On siis syksy.

Minä pidän syksystä, mutta en pidä siitä, etten voi syksyllä toimia minulle luontaisimmalla tavalla: laittaa pyjamaa päälle, kieppiytyä peiton alle ja herätä joskus sitten keväällä, kun aurinko paistaa ja räystäät tippasevat.

Tosin nyt ei vielä ole se hetki, jolloin laittaudutaan köllölleen. Nyt kuuluisi kerätä massaa ja syödä talven varoiksi suklaata, suklaata ja sitten vielä varmuuden vuoksi vähän suklaata.

Ihmiset eivät selvästikään ole ymmärtäneet tiettyjä olemisen perusasioita. Karhut ovat paljon fiksumpia.

Luulen, että olen nyt tympääntynyt siksikin, että tähän aikaan vuodesta koti on maailmankaikkeuden keskus (on se muulloinkin, mutta syys lokakuussa se on sitä vielä korostuneemmin), mutta minä en pääse kotonani (tai: siellä missä nyt asun) rauhaan, koska mikään ei ole vielä täysin kohdallaan. Koti ei ole vielä valmis.

Ärsyttää.

Toivokin on ärsyttänyt (ei hän ole tehnyt mitään, emmehän me ole edes nähneet toisiamme pieneen ikuisuuteen (sekin ärsyttää. Tarvitsen syliä ja miehen tuoksua.). Tai ehkä olisi totuudenmukaisempaa sanoa, että olen itse ärsyttänyt itseäni ajattelemalla ikäviä ajatuksia.

Tuntui silti mukavalta, kun Toivo soitti sunnuntai-iltana ja oli vuorostaan se, joka otti suhteemme talteen ja hoitoon.

Minulla on ikävä Toivoa. Siksi minä nyt kiukuttelen. (Se on hyvä tiedostaa.)