedän kyllä, että siitä tulee koti. Ehkä jopa paras koti tähän mennessä.

***

Toivo on tämän viikonlopun toisaalla. Minun on häntä ikävä. Olen näköjään (liian?) tottunut viettämään lauantai-iltani hänen seurassaan.

***

Telkkarista näyttää tulevan Velho ja leijona. Aslan kuolee kohta.

En ole nähnyt näitä uusia Narnia-elokuvia. Lapsena näin piirretyn version telkkarista, ja se teki lähtemättömän vaikutuksen. Erityisesti Aslanin kuolema. Olemme puhuneet siskon kanssa myöhemminkin siitä kuinka pelottava kohta se oli (ehkä siksi, että se oli väärin: hyvisten ei kuulu kuolla, se rikkoo järjestystä ja turvallisuudentunnetta).

Kirjat luin vasta aikuisena. Kristinuskon allegorioita oli mahdotonta olla huomaamatta. Ne suorastaan ärsyttivät. (Pidän enemmän Pikku prinssistä ja Muumeista. Ja Astrid Lindgrenin kirjoista.)  

Aika entinen ei koskaan enää palaa ja silleen.

Niin. Neljä vuotta sitten minä olin tuossa seinän takana Sankarin sylissä. Nyt istun sohvalla ja katselen puita. Minua väsyttää.

Veimme ensimmäisen pikkuautollisen tavaroita Uuteen Kotiin. Pari laatikkoa odottaa eteisessä huomista.

Hyvä tästä tulee. Vähitellen. 


["Mut jos sä päätät uskaltaa, mä odotan ovella hiljaa."]

[Voi, kuinka minä olisinkaan rakastanut sitä miestä, jos olisin saanut siihen mahdollisuuden.]

Vuosipäivä (hänen silmissään olin todella kaunis)

Neljä vuotta sitten näin Sankarin viimeisen kerran (tai jos tarkkoja ollaan, neljä vuotta tulee täyteen huomisaamuna).

Jos Sankari tänään ilmestyisi ovelleni eikä olisikaan kuollut (saahan sitä kuvitella kaikenlaista, jos aikaa ja energiaa riittää), vaihtaisinko nykyisen elämäni mahdollisuuteen jatkaa siitä mihin jäimme?


Tuskin.

[Kun Sankari kuoli minä pelkäsin sitäkin, etten joskus enää olisi surullinen. Että joskus taas kaikki olisikin hyvin. Ettei enää sattuisi. Että kulkisin eteenpäin ja Sankari jäisi jonnekin sinne, menneisyyteen.]

Ihanko oikeasti minä elin sen? Ja olen nyt tässä?

[Kerran näin unta, jossa Sankari tuli tapaamaan minua. Tiesin unessakin, että hän on kuollut ja olin iloinen, että hän tuli silti. Me kävelimme jossain missä oli puita ja söimme jäätelöä. Olin iloinen.

Saisinpa vielä nähdä hänet. Minulla olisi niin paljon kerrottavaa. Vaikka varmaankin ujostelisin häntä hieman, kaikkien näiden vuosien jälkeen.]

Elokuun kahdestoista

Pakkasin ensimmäisen muuttolaatikon. Tilasin uuteen kotiin sähköä. Otin valokuvia tästä kodista.

Ensin ajattelin, että siivoan ennen kuvien ottamista. Sitten totesin, että tallentukoon kuviin todellisuus sellaisena kuin se useimmiten on. Pyykkivuorineen ja lehtipinoineen.

Poikanen itki äsken. Sitä ensimmäistä muuttolaatikkoa.

- Eikö se uusi asunto miellytä sinua? kysyin.
- Miellyttää, hän vastasi.

Poikanen on asunut tässä kodissa yli puolet elämästään. Luulen ymmärtäväni miltä hänestä tuntuu. Minäkin itken varmasti vielä kantaessani elämäämme pois täältä.

Uskon silti, että muutos on hyväksi.

*

Saatoin tänään Poikasen kouluun. Koulu oli pojalle uusi, minkä vuoksi halusin varmistaa, että hän pääsee perille ja löytää luokkansa.

Katselin ekaluokkalaisten vanhempia ja muistelin miltä minusta kaksi vuotta sitten tuntui (hirveältä). Hymyilytti.

*

Minun ystävälläni (sillä rakkaimmalla kaikista) on suhde varattuun mieheen. On ollut jo yli vuoden. En mene yksityiskohtiin, sillä ne eivät tänne kuulu, eikä kukaan uskoisi niitä kuitenkaan (fakta on usein fiktiota mielikuvituksellisempaa). 

Ystäväni puhuu intohimosta ja rakkaudesta. Siitä kuinka kukaan muu ei tunnu miltään. Kuinka kukaan muu voisi koskaan tuntua miltään?

Kyllä minä tiedän mitä hän tarkoittaa. Ymmärränkin. Enkä minä ole mikään arvottamaan tunteita enkä sanomaan minkälainen tunne olisi terveempi ja oikeampi.

Toivon silti, että voisin näyttää hänelle sen tunteen, jota itse Toivon läheisyydessä tunnen. Sen levollisen rauhan. Lämmön. Halun. Rakkauden, joka ei mielestäni ole haaleaa eikä keskinkertaista, vaikka ei viekään minua epätoivosta euforiaan ja takaisin.

Jos hän tietäisi tällaisesta tunteesta, pitäisikö hän silti kiinni siitä tunteesta, jota nyt tuntee? Siitä sairaan kipeästä rakkaudesta? Vai pitäisikö hän tätä tunnetta kädenlämpöisenä pullamössönä?

Ulkona on jo aika pimeää.

Huomenna menen takaisin töihin, eikä minua ahdista ollenkaan. Loma on ollut hyvä ja antoisa, mutta tuntuu mukavalta pujahtaa takaisin arkeen (ainoastaan aamuherätykset tuntuvat ajatuksena epämiellyttäviltä). Elämäni taitaa sopia minulle.

Minä tarvitsen (voidakseni hyvin) parisuhteessa tunnetta jatkuvuudesta ja tulevaisuudesta. Minä haluan uskoa siihen, että olen tämän ihmisen kanssa vielä huomenna, ensi vuonna, kymmenen vuoden päästä. Minä tarvitsen yhteisiä suunnitelmia. Ne hälventävät omalta osaltaan ajatusta siitä, että toinen on kanssani vain siihen saakka, että löytää jotain parempaa.

Tähän saakka emme ole suunnitelleet tulevaisuutta Toivon kanssa kovinkaan pitkälle. Pääsääntöisesti olemme puhuneet korkeintaan parin kuukauden päässä olevista asioista. Nyt Toivo toi tähän muutoksen (en tiedä tekikö hän sen tietoisesti vai tiedostamattaan).

Toivo alkoi nimittäin suunnitella ensi vuoden kesälomareissua. Yhteistä.

- Ja jos se menee hyvin [meidän reissummehan ovat pääsääntöisesti olleet varsin haastavia], voisimme seuraavana kesänä lähteä Las Vegasiin, hän totesi tänään, mietittyään ensin ensi kesää.

Minun mussukkani ajattelee olevansa kanssani vielä kahden vuoden päästäkin! (Kyllä, tiedän hyvin, että osa pareista, jotka ovat tavanneet samaan aikaan kuin me, ovat jo naimisissa ja yhteisen lapsen vanhempia, mutta me olemmekin hitaita ja vaikeita ihmisiä, jotka miettivät tarkkaan mille kannattaa alkaa ja kenen kanssa.) 

