Hyvä, parempi, paras.

Ystäväni - se rakkain niistä kaikista - sanoo, että voisin löytää Toivoa paremman miehen.

Ymmärrän mitä hän tarkoittaa: voisin todennäköisesti löytää emotionaalisesti avoimemman ja keskustelukykyisemmän miehen. Sillä tavalla paremman.

Kahden turvattomasti kiintyneen parisuhde ei ole helppo eikä yksioikoinen. Ei ainakaan silloin, kun toinen yrittää tietoisesti irtaantua turvattomuudestaan ja toinen hakee sinnikkäästi turvaa tutuista defensseistään.

En silti haluaisi luopua vain siksi, että toinen tie voisi olla helpompi kulkea. En siksikään, että samalla logiikalla juuri kenenkään ei kannattaisi olla minun kanssani, koska aina olisi mahdollista löytää minua helpompi nainen.

Minun mielestäni helppous ei ole itseisarvo. Ei siksikään, että helpolla harvoin saa parasta mahdollista lopputulosta. Enkä tällä tarkoita sitä, että vaikeus olisi itseisarvo, enkä sitä, että hankala parisuhde olisi hieno, vaan sitä, että on asioita, joiden vuoksi kannattaa nähdä vaivaa (huomioiden kustannusten ja mahdollisten hyötyjen suhde).

[- Anteeksi. Minä hermostuin turhasta, sanoi Toivo ilmestyttyään eräänä iltana ovelleni Motonetistä hankitun lahjuksen kanssa (romanttista, eikö totta).

Erosta ei ole sen jälkeen enää keskusteltu. Ei ainakaan tällä erää.

Tämä on tällainen suhde. Meidän näköisemme.]

Loppuelämä

Minä tiedän, ettei koskaan ole mitään takuita mistään. Ei koskaan. Ei mistään. (Ei edes siitä, että asiat järjestyvät.)

Asuntolaina, lapset ja avioliitto eivät takaa yhteistä loppuelämää. Mikään ei takaa. Eikä tarvitse taatakaan.

En odota kenenkään lupaavan minulle loppuelämää. Ei sellaista lupausta voi tehdä.

Jonkinlaista epävarmuutta on pakko sietää, mutta epävarmuudesta huolimatta liikkeellä voi olla sillä asenteella, että tästä matkasta tehdään mahdollisimman hyvä molemmille osapuolille. Niin hyvä, ettei kumppanista halua päästää irti.

Suhteessa on mahdollista olla myös niin kauan kun on kivaa -asenteella. Sellaisen suhteen yllä leijuu väliaikaisuus, vaikka suhde olisikin pitkäkestoinen.

Minulle loppuelämässä oleellista on vapaaehtoisuus. En haluaisi kenenkään olevan kanssani siksi, että hänen on pakko. Haluan ihmisen olevan kanssani vapaasta tahdostaan.

Periaatteessa päätös yhdessäolosta tehdään uudestaan joka päivä, mutta käytännössä päätöksenteko ei voi olla niin lyhytjänteistä. Päätöksenteon taustalla on mielestäni joko pyrkimys yhteiseen loppuelämään tai ajatus siitä, että ollaan tässä kunnes jotakin muuta.

Kaikissa suhteissa ei ole pyrkimystä loppuelämään (eikä tarvitse ollakaan). Yhteistä loppuelämää ei ole tarkoituksenmukaista ottaa tavoitteeksi suhten alkumetreillä. Tutustuminen vie oman aikansa. Mielestäni oleellinen huomio on, ettei yhteinen loppuelämä ole pitkässäkään suhteessa automaattinen tavoite. Siksi siitä - ja kaikista muistakin linjauksista - on syytä puhua. Arvailusta ja olettamisesta ei seuraa mitään hyvää.  
 
(Todettakoon, ettei ajatus yhteisestä loppuelämästä ahdista Toivoa ja että ajatuksemme tässä asiassa ovat samansuuntaisia. Tämä ei siis ole ollut eropohdintojen syy.)  

Liikennevaloissa ja liukuportaissa.

Poimiessan ketoneilikan Lohjalla 10.7.1930 Marcus Lindberg tuskin arvasi, että marraskuussa 2014 kukka on pietarilaisen kahvilan seinällä. Minä juon teetä ja mietin mitä mahtoi tapahtua Marcus Lindbergille.

Laskeutuessani maan alle katselen ihmisiä matkalla ylös. Kaikki he ovat koko ajan olemassa - ovat olleet jo vuosia ja tulevat todennäköisesti olemaan, useimmat ainakin, vielä monia vuosia lisää.  Meidän elämme kohtaavat kuitenkin vain yhden kerran liukuportaissa kaikkien näiden vuosien aikana.

Mietin kuinka monta sellaista ihmistä, jonka kanssa olisin voinut elää onnellisen elämän, on vuosien aikana mennyt ohitseni. Huomaamatta.

(Minulla on aavistus siitä mitä minun pitää tehdä.)

Hyvää yötä.

Matkustin tänään junalla Pietariin. Matka oli liian lyhyt. Olisin mielelläni istunut omissa ajatuksissani kauemminkin. Vaikka Siperiaan saakka (ja edelleen lautalla Japaniin).

Mieleni on ollut viime päivinä yhtä harmaa kuin taivas tänään. Olen väsynyt. (Istuisin mielelläni junassa viikon. Kaikessa rauhassa.)

Olemme puhuneet yhteisestä loppuelämästä sen miehen kanssa, joka on ollut minulle toivo. Olemme puhuneet myös erosta.

En minä tiedä minne olen menossa. (Nukkumaan. Aamulla on aikainen herätys. ).

Edellinen oli mies balancessa noin vuosi sitten.

Vanhempaintoimikunnassa oli mies, johon en voinut olla kiinnittämättä huomiota. Kun hän vielä mainitsi pyöräilevänsä ympäri vuoden, olin valmis jättämään tilauksen pikatoimituspyynnöllä.

En minä mitään tee, tietenkään. Mies on varmasti varattu (vaikkei hänellä sormusta ollutkaan) ja niin olen minäkin, ja vaikka ei/en olisikaan, en silti tekisi mitään, koska minä en tee tuollaisissa tilanteissa mitään. Sitä paitsi mieshän voi oikeasti olla ikävä ihminen.  

