Yhdessä yössä ensi muuttuu täksi ja tämä viimeksi.

Tänä vuonna olen ollut onnellinen. Olen myös ollut pohjattoman surullinen, toivoton. Olen ollut väsynyt ja turhautunut, epäillyt itseäni ja valintojani. Olen luottanut siihen, että elämä kantaa ja että asioilla on taipumus järjestyä.

Olen hikoillut ja hymyillyt leveästi endorfiinihumalassa. Olen tanssinut keittiössä, laulanut liikennevaloissa ja hypähdellyt marketin käytävillä. Olen nauranut.

Olen nähnyt uusia maita ja kaupunkeja. Olen kävellyt kaduilla, joilla olen kulkenut ennenkin. Olen silittänyt Kivimiehen varpaita. Olen itkenyt silmäni punaisiksi aaltojen hyväillessä rantakiviä

Olen tehnyt kananmunakastiketta ensimmäisen kerran elämässäni. Olen snorklannut. Ostanut uuden pyörän ja punaisen kameran. Ja ajanut autolla ainakin kilometrin!

Olen tehnyt tyhmiä asioita. Sanonut vääriä sanoja. Kuunnellut peikkojani. 

Olen tuntenut rakkautta ja sanonut rakastavani, ihan ääneen, silmästä silmään.

Olen yrittänyt olla hyvä ihminen. Välillä ehkä siinä onnistunutkin. 

Olen ollut äiti, ystävä, sisko, täti, tytär, kollega. Olen ollut erityinen. Epätäydellisen riittävä.

Tämä on ollut epätäydellisen riittävän hyvä vuosi.

Ensi vuonna minä aion opetella ajamaan autolla (on mulla kortti). Aion tehdä tikkupullaa. Voisin vaihtaa salia ja panostaa vaihteeksi muuhunkin kuin kestävyyskuntoon. Ja yritän muistaa rasvata jalkani useammin.

Toivon, että ensi vuodesta tulee hyvä vuosi. Jopa VAU!-vuosi.

Hyvää vuodenvaihdetta. Pysy hengissä, ole turvassa, ole onnellinen.

 

Vähän olen taas ajatellut. Kaikenlaista.

Olen tullut siihen tulokseen, että hyvän parisuhteen tärkein raaka-aine on se, että kykenee ammentamaan onnen itsestään (eli ei odota, että parisuhde tai toinen ihminen tekee onnelliseksi) ja että haluaa kumppanilleen hyvää ja parasta (eli pyrkii tukemaan ja vahvistamaan kumppanin sisäistä onnea).

Hyvään parisuhteeseen tarvitaan kaksi tällaista ihmistä, sillä jos vain toinen toimii näin, imetään toinen helposti kuiviin, ja jos molemmat ajattelevat ensisijaisesti omaa napaansa, tulee parisuhteesta helposti taistelukenttä, jossa kisataan siitä kumpi saa enemmän.

Olen tullut myös siihen tulokseen, että se paljon puhuttu kemia on vain hyvä lisämauste, ei perusraaka-aine. Pelkästä suolasta ei kummoista keittoa saa (vaikka satu nappisopasta viehättikin minua lapsena suuresti).

Olen miettinyt myös sitoutumista ja tullut siihen tulokseen, ettei sitoutuminen siihen, että nyt minä olen tässä ja tämän ihmisen kanssa, voi olla itseisarvo. Elämiä on kuitenkin todennäköisesti vain yksi, eikä sitä kannata haaskata pysymällä sitoutuneena suhteeseen, joka on onneton eikä siitä muuksi muutu (vrt. olet antaja suhteessa, jossa toinen miettii vain itseään). Sitoutumisen pitää olla aktiivista toimimista suhteen, yhteisen hyvän, oman onnen ja toisen hyvinvoinnin eteen. Ei passiivista olemista (ehkä tämä on itsestäänselvyys, mutta itse ajattelin tätä vasta nyt, kun Toivo on usein ottanut esille sitoutumisen merkityksen).

Ja vielä: en ymmärrä ainaista puhetta joulunaikaisesta ylensyömisestä, ainakaan mitä perinteisiin jouluruokiin tulee. Voiko joku ihan oikeasti syödä kinkkua ja laatikoita niin paljon, että pötsi pömpöttää ja pahaa tekee? Ja kykeneekö joku oikeasti syömään päivässa, tai edes parissa, kokonaisen rasiallisen Juhlapöydän konvehteja? Eihän siinä rasiassa ole ainuttakaan todella hyvää suklaata (olen miettinyt tätä elämää ja suurempaa kysymystä paljon ja monena vuotena).

Lisäksi olen miettinyt sitä, miksi ihmiset niin kovin paljon - oli sitten joulu tai elämä ihan muuten vain - tekevät asioita vain siksi, koska niin kuuluu tehdä. Miksi ihmiset eivät ajattele ja kyseenalaista ja luo itse omaa elämäänsä omista lähtökohdistaan? Jos joku *haluaa* viettää perinteisen joulun ja nauttii siitä, ei minulla ole siihen mitään  muuta sanottavaa kuin hienoa!. Mutta jos perhekunta suu mutrussa syö porkkanalaatikkoa, koska niin kuuluu tehdä (ja äiti itkee, kun kukaan ei arvosta), voisi ehkä jo kokeilla jotain muuta.

Seuraavaksi mietiskelen mihin vaatteisiin vaihtaisin aamutakkini. Ajatuksena olisi nimittäin ulkoistautua ja tavata vaihteeksi naisihmisiä. 