Ei sitä aina jaksa.

Tällä viikolla minun piti kirjoittaa. En ole jaksanut. Ei ole huvittanut.

Olen maannut sohvalla. Lukenut nettikeskusteluja ja välillä kirjaa. Etsinyt netistä tapetteja ja baarijakkaroita ja todennut, että makuni on hieman liian kallis varallisuuteeni verrattuna (ongelma on siinä, etteivät haluamani kalusteet ole saavuttamattoman kalliita, vaan sellaisia, jotka pakottavat valitsemaan sisustamisen ja matkustamisen välillä. Olisi yksinkertaisempaa, jos hintataso pakottaisi naurahtamaan ja unohtamaan. (Lotossa voitin jo, mutta 14,6 euroa ei ratkaise sisustusongelmiani.)).

Olen ajatellut kaikenlaista. Mietiskellyt tätä elämää, ja muutaman muunkin ihmisen elämää. Parisuhteita, seksiä, äitiyttä, läheisyyttä. Sen sellaista. Ehkä kirjoitan ajatuksistani joskus. Nyt en jaksa.

Olen ärsyyntynyt Anna Kareninaan. En kirjaan (se on hyvä), vaan henkilöhahmoon. Miksi kaikki naiset (turha yleistys) ovat niin epävarmoja itsestään ja rakastettavuudestaan? Minäkin.


Tämä on nyt tällainen viikko. Ensi viikolla saan sitten jotain aikaiseksi.

If he loves me, if he loves me not.

Toivo haastoi eilen riitaa. Siedin sitä aikani, mutta raja se on minunkin kärsivällisyydelläni. Otin haasteen vastaan. Toivo oli idiootti ja minä olin vihainen.

Merkityksettömistä asioista inttäminen eteni merkityksellisiin menneisiin. Olimme vihaisia ja loukattuja molemmat. Eilen ja joskus aikaisemmin. 

En tiedä mikä käänsi tuulen.

- Mä tykk... Mä rakastan sua hirveän paljon, kun sä tulet lähelle. Kun sä illalla hilaat itsesi minuun kiinni, haluat olla lähellä. Silloin mä tiedän, että sinäkin tiedät... Muulloin mä en aina tiedä..., Toivo sanoi.

[...että tämä on oikein ja että tämä on rakkautta.]  

Tässä todellisuudessa

Sankari hymyilee kirjahyllyssä ylioppilaslakki päässään (18-vuotias Rara ei todennäköisesti olisi kiinnostunut 18-vuotiaasta Sankarista). Minä istun Sankarin äidin punaisessa nojatuolissa enkä voi olla vilkuilematta valokuvaa, vaikka yritänkin keskittyä keskusteluun.

Enkä voi olla ajattelematta niitä iankaikkisia entä jos -ajatuksia: missä me olisimme, jos Sankari olisi vielä elossa? Kuka minä olisin? Ketä minä rakastaisin? 

Keskellä yötä.

Viime yönä unimaailmani oli väkivaltaisen pelottava. Havahduin, ja Toivo ankkuroi minut todellisuuteen nukkumalla samassa sängyssä. (En silti uskaltanut lähteä vessaan, vaikka ajattelinkin, että Toivo todennäköisesti tulee pelastamaan minut, jos ehdin huutaa apua ennen kuin joku hyökkää kimppuuni).

Seuraavat unet edustivatkin sitten tyylisuunnaltaan psykologisempaa kauhua: näin unta Toivon exästä, joka ei unessa ollutkaan niin entinen kuin olisi pitänyt olla. Eikä mikään muutenkaan ollut niin kuin olisi pitänyt olla. Havahduin, ja mietin voinko hakea lohtua Toivon läheisyydestä, kun hän oli se joka unessani aiheutti minulle kipua.

En tiedä miksi unet vyöryivät päälleni nyt, kun oleminen on ollut helppoa. Ehkä juuri siksi.

(En minä oikeasti pidä Toivon exää uhkana.)

***

Huomenna on taas aika lähteä kohti uutta maata. Pakkaaminen ja lähteminen alkavat sujua siinä määrin rutiinilla, että tämän reissun jälkeen voisi olla sopiva hetki pitää pieni tauko matkustamisessa ja odottaa malttamattomuuden tunnetta ennen seuraavien suunnitelmien tekemistä (tuskin siinä kauan menee, sitten kuitenkaan. Nyt vain olen matkustanut tavallista enemmän kuluneen kahden kuukauden aikana).

Ehdotin kyllä jo Toivolle, josko me lähtisimme talvella jonnekin lämpimään yhdessä. Mutta talveen on (onneksi) vielä pitkä aika.   

Mikä on koti?

Tänään seisoin mittanauha kädessäni olohuoneeni nurkassa. Yritin katseellani metsästää tulevaisuuden haamuja.

- Ajattele. Tästä tulee meidän koti, henkäisin Poikaselle.
- Joo joo, joko sä oot mitannu tarpeeksi? Lähetäänkö jo?

Poikaselle siitä tulee neljäs koti. Minulle viidestoista (jos äkkiseltään oikein laskin). Minä toivon, että se on kotimme pitkän aikaa ja että olemme siellä onnellisempia kuin olemme missään aikaisemmin olleet.

Toivon, että Toivokin viihtyy siellä ja on siellä onnellisempi kuin on missään aikaisemmin ollut. Vaikka siitä ei koskaan hänen kotinsa tulisikaan. 



 

Ihmemies

Silloin tuntuu kuin kutistuisin. Romahtaisin kasaan kuin kuoleva tähti.

Silloin kun uskon, ei vaan tiedän, että minua on mahdotonta rakastaa.

- Miksi sinä itket? Pohjimmiltasi? kysyi Toivo.
- Koska minua ei voi rakastaa. Koska minun toiveeni ei koskaan toteudu. Koska minua ei voi rakastaa.

Siksi minä itkin. Ja minä tunsin itseni niin pieneksi. Niin pieneksi.

- Enhän minä sitä koskaan ole yrittänyt sanoa, sanoi Toivo ja otti minut syliinsä.

Minusta tuntui hyvältä, että Toivo antoi minun itkeä. Ei säikähtänyt sitä. Antoi minun olla pieni ja heikko. Ei lähtenyt minnekään. Piti kiinni. Antoi pudota, piti kiinni.

Nyt minä sen ymmärrän: Toivo on niin vahva, pohjimmiltaan, että hän pystyy taistelemaan peikkojani vastaan. Niin halutessaan.  

Huomenna on perjantai. Tiedän sen siitä, että Toivo tulee.

Olen väsynyt. Osin se johtunee matalapaineesta, osin hormoneista, osin siitä, että on lopultakin loma, eikä tarvitsekaan tehdä mitään ja lopuilta osin siitä, että olen tehnyt suuria päätöksiä ihan yksin (kuinka vaikea voi pankinkin valinta olla, jösses).

Tällaisina aikoina kaipaisin toista ihmistä jakamaan päätökset kanssani. Olen toki keskustellut vaihtoehdoista ja valinnoista Toivon, parhaan ystäväni ja vanhempieni kanssa, mutta koska he eivät ole asianomaisia, he voivat vain ottaa kantaa, eivät osallistua päätöksentekoon. Päätökset minun on tehtävä yksin. Kyllä minä siihen pystyn, mutta ottaa se voimille.

[Suorittava työ voi olla raskasta, mutta suunnitteleminen on raskaampaa ja päätöksenteko vielä raskaampaa, jos kaikki tehdään yhtä tosissaan ja tuloksesta vastuu kantaen. Sitä mieltä minä olen.]