Mutta hyvin, hyvin harvoin törmään miehiin, joihin reagoin noin. Siinä reaktiossa on oma viehätyksensä. Toivon silti, että tunne oli ohikiitävä, sillä en halua käyttää seuraavia kokouksia siihen, että yritän olla tuijottamatta.

*

Olen täysin tietoinen siitä, että tunnen vetoa sellaisiin miehiin, joita ei ole tehty sokerista. Niihin, jotka polkevat pyörällä 30 asteen pakkasessa ja räntäsateessa. Niihin, jotka eivät valita, vaan tekevät. Jotka ovat fyysisesti minua vahvempia ja joilla on vähintään yhtä paljon sinniä kuin minulla.

Ei se haittaa, jos pelottaa.

Kävin Kaukana Poissa. Ihan yksin. (En kysynyt ketään mukaani. Halusin lähteä yksin.)

Taas monet ihmettelivät rohkeuttani. Itse en vieläkään osaa pitää yksin matkustamista rohkeana (ottaen huomioon, etten lähde sellaisiin paikkoihin, joihin ei valkoisena naisena ihan oikeasti kannata mennä yksin).

Rohkeus vaatii mielestäni riskiä tai vaaraa. En pidä suurena riskinä sitä, että joku teki minulle pahaa vieraassa kaupungissa - jos hullu on hyökätäkseen kimppuun, se voi aivan yhtä hyvin tapahtua kotikaupungissa. En jaksa, enkä halua pelätä tuollaista.

En halua pelätä myöskään sitä, etten osaa toimia oikein jossakin paikassa tai tilanteessa. Tiedän, etten aina osaa, mutta ei se haittaa. Kun myöhästyy junasta, menee väärään bussiin tai painaa vahingossa invavessan hälytysnappia (minä luulin, että se on huuhtelu!) ja selviää silti, sitä oppii, että asioilla on taipumus järjestyä. Kun saa bussilipun ostettua, itsensä ruokittua ja löytää vessan, sitä oppii, että elämä kantaa.

Enkä minä pelkää yksin olemista. Minä viihdyn omissa ajatuksissani ja seurassani. Minusta on mukava istahtaa penkille, katsella muita ihmisiä, kirjoittaa ajatuksiani pieneen vihkooni. Minun ei ole pakko jakaa jokaista hetkeä toisen ihmisen kanssa. Ei puhua joka päivä.

Joskus huomaan jonkun ihmettelevän yksin olemistani: eikö tuolla rassukalla ole ketään, voi toista. Joskus se häiritsee hetken, mutta jos en matkustaisi yksin vain siksi, että joku voi luulla, ettei kukaan halua olla kanssani, olisin omissa silmissäni aika säälittävä.

Muiden silmissä matkustaminen tekee minusta rohkean. Omissa silmissäni rohkeutta on se, että olen uskaltanut rakastaa ja että olen uskaltanut sanoa sen ääneen. Siinä voi tulla hylätyksi, riittämättömäksi, sydänrikoksi. Ne ovat todellisia vaaroja, pelottavia asioita.

 
 (Vielä yksi näkökulma tuli mieleeni: onko yksin matkustamisessa rohkeutta se, että kukaan ei ole mukana tsemppaamassa ja turvaamassa selustaa? Kukaan ei lohduta, eikä ketään voi ottaa kädestä kiinni, jos pelottaa.

Ehkä olen jo liian tottunut, elämässä yleensä, siihen, ettei kukaan turvaa selustaani. Että yksin on pärjättävä ja sillä hyvä. Jolloin yksin matkustaminen ei tuo tilanteeseen oleellista muutosta.

Siinä mielessä ns. rohkeus on vähän surullistakin.Uskon, että ihmiselle on hyväksi olla, ja uskaltaa olla, riippuvainen toisesta ihmisestä.)
 

Turvassa.

Jotkut kaipaavat alkujännitystä ja -ihastusta aina uudestaan ja uudestaan ja ovat valmiita luopumaan suhteesta, kun tunteet eivät enää tulvi. 

Minä en ole koskaan ollut erityisen innostunut aluista. Ne ovat liian hankalia. Kuluttavia.

Vaikka tunteeni Toivoa kohtaan olivat alkuvaiheessakin huomattavasti hillitymmät verrattuna siihen voimaan, jolla esimerkiksi hyvä ystäväni miehiin ihastuu ja rakastuu, oli suhteemme alku kömpelö ja koliseva (ja alulla tarkoitan nyt ensimmäistä kahta vuotta. Minä olen hidas ihminen.).

Nyt on paljon helpompaa. 

Minusta on ihanaa hymyillä hellästi toisen heikkouksille ja tietää, etteivät ne ole sellaisia, jotka kaatavat veneen. On huojentavaa ymmärtää toisen mielenliikkeitä ja toimintatapoja. On vapauttavaa suunnitella yhteistä tekemistä kuukausien päähän tulevaisuuteen. On hyvä sulaa tuttuun vartaloon, tuntea tuoksu.

En kaipaa pyöriviä sukkia, sekavaa päätä, enkä vuoristorataa. Minä haluan juuri tätä rauhallista hyvää oloa. Minusta tämä on suurinta mitä on. Tämä on paljon suurempaa kuin tuli.

Marianne: Can he love her? Can the soul really be satisfied with such polite affections? To love is to burn - to be on fire, like Juliet or Guinevere or Eloise. 
Mrs. Dashwood: They made rather pathetic ends, dear.
Marianne: Pathetic? To die for love? How can you say so? What could be more glorious? 
(Jane Austen: Sense and Sensibility)

Ihan hyvä viikko on ollut.

- Koetko, että sinua sitoo liikaa, jos meillä on auton yhteishuoltajuus? kysyin Toivolta sängyssä peiton alla.
- En, Toivo nauroi ja puhui sitten siitä kuinka hänen mielestään olisi järkevää, jos myös minulla ja Poikasella olisi auto käytössämme.
- Minä tarkoitin sillä sitomisella lähinnä sitä, että jos sinä omistat auton ja minä olen sen haltija, niin silloin sinä et voi vain sanoa heippa ja hävitä noin vain koskaan takaisin tulematta, vaikka haluaisitkin.
- No en minä kyllä sellaista ole ajatellutkaan.