Ehkä vielä yksi pannullinen tälle illalle.

En muista milloin olisin viimeksi viettänyt tällaisen päivän: ihan itsekseni kotosalla, ilman suunnitelmia tai sen suurempia velvoitteita.

Olen juonut kolme litraa teetä. Kävellyt kauniissa talvimaisemassa puolitoista tuntia. Keittänyt riisipuuroa. Katsellut kynttilöitä. Lajitellut käsilaukkuni. Leiponut banaanikakun. Pakkaillut tavaroita huomiseksi. 

Olen kaivannut tällaista päivää. Tällaisia päiviä pitäisi olla useamminkin. Ainakin kerran vuodessa.

Onnellista joulua, myös sinulle.

On helpompi kirjoittaa surusta kuin onnesta. Helpompi analysoida, miettiä ja pohdiskella kuin kertoa selkeydestä ja seesteydestä.

Tuntuu, että pitäisi kirjoittaa muustakin kuin hyrisevästä hyvästä olosta ja kuplivasta onnesta. Tuntuu vaaralliseltakin myöntää, että kaikki on nyt hyvin. Jokuhan voi huomata, että minulle on epähuomiossa lähetetty liian paljon onnea.

Toisaalta tiedän, ettei tämä ole lopullista. Tämä on vain yksi osa aaltojen jatkumoa. Nyt minulla on hyvä olla, joskus taas huonompi, ja sitten taas hyvä. Minun pitää ja kannattaa nauttia tästä hyvästä nyt kun minulla sitä on.

*

Toivo on ihana. Minä tunnen itseni nyt erityiseksi. Rakastetuksikin.

Sain syntymäpäivälahjaksi kimpun punaisia ruusuja, punaiset lapaset, pullon punaviiniä (kas, tässähän on teemaväri) ja illallisen hyvässä ravintolassa, rakkaassa seurassa.

Huomenna lähdemme viettämään aattoiltaa Toivon perheen kanssa, välipäivinä vierailemme siskoni luona ja uuden vuoden vietämme Toivon ystäväperheen kanssa. Yhteiset suunnitelmat luovat turvallisuuden tuntua.

Toivon, että Toivokin tuntee itsensä erityiseksi ja rakastetuksi. Toivon, että hän tuntee, että olen valinnut hänet ja haluan hänelle hyvää ja kaunista, parasta mahdollista.

Olen niin kiitollinen, että saan kokea tämän.

Pidän tuon miehen.

Olen tuntenut pelkoa.

Niin hyvältä oleminen on nyt tuntunut, että olen alkanut vilkuilla ympärilleni miettien mikä tai kuka tulee ja vie tämän minulta pois. En kuitenkaan halua tarttua pelkoon enkä vahvistaa sitä, sillä silloin pelkoni voisikin olla se, joka vie tämän minulta pois.

Minä haluan pitää kiinni tästä.

Tästä elämästä, jossa töistä tullessani löydän olohuoneesta isomman ja pienemmän miehen pelaamasta pleikkaria. Ja siivotun keittiön!

["Sinähän olet puhunut kirjoittamisesta." totesi Toivo ja lähetti minulle Blogilistan osoitteen. Niinhän minä olen puhunut,mutta en kai minä mitään blogia kuitenkaan...]   

Nyt minä olen onnellinen.

Reilussa neljässä vuodessa olen kirjoittanut neljä blogia. Syystä ja toisesta oli taas aika aloittaa uusi ja lukita samalla kaksi viimeisintä.

Kuluneiden liki kolmen viikon aikana olisin voinut kirjoittaa siitä kuinka minulla ei ole toivoakaan ehtiä ennen joulua tehdä töissä kaikkea sitä mikä olisi hyvä ehtiä. Olisin voinut kirjoittaa kuinka väsynyt ja turhautunut olin, kun paluulentomme Dusseldorffista peruttiin ja pääsimme kotiin lopulta vuorokauden myöhässä. Olisin voinut kirjoittaa myös siitä kuinka onnellinen olin päästessäni lopulta kotiin. Olisin voinut kirjoittaa Toivosta. 

Kaiken tuon sijaan kirjoitan eilisillasta. Kerron tämän, vaikka pelkäänkin, että maailmankaikkeus asettelee taas mattoa jalkojeni alle vain voidakseen vetää sen pois.

Eilen saunassa puhuimme päivästä, jona Toivo lähti luotani pois. Kysymättä ja pyytämättä Toivo sanoi suunnilleen näin:

- Sinä olet todella erityinen nainen. Sinussa on piirteitä ja ominaisuuksia, jotka ovat todella harvinaisia ja joiden vuoksi minä pidän sinusta niin paljon, voin rakastaa sinua. Olet paras nainen, jonka olen tavannut.

Minä olin ihan hiljaa ja hurjan onnellinen.     

Tästä on hyvä aloittaa.

- Mitä olisit mieltä, jos uuden alun kunniaksi olisimme rehellisempiä ja avoimempia? Toivo kysyi.

Sitten hän kertoi valinneensa, halunneensa, minut heti. Heti silloin kun tapasimme. Hän ei kuitenkaan ollut uskaltanut heittäytyä, sillä hän ei ollut ollut varma minusta eikä minun tunteistani. Hän oli halunnut varmistella.

Palaset loksahtelevat nyt paikoilleen. Mutuni oli oikeassa, peikkoni väärässä.

Tästä voi tulla mitä vain.