Sää on (onneksi?) suosinut omiin oloihin, tai muihin maailmoihin, vetäytymistä.
Olen käyttänyt tilaisuuden hyväkseni ja vetäytynyt Anna Kareninaan (yleissivistyksessäni on vielä useita venäläisten klassikoiden mentäviä aukkoja). Luulenpa, että kirja on liki tuhannesta sivustaan huolimatta nopeasti luettu.

Valitettavasti minun ei tarvitse odottaa viimeisiä sivuja tietääkseni mitä on odotettavissa, sillä jo esipuheen ensimmäisellä sivulla kerrottiin kuinka Annalle käy (esipuheen lukeminen loppuikin sitten siihen). Se ei mielestäni ollut reilua: vaikka kyseessä kuinka olisi klassikko, on ihmisiä, jotka lukevat kirjan ensimmäisen kerran, eivät tunne tarinaa, eivätkä myöskään halua tietää loppuratkaisua etukäteen. Itse yritän aina pysyä etäällä takakansista, referaateista ja elokuvaversioista, jos minulla on aikomuksena lukea kirja. Jatkossa yritän muistaa pysyä kaukana myös esipuheista. 

Rivien välit.

- Haenko sut perjantaina asemalta? kysyin Toivolta.
- Jaa, sellainenkinko vaihtoehto olisi olemassa.
- Kyllä mä voin sut hakea, jos haluat kyydin.
- Minua ei ole kukaan ikinä hakenut asemalta.
- Minä haen. (Kuule: minä rakastan sinua.)

Toivottavasti sielläkin on oravia.

Tarjoukseni hyväksyttiin. Kaupat tehdään ensi viikolla. Muutamme elokuun lopussa.

Tuli mitä tuli, minulla on vilkku päällä ja minä käännyn (vaikka vasemmalle ilman nuolivaloja). 

Vain aika näyttää onko tämä viisas vai vähemmän viisas liike.

Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa (tai: Alex)

Kolmas, elokuu 2010:

Söin tänään (tai siis eilen) sekä lounaan että päivällisen miesseurassa. Mies vain vaihtui välissä.

Päivällisseuralainen ilmaantui oveni taakse kasvoillaan kysyvä ilme:
- Rara?
- Yes, I am Rara, come in.

Laitoin Poikasen nukkumaan ja keittiön pöydän ääressä vierähtikin sitten neljä tuntia. Ruuan jälkeen tyhjensimme vielä kaksi pannullista teetä eikä sittenkään olisi tehnyt mieli lähteä nukkumaan.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei tämä olisi hieman turhauttavaa: kuulen kuinka viereisessä huoneessa makuupussiin mönkiytyy mies, joka voisi minun puolestani ihan yhtä hyvin nukkua tässä vieressäni.

Minun pitänee alkaa majoittaa ainoastaan naisia ja tylsiä miehiä, sillä ei tämä tällainen ole reilua ollenkaan. Tullaan soittamaan toisen ovikelloa, ollaan fiksuja ja mukavia ja hymyillään kauniisti. Ärsyttää tuollainen!

Ps. lounasseuralainen oli ihan kiva. How lovely.

Kaksi päivää myöhemmin: 

Valitin kaverille elämän julmuutta ja käsikirjoittajien huonoa huumorintajua.

- Voisko se jannu olla kiinnostunut sinusta?

- No mistä minä sen voisin tietää! Tuskin. Miksi olisi.

Minä olen aina ollut hirveän huono aistimaan, näkemään ja huomaamaan (uskomaan) kenenkään kiinnostusta. Asiat pitää sanoa minulle suoraan päin naamaa ja mielellään yksinkertaisilla päälauseille, jotka eivät jätä tulkinnanvaraa. Miten muuten mitään muka voisi tietää?

Mutta ei kiinnostuksella ole väliäkään, sillä mitään ei voi tapahtua (muualla kuin unissani). Haluaisin silti jo lähteä kotiin: laittaa ruokaa, syödä lettuja, joita mies sanoi tänään paistavansa, jutella, nauraa, miettiä tuoko hän tänään tuolinsa lähemmäs omaani ja olla hivenen huolissani siitä, että hän kenties huomaa mietteeni ja pitää minua ... omituisena.

Tänään vielä, huomenna hän lähtee.

Sinä iltana pidin pöydästä kaksin käsin kiinni, etten olisi tarttunut mieheen kiinni ja suudellut häntä. Olisin halunnut. Mutta couchsurfing is not a dating service. Enkä minä muutenkaan olisi uskaltanut. Sitä paitsi mies oli minua kahdeksan vuotta nuorempi (ja on edelleen, vaikka muistelinkin, että ikäero olisi tässä välissä kutistunut seitsemään vuoteen.)

Seuraavana päivänä hän lähti, mutta tarina ei päättynyt siihen.

- Sinä tykkäsit siitä ranskalaisesta? kysyi uusi vieras 
- Joo. Tykkäsin...
- Mitä te teitte?
- Joimme teetä.
- Joitte teetä? Sinäkö et suudellut sitä?
- En.
- Älä valehtele!
- En suudellut sitä.
- Mikset?
- Nokun.
...

- Puhuiko hän kuinka paljon rakastaa tyttöystäväänsä?
- Ei. Ei ole tyttöystävää.
- Katsoi sinua pitkään?
- No, ehkä, joo.
- Totta kai se oli sinusta kiinnostunut! Mikset sinä suudellut sitä?
- Nokun...
- Anna sun puhelin.
- Miksi ihmeessä?
- Mä soitan sille.
- Höpöhöpö.

Hän soitti sille. Minä en kuullut puhelua, mutta tarina kertoo, että hän sanoi Alexille, että tämän pitäisi tulla takaisin, sillä Rara itkee pöydän alla ikäväänsä. Minulle soittaja tyytyi toteamaan: "he likes you".

Varmasti en itkenyt pöydän alla, kirjoitin Alexille seuraavana päivänä. Alex vastasi viestillä, josta olisi voinut saada sellaisenkin käsityksen, että hän olisi toivonut minun kaivanneen häntä. Mutta ei siitä aivan varma voinut olla. Sanat ovat monimerkityksisiä. 

Minä mietin pari päivää ja lopulta kirjoitin (ylpeys ja itsesuojelu ovat yliarvostettuja), että olisin suudellut häntä, jos hän ei olisi ollut sohvasurffari.

"Jos olisin saanut viestisi päivää aikaisemmin, olisin tullut takaisin" hän vastasi. Minä hakkasin päätäni seinään.

En ajatellut, että tapaisimme koskaan uudelleen. En edes ottanut häneen yhteyttä mennessäni Pariisiin. Mietin vain missä mahtaa olla se ranskalainen poika, jota olisin mielelläni suudellut ja hymyilin itsekseni.

Päivä sen jälkeen, kun Toivo viime syksynä totesi, ettei tätä varmaankaan kannata jatkaa ja käveli pois, sain Alexilta viestin keskellä yötä: olen muuttanut Tallinnaan. Kerro, jos olet tulossa tänne. Haluaisin nähdä sinut.

Ja kun minä en mennyt Tallinaan, hän tuli soittamaan ovikelloani.

Hassu mies.

Minä pidän hänestä. (Mutta pidän Toivon.) 

Suklaan voimalla loman alkuun.

Olen tehnyt tällä viikolla pitkiä päiviä. En sanoisi, että olen tehnyt paljon töitä, mutta tällä tehotasolla asioiden tekeminen vie paljon aikaa. En millään enää jaksaisi ajatella yhtään mitään.