Huomaan, että vieläkin varaudun siihen, että tämä suhde voi äkkiarvaamatta poksahtaa kuin ilmapallo. Vaikka ehkä enää ei tarvitsisi.

*

- Äiti, onko tänään dokumentti-ilta? kysyi Poikanen tiistaina.
- Ei, tiededokumentti tulee maanantaisin, historia keskiviikkoisin ja Avara luonto lauantaisin. Tänään on tiistai, vastasin ja tunsin suurta iloa siitä, että tuo lapsi on minun poikani.

*

Kävin ystäväni - sen kaikista rakkaimman - kanssa teellä. Puhuimme kikkelikuvia lähettävistä miehistä.

Jos joskus kirjoitan opaskirjan miehille naisista, mainitsen siinä aivan varmasti, ettei naisille kannata lähettää kuvaa kikkelistä, sillä vaikka jostakin todennäköisesti löytyykin nainen, joka kuvista innostuu, ei nainen lähtökohtaisesti valitse miestä peniksen ulkonäön perusteella. Ei vaikka se olisi kuinka hieno tahansa.

Ei.

(Motiivi toki voi myös olla halu paljastaa itsensä, tai kenties jopa huumori, mutta useimmiten kuvia kuitenkin tunnutaan lähettävän sillä ajatuksella, että kyllä se nainen tästä innostuu, vaikka ei muuten innostuisikaan. Nettideittikokemuksia muistellen.) 

Teippi ja muita elämän suuria kysymyksiä.

Nukahdin yhden jälkeen. Heräsin ennen kuutta. Yritin ajatella Mukavia Asioita, mutta mielessäni pyöri rakentajanteippi, suojamuovi, väärät valinnat ja rinnakkaiset todellisuudet.

Pakenimme viikonloppuna putkiremonttia välikotiin. Eilen kasasin kotona tavaroita ja kiroilin suojamuovin kanssa. Teippi loppui kesken eli pääsen vielä tänään jatkamaan projektia. [Innostukseni kuultanee äänestäni.] Sitten pitää vielä saada välikoti jonkinlaiseen järjestykseen, minkä jälkeen on aika selvittää kuka piirtää kuvan tulevasta kylpyhuoneestani [tekisi mieli sanoa muutama valittu sana suunnittelutoimiston ammattitaidottomasta idiootti-insinööristä, joka ei ole vaivautunut vastaamaan mihinkään kysymyksiin, vaikka nimenomaan häneen piti olla yhteydessä mahdollisten muutosten osalta. Tämän kaiken olisi voinut hoitaa jo kauan sitten.].

Olen väsynyt.

Siirsimme välikotiin vain sellaiset tavarat, joita todella tarvitsemme seuraavien kolmen kuukauden aikana. Kotiin jäi paljon tavaraa, joista vain osa selittyy esimerkiksi sillä, ettei juuri nyt tarvita kesätavaroita. Käytännössä meillä on siis hirvittävästi tavaraa, jota emme välttämättä tarvitse. Osa voidaan vielä perustella viihtyisyydellä ja mukavuudella, mutta olen valmis väittämään, että jäljelle jää silti valtava määrä määrä tavaraa, joka pyörii nurkissa joko siksi, että siihen liittyy muistoja, siksi että sille voi hyvinkin vielä joskus olla käyttöä, siksi että en tiedä mihin muuallekaan tavaran laittaisin kuin takaisin kaappiin tai siksi, etten edes tiedä, että meillä on tällainenkin esine. Tällekin asialle voisi ehkä joskus tehdä jotakin?


*

Paitsi irtaimistoa ja rakentajanteippiä, olen viime aikoina miettinyt myös elämää yleensä. Olen tuntenut pettymystä ja vihaa siitä, että elämäni meni näin, eikä toisin.

Miksi se 19-vuotias kiltti opiskelijatyttö, josta kasvoin minä, tapasi sellaisen miehen, joka ei oppinut ottamaan vastuuta itsestään ja elämästään? Missä olivat silloin kaikki peruskivat insinöörit, joista yhden kanssa voisin nyt elää hyvää arkea ja onnellista perhe-elämää? Miksi en tunnistanut epätervettä parisuhdetta ajoissa? Miksi minusta piti tulla erityistarpeisen lapsen yksinhuoltajaäiti? Miksi Sankarin piti kuolla? [Sankari asui samalla tiellä, jossa meidän välikotimme sijaitsee. Alue ei ole minulle muuten tuttu ja siellä liikkuminen nostaa jostain syvältä pintaan kylmää vettä.]
Miksi olen suhteessa, jossa vielä kolmen vuoden jälkeenkään ei ollut itsestäänselvää ollaanko yhdessä vai ei ja jos ollaan niin kuinka kauan? Entä jos en taaskaan tunnista epätervettä parisuhdetta ajoissa? [Toivo ei käytä minua hyväkseen niin kuin ex käytti ja osaa olla vastuullinen aikuinen eli ainakaan samalla tavalla tämä suhde ei ole epäterve. Mutta on kai niitä muitakin tapoja.]

Miksi minusta tuntuu, että olen epäonnistunut kaikessa? Olenko minä epäonnistunut kaikessa?

Olen väsynyt.

*

Osaisinko olla onnellinen, jos en olisi epäonnistunut kaikessa siinä, missä olen epäonnistunut? Jos epäonnistuminen lisää onnellisuutta, onko se silloin epäonnistumista?

En minä tiedä paljon mistään mitään.

Sen tiedän, etten voi muuttaa mennyttä ja ettei elämä mene suunnitellusti. Tiedän, ettei rakkaus yksistään riitä ja että ihmiset kuolevat. Tiedän, että olisin voinut monessakin tilanteessa toimia toisin. Ehkä tyhmemminkin.Tiedän, että ylpeys on yliarvostettua, mutta itsekunnioitus välttämätöntä. Tiedän, että liiallinen vahvuus on heikkous. Tiedän, ettei mikään kestä ikuisesti, ei hyvässä eikä pahassa. Tiedän elämän olevan aaltoliikettä.

