Haave

Muistan joskus kirjoittaneeni, etten ole pitkään aikaan uskaltanut haaveilla.

Olen elänyt hyvää elämää jo kauan, mutta samalla olen koko ajan varautunut hetkenä minä hyvänsä hakeutumaan suojaan seuraavalta vuorelta, joka päättää kaatua päälleni. Olen tehnyt haluamiani asioita, elänyt läpi toivelistaani, merkinnyt karttaan käyneeni tuollakin.

Mutta en ole uskaltanut haaveilla kuin korkeintaan vahingossa.

- Entäs jos hankittaisiin jossain vaiheessa yhteinen pikkumökki jostain tästä läheltä? minä sanoin Toivolle eilen, kun valot oli jo sammutettu.
- Ei ollenkaan huono idea, hän vastasi.

Haaveessani pihalla kasvaa raparperia ja karviaisia, ja minä teen niistä hilloa. Toivo hymyilee kaunista hymyään ja laittaa saunan lämpiämään.

(Lapsena ihastuin siihen kuinka sanat haamu - aave - haave - aamu liukuvat toisiinsa. Olen aina rakastanut sanoja.)

Sankarin kuolema täyttää huomenna kuusi vuotta.

Joku aika sitten ystäväni kertoi työkaverinsa kertoneen, että mies [spesifi kuolintapa tähän] muutama vuosi sitten ihan heidän kotinsa lähellä. Kuollut mies oli ollut tämän työkaverin veljen hyvä ystävä.

- Sankari, oli ystäväni todennut.
- Sinäkinkö tunsit hänet?
- En ole koskaan tavannut miestä, mutta hänen heilansa on ystäväni.

Sitten he olivat puhuneet minusta. Niin ystäväni kertoi. Ei työkaveri ollut tiennyt nimeäni, mutta hän oli kuullut, että olin olemassa. Että Sankari oli seurustellut jonkun kanssa. Sankari oli puhunut minusta veljelleen.

Tuntui hyvältä kuulla, että Sankari oli puhunut minusta.

Sillä on minulle väliä.