Onneksi kahdelle ensimmäiselle lomaviikolle ei ole suurempia suunnitelmia. Eikä juuri pienempiäkään. Hyvällä tuurilla ensi viikolla on kylmä ja sataa vettä, jolloin voisimme Poikasen kanssa vain köllöttää sisällä, pelata pleikkaa ja lukea. Pyjamat päällä. Hiukset harjaamatta. (Kyllä sitä ainakin kolme päivää jaksaisi.)

*

Alexin aiheuttama kuohunta sisälläni on laantunut. Hän kirjoitti minulle maanantaina, kotiin päästyään. Oli iloinen, että tapasimme (tapaamiseni oli kuulemma toinen matkan kohokohdista. Hävisin niukasti Joulupukille (ihmeellinen maku silläkin miehellä, kun asettaa vanhan ukon minun edelleni)). Toivoi, että tapaamme vielä uudelleen.

Minäkin olen iloinen, että tapasimme. Se oli pelottavaa, mutta ilmeisesti pelkoja on hyvä toisinaan kohdata. Nyt voin huonoina päivinä ajatella, että maailmassa on ihminen, joka piti (pitää) minusta sen verran paljon, että tuli kolmen vuoden jälkeen takaisin soittamaan ovikelloani. Halusi nähdä minut ja viettää aikaa kanssani. Se on paljon.

Luulen, että tapaamme vielä. 

 *

Tein tarjouksen asunnosta. Saanen vastauksen maanantaina. Välittäjä oli toiveikas, vaikka tarjoukseni ei olekaan aivan sitä mitä myyjät toivoisivat asunnosta saavansa (en aio nostaa tarjoustani. Jos eivät myy tuolla hinnalla, sitten saavat myydä jollekin toiselle.).

Olen vuoroin kauhuissani (haluanko todella sitoutua seiniin? Entäs jos tästä tulee elämäni toiseksi suurin virheliike?) ja vuoroin innoissani (amme! kiikkutuoli! KOTI!).

Kuinka odotankaan, että pääsisin kertomaan Poikaselle, että äiti osti meille uuden kodin. Poikanen oli minuakin pettyneempi edellisen ehdokkaan mennessä suusta sivu. Hän pitäisi tuosta asunnosta.

*

Söin jo suklaani ja join teeni. Nyt on ilmeisesti tehtävä työt loppuun. Sitten pääsen lomalle. Ja illalla Toivon viereen.

Hyvä elämä. 

Postilaatikossa minun nimeni?

Tässä viikossa on ollut niin monta kulmaa ja katkelmaa, joista voisin kirjoittaa, etten tiedä mihin suuntaan antaisin sormieni kulkea näppäimistöllä.

Haluan vielä kirjoittaa Alexista - niin, hänen nimensä on Alex - mutta en nyt. Vielä ei ole oikea aika.

Nyt on oikea aika kirjoittaa asunnosta, josta voisi tulla kotini.

Kävin tänään Toivon kanssa asuntoesittelyssä. Emme katsoneet asuntoa meille, vaan Toivo oli mukanani katsomassa asuntoa minulle.

Ei se ollut rakkautta ensisilmäyksellä, mutta voin kuvitella elämäni niiden seinien sisälle. Parveke olisi nykyistä pienempi, mutta olohuoneeseen mahtuisi keinutuoli (on luovuttava jostakin saadakseen jotakin). 

En tiedä olenko vieläkään tarpeeksi rohkea tehdäkseni tarjouksen (lainaakin pitäisi hakea ja saada), mutta muutos kypsyy sisälläni vähitellen. Kyllä minä, ehkä, uskallan muuttaa elämääni. Ehkä minä uskaltaudun valitsemaan ja päättämään sen sijaan että odottaisin, että asiat vain tapahtuvat (tai jäävät tapahtumatta). 

He came back (otteita C-luokan elokuvasta).

Sitten soi ovikello. Hän oli päättänyt yllättää minut. Sinnikäs mies.

Keitin teetä. Se mitä näin hänessä kolme vuotta sitten, oli edelleen olemassa ja minä näin sen vieläkin.

Laitoin hänet Poikasen huoneeseen nukkumaan ja menin omaan sänkyyni. Hetken päästä oveeni koputettiin.

- Could I sleep holding you? hän kysyi.
- I don't think that's a good idea.
- Why?
- Because I've been seeing somebody. That wouldn't be right.
- But you are not seeing him anymore?
- No, I mean, I am seeing somebody, now.
- Should I leave you alone then?
- Yes, that would be better.

Suljin oven. En saanut unta. Lähdin juomaan vettä. Kävelin vesilasin kanssa toisen makuuhuoneen ovelle.

- You should have done that three years ago, sanoin.
- It's too late now, hän naurahti. En ole varma oliko se kysymys vai toteamus.
- Yeah, it's too late. I still find you attractive but I can't touch you now, sanoin naurua äänessäni. Too bad.

Kysyin häneltä aamulla miksi hän tuli takaisin. To have sex?

- I wanted to see you. And spend some time with you. Not to have sex. Though, I did think about that. But I didn't belive in it. You understand what I mean?
- I think I do.
- Are you astonished? That I didn't come to have sex?
- Maybe. Maybe I am. I'm not sure if I believe you, though.
- I'm happy I did knock your door. At least this time I don't have to think what if...

Me emme suudelleet silloin kun se olisi ollut luvallista. Emmekä me suudelleet nyt, kun uskalsimme puhua vetovoimasta, joka välillämme on.

Minusta tuntuu, että tämä oli hyvä ja tarpeellinen kokemus. Ja omalla tavallaan kaunis.

Ei tänään.

Minä sanoin jo, että on parempi ettei nähdä tänään, joku toinen kerta sitten (eli todennäköisesti ei koskaan). 

Miksi en osaa sanoa yksinkertaisesti: ei, en halua nähdä sinua? En tiedä enkä jaksa nyt analysoida asiaa.

Miksi hän ei osaa lukea viestiäni, vaan lähestyy minua vielä, kertoo olevansa nyt täällä, tässä kaupungissa? Miksi?

Laitoin puhelimen pois päältä. En halua, että hän soittaa. Pelkään, etten osaisi sanoa ei. Pelkään, että hän istuisi kohta tässä, keittiön pöydän ääressä. Joisi teetä ja söisi suklaata.

Vastaan myöhemmin. Sanon, ettei tänään. Joku toinen kerta sitten. 

Tänään minä en ole huono nainen. En.

"I may never leave this world alive."

- Mennään tuonne, Toivo sanoi eilen.
- Onko pakko? kysyin, mutta laitoin silti vilkun päälle, käännyin vasemmalle (kyllä, minä ajoin autolla) ja menin ensimmäistä kertaa elämässäni sinne missä Sankari kuoli. Tai ainakin hyvin lähelle.

Katselin ympärilleni ja mietin missä se mahtoi tapahtua. Mitä Sankari ajatteli? Missä vaiheessa hän ymmärsi kuolevansa? Miltä se tuntui? Kävinkö hänen mielessään?

En ole enää aivan varma mitä ajattelen ja mihin uskon (en enää juurikaan ajattele asiaa). Välittikö hän minusta lainkaan vai olinko vain yksi säätö muiden joukossa? Onko sillä lopulta väliä? Millä on väliä?