Tiedänhän minä myös, että voisin elää hirvittävän paljon huonompaakin elämää, hitto vie. Mutta joskus sitä ajattelee myös sitä elämää, joka olisi parempi kuin tämä. Kai sekin on sallittua. Surra joskus sitä mikä olisi voinut olla.

Jospa ensi yönä saan nukuttua.

["Olin kivi, joka murretaan,
olin savu, joka hajoaa tuuleen,
mutta kulkija, kerran,
vapise tomuni ääressä
kaiken sen tähden
mitä olisin voinut olla."
Mika Waltari ]

Kyllä kiitos.

Juttelin ystäväni kanssa ovulaatiosta. Ystäväni on syönyt pillereitä 18-vuotiaasta saakka, minä en ole käyttänyt hormonaalista ehkäisyä aikoihin (enkä aio enää ikinä käyttää).

Kerroin huomanneeni ovulaation vaikuttavan seksuaaliseen halukkuuteen.  Ystäväni puolestaan sanoi haluavansa seksiä ilman ovulaatiotakin.

Minä uskon sen. Haluan minäkin muulloinkin.

Mutta ovulaation aikana miehet näyttävät toisenlaisilta. Silloin tekisi mieli tarttua tuntematonta vastaantulijaa paidan kauluksesta ja käyttää häntä törkeästi hyväksi (minkälainen maailma olisi ilman sosiaalisia normeja? Todennäköisesti sellainen, jossa kiskotaan tuntemattomia vastaantulijoita paidan kauluksesta pusikkoon.). Silloin on tuskaisaa olla miehettä.

Ovulaatiohalu on jotain aivan muuta kuin halu.

(Onneksi Toivo tulee sunnuntaina kotiin. Minä ehkä selviän sinne asti käymättä käsiksi kiinteistöhuollon poikaseen, joka ei edes ole yhtään minun tyyppiäni.)

Viisi yötä vielä.

Minä olen nukkunut yksin kymmenen yötä (eli aivan hirveän pitkän ajan). Toivo on toisella mantereella.

Viime viikosta selvisin vielä suhteellisen kivuttomasti, mutta nyt olen alkanut tuntea oloni puutteelliseksi. Enkä tarkoita seksin puutetta (vaikka sekin on valitettava tosiasia), vaan jotain perustavammanlaatuista puutetta.

Minusta tuntuu kuin olisin vähitellen vajuva ilmapallo.

Koska viihdyn mainiosti ihan itseksenikin, enkä mielestäni ole Toivosta millään tavalla riippuvainen, oli minun hetki pohdittava miksi minusta tuntuu siltä kuin osa minusta olisi repäisty irti.

Mietin voisiko kyse olla siitä, että yhdessä me olemme enemmän kuin osiemme summa (1+1 > 2), ja ollessamme pidempään erillämme alamme menettää yhdessäolon lisäarvoa (se osa, joka on enemmän kuin kaksi häviää jonnekin, koska se ei kuulu kummallekaan).  

Tai sitten tämä on yksinkertaisesti se tunne, jota yleisesti kutsutaan ikäväksi.

(Onko ikävä sitten sitä menetettyä lisäarvoa?)

Edelleen tiedostan, että on aivan valtavan iso asia, että elämässäni on ihminen, jonka vieressä saan suhteellisen säännöllisesti nukkua. (Ihminen, joka tuoksuu hyvälle eikä edes kuorsaa.) Määräaikainen, kohdennettu ikävä on etuoikeus. 

Se meni ohi.

Silloinkin kun Sankarin kuolema painoi minua täydellä voimalla, tiesin surun ja tuskan menevän joskus ohi.

En kuitenkaan nähnyt lainkaan lohtua siinä, että aika parantaa. Päinvastoin, ajatus siitä, että joskus kaikki olisi taas hyvin, oli hirveä. Loukkaava. Lohduton. Parantuminenhan tarkoittaisi hyväksymistä. En halunnut sitä. Halusin olla ikuisesti onneton. 

Viisi vuotta sitten minä vain itkin. (Voi minua. Voisinpa ottaa minut syliin, silittää hiuksiani ja antaa minun nukahtaa siihen.)

Tänään minä olen - Poikasen mentyä nukkumaan - juonut teetä ja lukenut kirjaa. Olen väkisinkin ajatellut Sankaria tänään, mutta enemmän kuitenkin muita asioita.    

Aika on parantanut. Kipu on hiipunut. Suru on jäänyt minuun asumaan, mutta sellaisena pienenä, helposti mukana kuljetettavana matkamallina.

Juuri tätä minä en halunnut silloin kun minuun sattui ihan hirveästi. Mutta ei elämän aaltoilua voi estää, ei hyvässä eikä pahassa. 

(Silittäessäni hiuksiani voisin kuiskata korvaani, etten ole unohtanut. Emme me ikinä unohda.)

Asleep or dead.

Mietin eilen minkälainen olisi viisi vuotta vanhempi Sankari. Minkälainen olisin minä, jos Sankari ei olisi kuollut? Mitä meistä olisi tullut?

On pakko hyväksyä, etten saa koskaan noihin kysymyksiin vastauksia.

 *

"I am not afraid to keep on living. I am not afraid to walk this world alone", lauloi Gerard Way aamulla kuulokkeissani.

Monta kertaa minä olen laulanut mukana. Uskotellut itselleni, ettei elämän jatkuminen pelota minua, vaikka oikeasti olen ollut kauhuissani ja ajatus siitä, että joudun ehkä kävelemään loppumatkan yksin, on tuntunut todella tuskalliselta.  

En tiedä olisiko vieläkään rehellistä sanoa, etten pelkää tätä elämää, mutta kuvittelen, että pelko on kutistunut.

(Meinasin kirjoittaa, ettei pelko ole koskaan kuitenkaan halvaannuttanut minua, estänyt elämästä, mutta tajusin, ettei se ole aivan totta: pelko on tehnyt minut rakkaudessa varautuneeksi.)

*

(Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta sallittakoon toisto minulle tänään.)

Viiden vuoden aikana en ole nähnyt montaakaan unta Sankarista, en ainakaan muista nähneeni. Ensimmäisissä unissa hän oli kaukana, emmekä edes puhuneet toisillemme. Niistä unista jäi paha mieli.