Sankari ei kohdellut minua huonosti, hänellä oli tunteita minua kohtaan, hän piti minusta kiinni koko yön ja puhui minusta vain hyvää ihmisille, joiden ei varmasti koskaan uskonut kertovan siitä minulle. Hän ei silti välttämättä olisi koskaan rakastanut minua. Mutta ei sillä ole väliä. Ei sillä enää ole.

Minä opin paljon kaikesta siitä mitä tapahtui. En olisi minä, jos en olisi koskaan tavannut Sankaria. En olisi minä, jos Sankari ei olisi kuollut. Tunnen kiitollisuutta ja haikeutta, mutta en enää kipua.

(Kuitenkin haluaisin, jos vain voisin, jutella Sankarin kanssa vielä kerran. Kertoisin miksi olin silloin sellainen kuin olin. Kertoisin mitä olen sen jälkeen oppinut, mitä minusta on tullut. Kertoisin, että olisin mielelläni rakastanut häntä. Kertoisin, että olin hyvin surullinen. Kertoisin Toivosta. Kertoisin, että minulla on nyt hyvä olla, useimpina päivinä.

En tiedä kysyisinkö olisiko hän halunnut rakastaa minua. En ole varma haluaisinko tietää.)

***

Ranskalainen poikanen saattoi minut kiusaukseen. Voisin tavata hänet tänään. Mitään ei tarvitsisi tapahtua, ja vaikka tapahtuisikin, kenenkään ei tarvitsisi koskaan tietää siitä.

Myönnän, että mietin hetken. Mutta ei, en minä halua. En halua tavata häntä.

En halua sen enempää nähdä häntä ja miettiä mitä ihmettä koskaan näin hänessä kuin nähdä häntä ja todeta, että haluaisin vieläkin suudella häntä. Eikä minua kummemmin kiinnosta istahtaa kanssaan teen äärelle jutustelemaan kuulumisista.

Olen sellainen nainen, joka periaatteessa voisi riisua vaatteensa ja suudella toista miestä (minä tiedän mikä olen), mutta en halua olla nainen, joka teki niin. Jos tekisin niin, halveksisin itseäni. Enkä minä halua halveksia itseäni.

Enkä minä halua, että Toivolla olisi syy halveksia minua.

Ei ollut helppoa vastata viestiin kieltävästi, mutta ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. En halua olla se ihminen, joka olisi kutsunut miehen luokseen. Eikä minun tarvitse olla.

Luulen, että tästä tunteesta on kirjoitettu laulu tai pari.

Emme lähteneet juhannukseksi minnekään. Tuntuu hyvältä olla välillä kotona.

Seitsemäntoista yksin nukutun yön jälkeen olen saanut nukkua kaksi yötä Toivon vieressä. Se on maailman paras paikka, minulle. Osaisinpa kertoa sen Toivolle niin että hän uskoisi. Uskon, että hän tietää jo, mutta on eri asia tietää ja uskoa (on oikeasti mahdollista tietää ja silti olla uskomatta).

Torstaina Toivon kainalossa ajattelin, että jos tämä mies ei rakasta minua, ei minua rakasta kukaan koskaan (enkä tarkoittanut sillä sitä, että jos en saa rakkautta tältä mieheltä, en saa sitä koskaan keneltäkään, vaan että jos tämä ei ole rakkautta, ei mikään ole). En silti ole varma rakastaako Toivo minua, omasta mielestään (eri ihmiset ajattelevat ja tuntevat eri tavalla, eivätkä kaikki ihmiset aina myönnä tai hyväksy ajatuksiaan tai tunteitaan).

*

Kirjoitin ranskalaiselle poikaselle, etten ole tavattavissa. Kultakutri ihmetteli, miksemme voisi tavata ihan kavereina. Siksi, koska minä osaan erottaa toisistaan ne ihmiset, joiden kanssa ollaan kavereita ja ne ihmiset, joiden kanssa ei olla, enkä minä halua väittää kaverikseni sellaista ihmistä, jonka kanssa en oikeasti kaveri ole. Jos väittäisin, kuinka silloin voisi uskoa, että kaverini ovat kavereita, eivätkä jotain muuta?

Toki uskon itseeni sen verran, että vaikka ranskalaisen tapaisinkin, en silti hyppäisi välittömästi sänkyyn hänen kanssaan (vaikka vetoa tuntisinkin). En silti näe mitään pointtia puhaltaa hiiliin päästäkseni leikkimään tulella.

En halua. Eikä minun tarvitse. Minä rakastan Toivoa ja haluan olla sellainen nainen, johon hän voi luottaa ja joka ei aiheuta hänelle pettymystä.

Eikä nyt ole edes talvi.

Me pääsimme kotiin eilen, laukut tulivat perässä tänään, pankkikortti enää puuttuu. Suklaat olivat sulaneet (minä niin tykkään Aerosta, että sitä on aina ostettava Englannista), mutta muilta osin sekä me että tavarat näyttäisimme selvinneen tästäkin reissusta vahingoittumattomina.

En olisi oikeasti jaksanut, mutta kävin kuitenkin tänään ystävien kanssa elokuvissa. Onneksi elokuva (Yhdet häät ja kolme anoppia) oli juuri sopivan kepeä vireystilaani. Elokuvan jälkeen jäimme hetkeksi jutustelemaan: yksi naisista oli jättänyt pillerit pois kaksi viikkoa sitten, toinen etsii yhteistä asuntoa miesystävänsä kanssa.

Joskus nuo asiat olisivat pistäneet minua (minusta olisi tuntunut, että minulta puuttuu jotakin), nyt tunsin seesteistä rauhaa. Oikeasti. Minusta tuntuu, että tämä elämä on hyvä juuri näin eikä minun tarvitse saavuttaa mitään (haluan toki vaikka ja mitä, mutta se on eri asia). Minun onnellisuuteni tai elämässä onnistumiseni ei riipu esimerkiksi siitä muutammeko Toivon kanssa yhteen tai saammeko lapsen.

Minulle riittää se, että Toivo haluaa olla kanssani sellaisella tavalla, joka sopii meille molemmille. Ehkä muutamme saman katon alle vasta kun Poikanen muuttaa pois kotoa. Ehkä aikaisemmin. Ehkä Toivo haluaakin lapsen. Jos hän haluaa lapsen, olen valmis valitsemaan sen tien (kolmen vuoden sisällä, ei myöhemmin), mutta itseni takia minun ei tarvitse toista lasta saada. Tyttäreni ei välttämättä kuulu tähän maailmaan (myönnettäköön, että tieto sisareni raskaudesta pisti hieman. Eniten siksi, että jos lapsi on tyttö, saa hän todennäköisesti nimen, jonka minä olisin antanut omalle tyttärelleni. Se voi tuntua kipeältä.).

Tuntuu epätodelliseltakin tuntea tällaista levollista rauhaa. Kuusi vuotta sitten (niinkö kauan?) olin saanut tietää eksän toisesta naisesta. Viisi vuotta sitten odotin, että pääsisin jo pois avioliitostani. Neljä vuotta sitten olin rakastunut Sankariin. Kolme vuotta sitten aloin vähitellen toipua Sankarin kuolemasta. Kaksi vuotta sitten olin jo tavannut Toivon, mutten uskonut enkä uskaltanut. Vuosi sitten en osannut. Raskaita vuosia, vaikka niissä oli myös paljon hyvää ja kaunista.

Ja nyt minä olen tässä. Tässä missä on hyvä. Enkä minä edes pelkää, että tämä otetaan minulta pois.

Uskomatonta.

Huomenna kotiin!