Viimeisimmässä (viimeisessä?) unessa Sankari tuli luokseni. Kävelimme metsässä, puhuimme paljon ja söimme jäätelöä. Suutelimme. Minä olin - unessakin - valtavan onnellinen siitä, että Sankari oli tullut tapaamaan minua, vaikka oli kuollut.

Ehkä Maailmankaikkeus halusi, sitten kuitenkin, antaa minulle - meille - mahdollisuuden päätökseen. Se oli Maailmankaikkeudelta mukavasti tehty.

Olen kiitolinen.

On tasan viisi vuotta siitä, kun näin Sankarin viimeisen kerran.

Sankari sanoi, ettemme osaa pysyä erossa toisistamme.

Olemmepa osanneet. Viisi vuotta.

(Oliko pakko kuolla? Oliko ihan pakko? Kehtasitkin. Minä halusin rakastaa sinua!)

*

Toivo lensi eilen toiselle mantereelle. Ajoi yötä myöten päämäärään ja oli kuulemma melkein nukahtanut rattiin. Ensi kerralla hän saa luvan jäädä lentokenttähotelliin yöksi. Minä en halua enää ikinä menettää ketään.

En tiedä ymmärtääkö Toivo, että minun maailmassani ihmiset voivat kuolla. Ihan tuosta noin vain.

*

Perjantaina Toivo oli etäinen ja äkäinen. Siitä olisi varmasti saanut riidankin aikaiseksi, mutta onneksi hetken hämmästeltyäni tuulen suuntaa ymmärsin matkan hermostuttavan häntä.

En pakottanut Toivoa keskustelemaan, hieroin hänen jalkojaan ja laitoin iltapalaa ja tunsin onnistuneeni, kun iltapalan jälkeen Toivo veti minut syliinsä.

Me olemme oppineet kolmessa vuodessa toisistamme paljon, vaikka olemme käyttäneet ison osan ajasta varomiseen ja piilotteluun. Ajatus siitä kuinka paljon olisi mahdollista oppia kymmenissä vuosissa, kiehtoo minua. Kuinka pitkälle olisi mahdollista päästä, jos panostaisi ihan tosissaan.

(Pari viikkoa sitten me puhuimme loppuelämästä. Siitä, että se voisi olla yhteinen.)

*

And they lived happily ever after. The end. - Loppuuko tarina siihen mistä onni alkaa? 

Hän taitaa pitää minusta.

Uutisissa kerrotaan ebolan leviämisestä Länsi-Afrikassa.

- Tuonne et ainakaan lähde, toteaa Toivo.

*

- Mitä pitäisi tehdä, että [sinulla] olisi turvallisempi olo? kysyy Toivo.

*

Minä olen vielä puoliunessa. Toivo istuu sängyn laidalla valmiina lähtemään töihin, piirtää sormellaan kuviota kasvoihini. Kevyt kosketus huulillani kutittaa minua.

Toisin.

Sataa, sataa ropisee ja välillä vähän jyrisee, mutta sosiaalisten suhteiden ylläpidon nimissä minun on ilmeisesti vaihdettava aamutakki kesämekkoon ja lähdettävä pitämään naisseurassa Todella Hauskaa.

Kyllä minä edelleen mielelläni vietän aikaa ystävien kanssa enkä halua Toivosta tai kenestäkään muustakaan miehestä elämäni ainutta sisältöä, mutta silti nämä bileillat tuntuvat vaivaannuttavalta teeskentelyltä, sillä - myönnetään pois - baari-illoissa jännittävintä oli se mahdollisuus, että mitä tahansa voi tapahtua eikä nyt, kun kaikki ovat enemmän tai vähemmän vakaissa parisuhteissa (minä kai vähiten vakaassa), minkä tahansa tapahtuminen ole erityisen suotavaa.

No, tämä voi olla viimeinen kerta pitkään aikaa (kaksi neljästä yrittää raskautua) ja luonnollisesti on mahdollista, että illasta tulee oikeinkin mukava (ainakaan ei tarvitse pettyä, kun mitään ei taaskaan tapahtunut). 

Ehkä joskus.

- Sinun sydämesi rupesi hakkaamaan tosi lujaa, Toivo sanoi.
- Niin, minusta on pelottavaa puhua tällaisia asioita.

Vedin henkeä ja sukelsin sanoihin niin kuin kylmään veteen:

- Minä olen ajatellut, että jos meillä menee näin hyvin, enkä tarkoita, että joka päivä pitäisi olla kivaa, mutta jos on pääsääntöisesti hyvä olla, niin minä varmaankin haluaisin joskus mennä kanssasi naimisiin. Haluaisin joskus vielä uskoa johonkin niin paljon.
- Se on mukavasti ajateltu, Toivo sanoi. Milloin joskus?

Haamut, aaveet ja aamun haaveet.

Minusta tuntuu, että olen päässyt kehää kiertävässä analyysissani uuteen vaiheeseen. Kuvittelen - taas kerran - ymmärtäneeni jotakin.

Olen viime vuosina ollut tyytyväisempi itseeni, elämääni ja kaikkeen kuin todennäköisesti koskaan aikaisemmin. Tunnen usein olevani aidosti onnellinen.

Tästä huolimatta - ymmärrän sen nyt - olen ollut hyvin peloissani. Olen pelännyt, että maailmankaikkeus heittää päälleni vuoren, jos huomaa minulla menevän liian hyvin. Olen pelännyt, etten saa olla onnellinen. Olen pelännyt, ettei kukaan halua rakastaa tätä minua, josta itse pidän.

Olen asettanut itselleni ja elämälleni tavoitteita: osta asunto ja tee kodistasi kaunis (vaiheessa), liiku riittävästi (koko ajan), matkusta uusiin maihin (projekti aikataulussa), ole hyvä äiti (menestys vaihteleva)... Tavoitteissa ei ole mitään vikaa - ne tuottavat minulle nautintoa ja lisäävät tyytyväisyyttäni.

Mutta tavoitteet eivät ole sama asia kuin haaveet. Ja minä ymmärsin nyt, etten ole vuosiin uskaltanut haaveilla. En ole antanut itseni liitää minkäänlaisissa kuvitelmissa, sillä olen pelännyt tulevani ammutuksi heti alas.