Lentokentällä tuijotin lompakkoani: pankkikortin paikka oli tyhjä. Muut lokerot? Ei niissäkään. Käsilaukku? Ei. Ei helvetti.

Soitin hotelliin. Onko teillä korttini? On.

En suostunut ottamaan koko syytä omille niskoilleni, sillä kyllä myyjän on annettava kortti takaisin asiakkaalle pyytämättä, mutta en silti saanut korttia lentokentälle. Lupasivat lähettää sen postissa. Jospa se sieltä tulee (siirsin rahat pois tililtä ja laitoin maksurajan nollaan).

Seuraavalla kentällä juoksimme lentokenttävirkailijan perässä koneeseen ja sitä seuraavalla totesimme, että olimme laukkuja nopeampia. Hihittelin matkan tämän reissun viimeiseen hotelliin (kun en stressata tai kiukutellakaan jaksanut).

Hotellista saimme hammasharjat. Onneksi ehdin aamulla käydä ostamassa vaihtovaatetta ja muuta tarpeellista ennen kokousta (loman ensimmäinen osa loppui tähän). Onneksi minulla on toinen kortti ja löysin jopa siihen sopivan tunnusluvun.

***

Eräs ranskalainen poikanen (se ranskalainen poikanen, määräinen artikkeli) olisi tulossa ensi viikolla Suomeen. Kysyi olenko tavattavissa.

Luulen, etten ole.

Olisin suudellut häntä silloin, kerran, mutta ajat ovat muuttuneet. Enkä edes minä halua aina pelata uhkapelejä.

***

- Ymmmärrätkö sinä? kysyin Toivolta puhelimessa.
- Tilasin Tuulilasin, sanoi Toivo vaihtaen keskustelun suuntaa noin 90 asteella.
- Oletko huomannut, että sinulla on tapana vaihtaa aihetta, kun minä puhun Vakavista Asioista?
- Se on helpompaa...
- On varmaan, joo, mutta ei se poista tarvetta puhua.

Minä selitin uudestaan.

- Olisi jo mukava kölliä sun vieressä, Toivo sanoi lämpöä äänessään.

Tiesin hänen ymmärtäneen. Huokasin helpotuksesta, koska kaikki oli taas hyvin ja luovutin miehen Tuulilasille.

(Kun olen kauemmin poissa, Toivo märehtii Vakavia Asioita ja ilmaisee pahan mielensä kiertotietä. Onneksi osaan jo lukea häntä kohtuullisen hyvin.Onneksi minua on miltei mahdotonta provosoida.)

***

Nyt lähden katselemaan kauniita unia.

Pitää pakata, taas.

Tänään lähdemme Englannista. Tiedän palaavani tänne (aina uudestaan). Tiedän myös, että minun on parempi asua Suomessa.

Mutta on olemassa paikkoja, puistoja, taloja (aikoja ja ihmisiä), jotka tuntuvat oikeilta. Oikeammilta. Ja vaikka olenkin täällä vieras, osa minusta kuuluu tänne. (Ehkä kaukokaipuuta sairastavat ne, joiden sielu on palasina pitkin maailmaa.)

En usko, että lapset tarvitsevat kalliita huvituksia ja laatuaikaa ollakseen onnellisia. Silti minulle on tärkeää, että voin tuoda poikani tänne. Että saan pitää omaa lastani kädestä kiinni, kun kävelemme tiedemuseosta takaisin metroasemalle, kun katusoittaja laulaa tunnelissa niin, että kyyneleet kohoavat silmiini (koska tämä on kauniskin maailma).

Taivas valkenee.

Minusta tuntuu, että tiedän mitä minun pitää (tai mitä haluan) tässä elämässä tehdä. Minä haluan ilahduttaa ja havahduttaa (havahduttaa huomaamaan, että onni on siinä missä sinäkin).

Jos siinä onnistun - edes pienimuotoisessa ilahduttamisessa ja havahduttamisessa - ei elämäni mene hukkaan. Silloin teen maailmasta vähän paremman paikan. Se riittää minulle.

***
- Sinun kanssasi minä haluan olla, sanoi Toivo perjantaina.

Minä uskoin häntä. Tiesin, etteivät nuo sanat olleet sammakkoa nähneetkään.

(Tänään Toivo oli epäempaattinen, enkä minä erityisemmin pidä hänestä juuri tällä sekunnilla. Mutta rakastan silti. ~ Tällainen rakkaus, joka kasvaa pienin askelin sitä myöten suuremmaksi, mitä paremmin tunnen, osaan lukea ja luottaa, sopii minulle paljon paremmin kuin sellainen rakkaus (?) joka polttaa, riipii ja sekoittaa sekä pään että vatsan.)

 

Best bite to eat.

Aamulla ajattelin, etten lähde hotellista yhtään minnekään koko päivänä. Sää parani illan tullen kuitenkin sen verran, että päätimme kollegani kanssa pistäytyä kokouksen jälkeen ulkosalla.

Pistäytyminen venähti yllättäen kolmeksi tunniksi. Sinä aikana ehdin ostaa suklaata, paprikapateeta ja minttusuklaakylpyvaahtoa (ei minulla ammetta ole, mutta luotan siihen, että maailmankaikkeus antaa minulle mahdollisuuden tuon kylpyvaahdon käyttämiseen) sekä nauttia pienen leivoksen teen kera (päivällinen, you know). Oli mukavaa.

On tämä kyllä hyvä elämä. Kunpa tämä onni, joka asuu minussa ja välillä kuplii ja poreilee, ei koskaan lähtisi pois.

*

Eilen Toivon kello soi kahtakymmentä vaille kuusi. Hän silitti selkääni, nousi, peseytyi ja pukeutui ja köllähti sitten vielä muutamaksi minuutiksi viereeni. Se tuntui hyvälle. Läheisyys.

Illalla ystäväni kirjoitti, että mies, jota hän on tapaillut oli tullut käymään. Seksi oli ollut hyvää, mutta sen jälkeen mies ei ollut halunnut olla lähellä. 

Mietin kumman valitsisin, jos valitsemaan joutuisin: seksin vai fyysisen läheisyyden. Seksiin laskettaisiin sellainen kanssakäyminen, jossa tavoitteena on jommankumman tai molempien orgasmi tavalla tai toisella saavutettuna, läheisyyteen silittely, paijailu, pussailu, vieressä nukkuminen ja kaikki sen sellainen.

Toivon, etten joudu luopumaan kummastakaan, mutta valintatilanteessa luopuisin seksistä ja pitäisin läheisyyden. Seksi ilman läheisyyttä ei olisi pidemmän päälle olla tyydyttävää. Sen sijaan läheisyys tuntuu hyvältä, vaikkei seksi liittyisi siihen mitenkään.

Tänään se uskoo ihmisiin ja maailmaan ja kaikkeen hyvään ja kauniiseen. Itseensäkin. Tsirp.

Olen edelleen niin hyvällä tuulella, että tämä on varmasti laitonta joissakin maissa.

Kirjoitin pari postausta sitten, etten ole perillä ja olin valmis myös myöntämään, ettei ihminen tule koskaan perille. Äsken tajusin olleeni väärässä: perillä on silloin kun on läsnä omassa elämässään ja tässä maailmassa. Minä olen perillä! (Mutta se ei tarkoita, että minun pitäisi jäädä tähän.)

Minä elän juuri nyt sellaista elämää, jota haluankin elää (koko ajan ei ole kivaa, mutta ei tarvitsekaan olla). Teen koko ajan niitä asioita, joita haluan tehdä. En siirrä elämää jonnekin tuonnemmaksi. Joskus olin ihan hukassa, mutta lähdin kulkemaan ja ennen pitkää pääsin perille omaan elämääni. Nyt tutkin ilahtuneena ja innoissani elämääni. Haluan nähdä mitä kaikkea täältä löytyykään.

Tiedän, etten koskaan ehdi nähdä kaikkea. En ehdi käydä kaikkia keskusteluja enkä lukea kaikkia kirjoja. Ehkä (mutta vain ehkä) en ehdi nähdä kaikkia maailman maita. Mutta eipä haittaa, kuten Poikasella oli tapana muutama vuosi sitten sanoa huomauttaessani, että hänellä on kengät väärissä jaloissa.

Ei haittaa, sillä jos kuolisin tänään, kuolisin elävänä. En jäisi huutelemaan, että minun piti sitten eläkkeellä.

Tänään on ihan älyttömän kivaa olla minä. 

(Tekisi mieli jotenkin jakaa tätä iloa. Mitähän minä keksisin...)

Tänään on hyvä päivä!

Työmatkani varrella on hotelli, jonka vieraat usein parveilevat pyörätiellä. Tänään siinä oli bussillinen turisteja. Hiljensin hyvissä ajoin ja harkitsin vaihtoehtoisia reittejä (pyöräteillä hortoilevat ihmiset ovat usein arvaamattomia), mutta turistit tekivätkin tilaa heti, kun yksi heistä oli huomannut minut. Toiminta oli ihailtavan nopeaa ja systemaattista, mutta yllätykset eivät loppuneet siihen: pyöräillessäni kunniakujan läpi nämä keski-iän ylittäneet saksalaiset (?) alkoivat taputtaa ja hurrata (ehkä hekin olivat lukeneet eilen sen Hesarin jutun ilmiötaiteilijasta). Minua hymyilytti.

*

Sähköpostissa odotti viesti, jossa luki: "Rara, sinä olet hyvä ihminen."

*

Lounastin kahden ihanan naisen kanssa suosikkikiinalaisessani. Päätimme tehdä kesällä jotain hauskaa ja mukavaa. Jotain uutta (ja vanhaa ja sinistä ja lainattua). Menemme vaikka kyläpäiville tai kuuntelemaan humppabändiä.

*

Luin Aurinkomatkojen matkatestaajaperhehausta. Perheiden perustelut miksi juuri he olisivat sopiva testaajaperhe olivat osin hyvinkin sydämeensattuvia (tosin, kai tuollaisessa jutussa sopivuutta ilmentäisi ennemminkin kyky testata ja tuottaa tarvittua materiaalia kuin perheen sosiaalinen tilanne, mutta en nyt mene siihen).

Perusteluja lukiessani tunsin kiitollisuutta: minun lapseni on terve ja hengissä (vaikka onkin erilainen) ja minä pystyn näyttämään hänelle maailmaa. Minulla on kaikki hyvin. Se on aika paljon se.

*

Sain tänään tehtyä viimeiset kaksi sopimusta. Toisen kanssa olin tahkonnut melkein vuoden, toisen kanssa liki puoli vuotta. Tuntuipa hyvälle.

*

Sain uuden työläppärin, kun menin kyselemään sen perään.

- Mikko sanoi, että uudet läppärit olisivat tulleet. Milloinkohan saisin omani? kysyin.
- No tuossahan se on odottanut viikon, että toisit mokkulasi, että saan siitä SIM-kortin siirrettyä koneeseen, vastasi ATK-tuki(?)henkilö.
- Ootko sä laittanut siitä viestiä tai jotain jossain välissä, kun mulla on mennyt kokonaan ohi.
- Enpä oo.
- Ookei. No hei, jos se on muuten valmis niin voinko mä ottaa sen nyt, kun olen ensi viikon reissussa ja vanha kone herjaa akusta. Laitetaan se SIM-kortti sitten myöhemmin.
- Käyhän se niin. Mä tuun kohta tuomaan tämän.
- Hyvä, kiitos.

[Huonompana päivänä voisin sanoa jotain siitä kuinka hienosti homma meidän talossa toimii, mutta tänään en jaksa.]

*

   *



*

Aika paljon hyvää yhdelle päivälle. Bonuksena tänään on perjantai ja Toivo tulee viereeni nukkumaan. 

En haluaisi elää ikuisesti.

Luin tänään mielenkiintoisen lauseen "Situationistit olivat sitä mieltä, että suurin osa ihmisistä ei kuole koskaan, koska he ovat kuolleita jo eläessään." (Juttu kokonaisuudessaankin on mielenkiintoinen.)

Olen jo pitkään sanonut, etten halua kuolla eläessäni. Se olisi pahinta mitä voisi tapahtua. En halua kulkea automaatio-ohjauksella, ottaa mielipiteitä annettuina enkä niellä purematta.

Minulla on jo pitkään ollut tavoitteena tehdä tai kokea jotain uutta joka päivä. Ei se (aina) tarkoita mitään suurta ja mullistavaa (kuinka voisikaan tarkoittaa). Uudet asiat voivat olla myös pieniä ja yksinkertaisia: valitsen vaikka sellaisen kadun, jota en ole koskaan ennen kulkenut (kulkemattomia katuja riittäisi tässäkin kaupungissa moneksi vuodeksi). 

En minä ihan joka päivä tee jotain uutta, mutta monena päivänä kuitenkin: tiistaina valitsin eri reitin, eilen söin quorn-fileetä ja tänään pidin uuden konseptin mukaisen palaverin. 

Olisin todennäköisesti tehnyt kaikki nuo asiat jokatapauksessa, mutta nyt ne tehdessäni tiedostin tekeväni jotain uutta ja se teki minut iloiseksi. Tunsin olevani elossa.

Täytän sata vuotta tiistaina (mutta siihen on vielä jokunen vuosi).

Hyvin minä itseäni tsemppaan, mutta silti mieleni välillä karkaa ajattelemaan ei kuitenkaan koskaan -ajatuksia. Tällä kertaa lähinnä se asumisen suhteen.

Minun ihan oikeasti pitäisi olla armollisempi itselleni. Vaikka arkailuni olisi ollut paha, paha, paha virhe, maailma ei kaadu siihen (ei edes minun maailmani). Ihan oikeasti.

***

Luin tänään, että SAP on palkkaamassa satoja autisteja, koska he haluavat löytää ihmisiä, jotka ajattelevat eri tavalla kuin muut ja näin parantaa yrityksen kilpailukykyä.

Luulen, ettei Poikasella diagnosoida Aspergerin syndroomaa, vaan Asperger-piirteisyys (Aspergerin syndrooma kuuluu autismin kirjoon). Oli tutkimusten lopputulos mikä tahansa, tiedän jo nyt, että Poikanen on ajatusmaailmaltaan erilainen (ei häiriintynyt, vaan erilainen!) ja minusta on lohdullista ajatella, että joissakin paikoissa erilaisuutta ja sen mahdollisuuksia ymmärretään jo nyt. Ehkä kymmenen viidentoista vuoden päästä, kun Poikanen etsii paikkaansa maailmassa, hänen erilainen tapansa ajatella nähdään vahvuutena eikä heikkoutena.

***

Selailin vanhoja kalentereita: neljä vuotta sitten tänään Sankari palasi Irakista, halasi minua tuossa kirjahyllyn edessä ja tuoksui miehelle, vaikka haisikin tavanomaisesta poiketen tupakalle. Me söimme sängyssä baklavia ja minä taisin olla aika onnellinen.