Luulen, että Sankarin kuolema oli jonkinlainen käännekohta. Pelotti minua jo ennen sitä, mutta sen jälkeen minä en ole luottanut elämään lainkaan. En ole uskonut, että hyvää ja kaunista olisi tarkoitettu minulle.

Viime aikoina olen rakastanut Toivoa enemmän kuin ennen (matka oli käännekohta. Ehkä keskeisin käännekohta oli se, kun sen päivän iltana, jona minulla meni kaikki vähän pieleen, Toivo paijaili ja silitteli minua ja halusi niin selkeästi, että minulla olisi parempi mieli.).

Olen viime päivinä varovasti muotoillut huoliani sanoiksi. Toivo on ojentanut kätensä ja ottanut minut syliin. Ja minä olen rakastanut taas vähän enemmän ja pelännyt vähän vähemmän. Rakkaus on vienyt pelolta tilaa.

Olen miettinyt voisinko minäkin uskaltaa taas haaveilla. Voisinko minäkin luottaa elämään, en vain itseeni? Luottaisinko myös Toivoon ja siihen, että hän oikeasti haluaa olla minunlaiseni ihmisen kanssa? Minun kanssani.

Minä haluan luottaa. Minä haluan taas haaveilla. Vaikka ehdotonta varmuutta ei koskaan voi olla mistään, minä haluan uskoa onnellisiin loppuihin ja taruolentoihin.

Elsa

Kun kesälomareissua suunniteltiin Toivo ehdotti, että voisimme käydä myös Elsan luona. Elsa on Toivon ensirakkaus parinkymmenen vuoden takaa. Tiesin, että he ovat edelleen väleissä, enkä sitä ole paheksunut, mutta ajatukseen vierailusta en suhtautunut erityisen innostuneesti. Minä pelkäsin, että Elsa on Toivolle paljon enemmän kuin minä.

Toivo oli hieman huvittunut, kun sanoin, etten ole erityisen innostunut tapaamaan entistä tyttöystäväänsä. Sanoi suhteen neutralisoituneen jo kauan sitten, kertoi viisitoista vuotta sitten tavanneensa Elsan poikaystävänkin.

Hyvä on sitten.

Kun vierailupäivä lähestyi minussa aktivoitui lohdutuspalkintotunne. Minusta tuntui, että olen vähemmän kuin kukaan, ja että Toivo on kanssani vain siihen saakka, että löytää minua paremman naisen. Minua pelotti tavata Elsa, sillä pelkäsin tapaavani naisen, jonka Toivo olisi halunnut.

- Minua ahdistaa mennä Elsan luo, sanoin vierailupäivän aamuna pienellä äänellä ja pyöritin lusikkaa jugurtissani. En saanut syötyä. En koskaan saa syötyä stressaantuneena.
- Minusta tuntuu, että minä olen aina kaikille vain lohdutuspalkinto, eikä kukaan halua oikeasti olla minun kanssani, jatkoin.

Toivo selitti kärsivällisesti - taas - että hänen tunteensa Elsaa kohtaan ovat täysin neutraaleja. Ei ole flirttiä. Kaikesta on jo kauan.

- Minusta tuntuu, että sinulle olisi ihan sama, vaikka eroaisimme. Kohauttaisit vain olkapäitäsi ja toteaisit, että samapa tuo, minä mutisin jugurttiani tuijottaen.
- En minä kyllä niin ajattele. En oikein osaa puhua tunteista, mutta osoitan niitä olemalla sinua lähellä ja pitämällä kädestä.

Minun pulssini tasoittui hieman. Ei tuntunut enää niin pahalta. Käärin sämpylänpuolikkaan lautasliinaan. Lähdetään sitten.

*

Elsa oli kivannäköinen nainen, joka puhui enimmäkseen lapsistaan. Ei hän ollut lainkaan sellainen ihminen, jonka kuvittelisin Toivon vierelle. Minä sovin siihen paremmin.

En voi tietää mitä itse kukakin mielessään ajatteli ja kuinka tilanteen koki, mutta ainakaan Elsa ja Toivo eivät lirkutelleet toisilleen (jos niin olisi käynyt, olisin lähtenyt kävelemään Frankfurtiin. Sen olin päättänyt.). En havainnut kemiaa enkä fysiikkaa, vaikka kaikki tuntosarveni olivat äärimmilleen virittyneitä.

Muutamat viittaukset historiaan eivät minua haitanneet. Historia ei ole vaarallista niin kauan kuin ihminen elää mieluummin nykyhetkessä.     

Taivas on muut ihmiset. (Sartrea mukaillen)

Soitin isälle kyselläkseni kuulumisia (en enää soita päivittäin niin kuin heti aivoinfarktin jälkeen, mutta useammin kuin ennen sitä).

Isä osasi sanoa kaipaamani sanat pyytämättä: kaikki järjestyy kyllä. Älä kanna huolta.

Tiedäthän, kuinka lapsille luvataan asioita, joista ei oikeasti ole varmuutta. Otetaan huoli pois kapeilta hartioilta. Annetaan lapsen uskoa vanhemman kaikkivoipaisuuteen.

Minä tiedän jo, ettei koskaan ole varmuutta asioiden järjestymisestä eikä siitä, etteikö kaikki voi mennä vieläkin pahemmin pieleen. Mutta pieni tyttö minussa uskoo, kun isä lupaa kaiken järjestyvän.

*

Lähdin aamulla Toivon luota huoli vatsassani (sama, vanha, tuttu, iankaikkinen huoli siitä, että minä en riitä. Tämänpäiväisillä syillä ei ole tässä yhteydessä väliä. Toivo suuteli kaulaani ja olkapäätäni töihin lähtiessään, enkä lukenut hänestä syytöstä riittämättömyydestä.).

Rappukäytävässä kohtasin Toivon naapurin, harmaapäisen naisen. Minä en ole oma-aloitteinen rupattelija (toisin kuin isäni), mutta tervehdin kyllä ihmisiä ja vastaan, jos minulle puhutaan.

Vaihdoimme muutaman sanan kesästä, lämmöstä ja paljaista varpaista. Nainen hymyili, niin minäkin.

Pihasta pois pyöräillessäni minulla oli kevyempi olo. Parempi. Mietin voivatko muutamat tuntemattoman ihmisen kanssa vaihdetut sanat todellakin vaikuttaa mielialaan näin.