Kaksi vuotta sitten Toivo oli suudellut minua ensimmäisen kerran ja lähtenyt sitten kauas pois. Minä odotin hänen paluutaan. Toivoin, että hän suutelisi minua toisenkin kerran. Ja kolmannen. (Toiveeni toteutui.)

Tänään olen tässä. Hyvässä paikassa, mutten perillä.

Kahden vuoden päästä on perjantai, neljän vuoden päästä maanantai. Jossain lienen silloinkin. En uskalla arvailla missä (samalla sohvalla katselemassa samoja puita kuin nytkin?). 

Riittävän paljon on vielä mahdollista.

Viime yönä unissani pyöri asunto, josta en tehnyt tarjousta. Tunnelma oli ahdistava. Sitten menin katsomaan toista asuntoa - sellaista, jossa oli niin iso vaatehuone, että sinne mahtui nojatuolikin - ja huokasin helpotuksesta: tämä se on.

Tuskin saan koskaan niin isoa vaatehuonetta, mutta jollakin tavalla elämän puitteet varmasti vielä muuttuvat.

Lauantaina en vielä ollut valmis luopumaan tästä mitä minulla nyt on (isompi parveke ja enemmän kaappitilaa kuin siinä asunnossa olisi ollut), vaikka vain luopumalla jostakin voin saada tilaa uudelle. Ehkä tuo episodi tapahtui juuri siksi, että muistaisin tuon: mikään ei muutu, jos en ole valmis luopumaan siitä mitä nyt on.

Tänään lupaan itselleni: minä luovun tästä kodista, kun tilaisuus tulee. Annan tämän elämänvaiheen jäädä taakse. Luovun siitä huolesta, ettei Poikanen elä onnellista elämää. Minä voisin luopua myös tarpeesta todistaa itselleni (niin, itselleni, ei koskaan kenellekään muulle), että olen riittävän hyvä. Voisin antaa jo olla ja uskoa niitä, jotka tuntevat minut ja pitävät minusta silti (riippumatta siitä kuinka monessa maassa olen käynyt, kuinka monta kertaa punnerran minuutissa tai kuinka hienosti pärjään aivan kaikessa pyytämättä apua). 

Mikä on vielä mahdollista?

Istuin illalla parvekkeella. Toivo istahti viereiseen tuoliin.

- Minusta tuntuu ihan nössölle, sanoin.
- Sen asunnon takiako? Toivo kysyi.
- Niin. Jos minä olin jo järjen tasolla valmis tekemään siitä tarjouksen, miksen minä sitten uskaltanut tehdä sitä? Miksen? Miksi minä olen tällainen vetkutteleva nössö, joka ei saa mitään aikaiseksi? Minä varmaan asun tässä seuraavat 60 vuotta ja... Harmittaa.

Olin hiljaa. Katselin tuulessa tanssivia puita. Paha olo myllersi minussa.

- Miksi minä en saanut sellaista normaalia lasta? Synttäreillä olleet kaksoset olisivat varmasti yhteensä helpompia kuin Poikanen, jatkoin.
- Eihän Poikanen nyt niin epänormaali ole, Toivo sanoi.
- Voisi tilanne olla paljon huonompikin. Mutta silti.

Katselin puita. Itkin hiljaa. Toivo silitti jalkaani.

- Ajattele kuinka epäreilua on, että ajattelen, että saisinpa vaihtaa lapseni helpompaan. Kuinka surkea äiti olen.
- Jokaisella äidillä on varmasti joskus tuollaisia ajatuksia, Toivo sanoi ja silitti jalkaani.

En uskonut Toivoa. Rakastin häntä.

Kun kaikki on vielä mahdollista.

Tänään on hyvä olla minä. En minä tiedä muuttuuko mikään, minäkään, koskaan kummemmaksi, mutta tänään minusta tuntuu, että olen oikealla polulla. Omalla polullani.

Minusta on tulossa päällikkö ja Poikanen pääsi pienryhmään. Toivon, että molemmat ovat muutoksia parempaan suuntaan.

Huomenna menen katsomaan asuntoa, josta voisi tulla kotini. Pankki suhtautui ajatukseen myötämielisesti, mutta minun pitää vielä miettiä, ynnäillä ja punnita ennen kuin teen päätöksiä (tunnetila viitaa siihen, että olen valmis hyppäämään ja ottaamaan riskejä, mutta eipä minusta koskaan tiedä).

Minä toivon, että tämä alkavan kesän viherrys kestäisi kauemmin. Tämä tunne, kun kaikki jäätelöt ovat vielä syömättä, loma pitämättä ja varpaat vasta odottavat kosketustaan hiekkaan ja nurmikkoon.

On tunnevammaisellakin tunteet.

Sen enempää minulla kuin Toivollakaan ei ole turvallista kiintymyssuhdemallia. Minun mallini on välttelevä. Minulla on myönteinen käsitys itsestäni, mutta en usko, että toiseen ihmiseen voisi (parisuhteessa) luottaa tai tukeutua. En usko, että kukaan haluaa minua lähelleen tai jos haluaa, uskon syyn siihen olevan käytännöllinen. En usko, että kukaan haluaa kiintyä minuun.

Minä tiedostan mallini ja yritän tietoisesti muuttaa sitä. Haluan oppia luottamaan toiseen ihmiseen. Haluan päästä ja päästää lähelle. Se ei ole minulle helppoa, mutta minä yritän.

Toivon malli on joko välttelevä tai pelokas, tai jotain siltä väliltä.

Toivo pelkää satuttavansa itsensä. Hän pelkää, ettei riitä eikä ole hyvä omana itsenään. Hän stressaantuu, kun ei yllä rimaan, jonka kuvittelee yhteiskunnan, vanhempiensa ja minun hänelle asettaneen. Toivo ei halua epäonnistua. Hän ajattelee, ettei ole parisuhdeihminen. Että hänen on parempi olla yksin.

Minä en usko, että yksikään ihminen valitsisi yksinäisyyttä, jos vaihtoehtona olisi elämä turvallisessa ja läheisessä ihmissuhteessa. Uskon, että on ihmisiä, jotka eivät (enää) halua, pysty, jaksa tai uskalla hakea läheisyyttä, mutta en todellakaan usko, että yksikään lähtökohtaisesti valitsisi yksinäisyyttä. Yksin oleminen on huonoa parisuhdetta parempi vaihtoehto, mutta turvallinen, kiintymystarpeet täyttävä ihmissuhde on ihmiselle paras paikka olla. 


En siis usko Toivoa, kun hän sanoo, että hänen ehkä olisi parempi olla yksin. Tiedän, ettei hänen olisi. Tiedän, että hän pelkää. Eikä siinä pelossa ole mitään pahaa. Mutta kun pelottaa, on parempi mennä syliin silitettäväksi kuin käpertyä sikiöasentoon ja yrittää pärjätä yksin.

Meillä on matkaa turvalliseen kiintymykseen, ja on täysin mahdollista, että jompikumpi haluaa luovuttaa ennen kuin pääsemme sinne saakka, mutta olen silti - kaikesta sanotusta ja sanomatta jätetystä ja omista tunnevammoistani huolimatta - varma siitä, että Toivo rakastaa minua (tavalla, jolla minä rakkauden ymmärrän). 

"Minä haluaisin, että sinä saisit kaiken mitä haluat", Toivo sanoi. Hän olisi ihan yhtä hyvin voinut sanoa rakastavansa minua.

"Minusta sinä olet hyvä ihminen", minä sanoin. Olisin yhtä hyvin voinut sanoa rakastavani häntä.