Ilmeisesti. Kai se liittyy huomatuksi tulemiseen, tuntemukseen siitä, että on näkyvä. Olemassa muillekin kuin vain itselleen.  

Joskus minäkin kaipaan rohkaisua.

Kävimme Poikasen kanssa yhteisellä pikkureissulla. Riittävän kaukana kotoa Poikasen käsi hakeutui edelleen omaani. Ehkä ei enää ensi kesänä?

*

Työpuhelimessa viesti esimieheltä: olenko tavoitettavissa, jos katastrofi iskee meihin? Vastasin olevani tästä eteenpäin.

Rauhoitan itseäni sillä, etteivät työt (lue: palkanmaksu) lopu aivan heti, vaikka katastrofi iskisikin, sillä jonkun on siivottava jäljet ja sammutettava valot.

Silti tulevaisuuden yllä leijuva pilvi huolestuttaa. Mietin olisiko pitänyt jättää asunto ostamatta. Silloin ei olisi ainakaan taloudellista huolta. Ei sitoumuksia.

Mutta muistanhan minä kuinka vuosi sitten kaipasin muutosta. Jotain uutta. Jotain pysyvää. Omaa. Sitoumusta.

Sovitaan, että asioilla on taipumus järjestyä. Sovitaanhan?  

Sovitaan siitä huolimatta, että eilen uutisia luettuani (Ukraina, Israel, Microsoft) mietin onko tänään se päivä, jona menetän uskoni maailmaan.

Mikä helvetti (anteeksi, oli pakko) siinä on, ettemme me osaa elää rauhassa keskenämme ja keskittyä tekemään tästä pallosta mahdollisimman hyvää paikkaa paitsi meille kaikille myös tuleville sukupolville? 

Ehkä minullakin on sielu.

- Sinä maistut suolalta, Toivo sanoo ja suutelee kaulaani toisen kerran. Kolmannen.

Minä kietouduin miehen tuoksuun ja tunnen kuinka ääriviivani pehmenevät. En ole enää terävärajainen. Olen vähemmän minä. Vähemmän irrallinen.

Ymmärrän, että ytimeni ollessa riittävän vahva, voin haalistua ääriviivoiltani ilman, että se uhkaa olemassaoloani. Voin sulautua Toivoon. Maailmankaikkeuteen.

*

Luin veljeni kirjoittaman novellin. Se on kaunis.

Laittaisin linkin mielelläni tännekin, mutta tämä blogi olisi erilainen, jos sitä kirjoittaisin minä eikä Rara. Yhden käden sormet riittävät laskemaan ihmiset, jotka tietävät molemmat nimeni. Se riittäköön.

(Ehkä minäkin, joskus, kirjoitan jotain kaunista omalla nimelläni.)

Parvekeajatuksia

Kello on tulossa kaksi. Juon aamuteetäni parvekkeella. Minulla on mekko, paljaat varpaat ja kummallisia rusketusraitoja. Kesäinen, hyvä olo.

Viime päivät olen hiimaillut itsekseni kotona. Toivo on telttaretkellä, Poikanen isällään ja kaverit kuka missäkin. En minä ole ketään kaivannutkaan. On hyvä olla näin. En tiedä milloin raja tulisi vastaan, mutta selvästikään ei vielä - ajatus kaupungille, salille tai elokuviin lähtemisestä ei kiinnosta kuin etäisenä aavistuksena siitä, että elämää kenties voisi olla oman kuplani ulkopuolellakin.

*

Minulta/meiltä kysytään toisinaan milloin aiomme muuttaa yhteen. Kysyjästä ja mielentilasta riippuen vastaus vaihtelee akselilla ei koskaan - saa nähdä. Realistisinta lienee se, että muutamme yhteen, kun Poikanen muuttaa pois kotoa. Tai ehkä emme silloinkaan.

Ehkä asumme erillämme aina, mutta hankimme yhteisen mökin. Se voisi olla hyvä vaihtoehto. Ehkä. (En ole varsinaisesti koskaan halunnut mökkiä, mutta periaatteessa minua viehättäisi omistaa pieni maapläntti, jolla voisi epäonnistua keittiöpuutarhurina.)

Olen minä miettinyt sitäkin, että jos saisimme lapsen (suunnittelematta tai suunnitellusti), asuisimmeko yhdessä vai erikseen. Olisiko mahdollista asua erillään ja silti olla yhdessä ja kasvattaa lapsi yhdessä? (Tottakai se on mahdollista, mutta olisiko se järkevää.)

Olen huomannut, että monet ajattelevat, että parisuhteessa kuuluu asua yhdessä, mutta kun olen kysynyt miksi Toivon ja minun pitäisi muuttaa yhteen, en ole saanut vastausta.

Tiedostan, että yhdessä asumisessa olisi hyviäkin puolia, mutta vastaavasti siinä olisi huonoja puolia, joten ihan vain se, että parisuhteessa kuuluu asua yhdessä ei riitä kallistamaan vaakaa yhteisasumisen suuntaan. (Ehkä tilanne olisi toinen, jos Poikasta ei olisi - silloin voisi helpommin kokeilla. Nyt haluan ensisijaisesti lapselleni tasaisen ja turvallisen elämän.)

Olen huomannut, että monet ajattelevat, että on liian helppoa asua erillään. Että parisuhteeseen kuuluu vääntäminen kotitöistä, sisustuksesta ja ties mistä.

En minä oikein sitäkään ajatusta ymmärrä. Toki haluan nähdä Toivosta muutakin kuin pintakiillon, mutta olen minä hänen tapansa ja rutiininsa oppinut näinkin. Kaikkea en vielä tiedä enkä ymmärrä, mutta uskallan väittää, että tunnen Toivon jo aika hyvin. Mielestäni on kuitenkin ihan OK olla hakeutumatta konflikteihin, jotka eivät ole välttämättömiä, jos konflikteista tai niiden uhasta ei saa mitään vastineeksi (vrt. yhdessä matkustamisessa on omat riskinsä, mutta niiden uhalla saadaan yhteistä aikaa, muistoja ja uusia kokemuksia). 

"Aina välillä on aikoja jolloin kuljemme ympäriinsä ylen onnellisina." (Sarah Kirsch)

Mielessä on niin paljon kaikkea, etten tiedä mistä kohtaa alkaisin ajatuksiani purkaa. Ehkäpä siitä, että vallitseva tunnetila on Suuri Onni.

Palasimme Toivon kanssa reissusta viime yönä. Tällä kertaa yhä puheväleissä. Emmekä ainoastaan puheväleissä, vaan aiempaa läheisimpinä. Enempänä.  (Minusta tuntuu.)

Emme hermostuneet toisiimme, kun eksyimme erillemme Munchenin keskustassa (koska minä menin teekauppaan) ja Toivo joutui odottamaan minua melkein tunnin metroaseman ovella (kuinka vaikeaa voi olla siirtyä korttelin verran oikeaan suuntaan? Hyvin vaikeaa.). Emmekä silloin, kun aamupalalla katse jugurttikupissa sanoin, että minua pelottaa tavata Elsa (Toivon nuoruudenrakkaus. Aiheesta lisää tuonnempana). Emmekä edes silloin, kun Toivon ajettua suoraan lentokentälle (vaikka olisimme ihan hyvin voineet mennä pariksi kolmeksi tunniksi jonnekin Kivempaan Paikkaan) jouduimme odottamaan lähtöselvityksen aukeamista pari kolme tuntia.

Olemme kai tulleet siihen pisteeseen, että pääasiallisesti hyväksymme toisemme: tuo on tuollainen, rakas, silloinkin kun se on vähän hankala tai kummallinen. Eikä kummallakaan ole halua riidellä pikkuasioista, sillä on paljon mukavampaa silittää toisen niskaa ja nauraa typerille jutuille.

Minä katselin eilen Toivoa lentokoneessa ja olin niin täynnä lämpöä ja hellyyttä ja hyvää oloa, että minun oli pakko pitää Toivon kädestä kiinni, jotten olisi leijunut ilmapallona avaruuteen (tai lentokoneen kattoon). Luulen, että sitä tunnetta voi kutsua rakkaudeksi.

Minä toivon, nöyrästi toivon, että saan pitää tämän tunteen. Ruokkia ja kasvattaa sitä, pitää siitä huolta. Sitä minä olen halunnut koko elämäni. 

Kuolleen pojan morsian ja muita tarinoita.

En ole kirjoittanut. Olen ollut väsynyt ja kiireinen. Enimmäkseen väsynyt, sillä kiireeksi ei taideta oikeasti laskea sitä, että istuu aamutakki päällä sohvalla ja hoitaa Poikasen maatilaa (peli).

Loma alkoi. Istun (köllötän) sohvalla aamutakki päällä ja hoidan Poikasen maatilaa. Suunnitelmissani on pukeutua tälle päivälle, mutta kokeilenpa ensin miltä tuntuisi kirjoittaa.

***

Lauantaiaamuna join teetä Sankarin äidin keittiössä.

- Minä kerroin aamusaunassa naapurinrouvalle, että minulla on kuolleen pojan morsian kylässä, Sankarin äiti sanoi.
- Eihän se ollut pahasti sanottu? hän kysyi huolestuneena.
- Ei ollut, vastasin.

Vaikka enhän minä mikään morsian ollut.

Sankarin äiti pitää minusta. Osin kai siksi, että olen tällainen mikä olen ja osin siksi, että pidin hänen pojastaan.

[- Niin no, enhän minä tiedä tykkäsitkö sinä Sankarista, hänen äitinsä sanoi todettuaan ensin, että on niin mukava, kun minä tykkäsin Sankarista.
- Kyllä minä siitä melko paljon tykkäsin, minä sanoin.

Katsoin ulos ikkunasta enkä itkenyt, vaikka pala nousi kurkkuun.]

Joskus mietin äitejä, jotka eivät pidä poikansa valitsemasta naisesta. Ymmärrän sen, jos nainen kohtelee miestä huonosti (tulee mieleeni yksikin nainen, joka puhui miehestään ja miehelleen niin epäkunnioittavasti, että pahalta tuntui), mutta en, jos äiti on mustasukkainen pojastaan ja haluaa hänet kokonaan itselleen.

Minä olisin enemmän huolissani siitä, jos Poikanen ei löytäisi ihmistä, jota saa rakastaa kuin siitä, että joku vie paikkani hänen elämänsä tärkeimpänä naisena. Toki toivon, että tuleva kumppaninsa on sellainen ihminen, josta minunkin on helppo pitää, mutta tärkeintä on, että he ovat hyviä toisilleen.

***

Palatakseni yllä mainittuun naiseen, joka puhui (ja todennäköisesti puhuu edelleen: Toivo sanoi, että hän on aina ollut sellainen) miehestään todella rumasti: jos kumppaniaan ei voi kunnioittaa, jos hänessä ei ole mitään hyvää sanottavaa, jos häntä haluaa satuttaa ja piikitellä, miksi ihmeessä yleensäkään olla hänen kanssaan?

(Todennäköisesti siksi, että saa jotain kiksejä henkisestä väkivallasta. Ja puoliso taas ei usko ansaitsevansa enempää.)  

Tänään teen raparperipiirakan. Jos jaksan.

Oli mukava tulla kotiin, vaikka täällä odottikin astianpesukone täynnä astioita, jotka joudun pesemään käsin. (Kaikkeen tottuu: oletettavasti myös siihen, että astiat tiskataan vadissa vessassa ja pyykkipussin kanssa käydään milloin kenenkin luona kylässä. Enkös minä aina puhukin mukavuusalueiden ylittämisestä? Tästäs saan.)

Toivoa pitää odottaa vielä kaksi yötä. Minulla on ikävä sitä hetkeä, jona saan kiepsahtaa hänen kainaloonsa. Siinä hetkessä on rauha ja onni, eikä minkään tarvitse olla toisin.

Joskus kun jokin (tai kaikki) Toivossa tökkii, ajattelen uhmakkaana, etten tarvitse häntä mihinkään. Että pärjään vallan mainiosti yksinkin.

Ja niinhän minä pärjäänkin. Yksinkin. Minä en välttämättä tarvitse Toivoa, tai ketään muutakaan miestä, yhtään mihinkään. Silti elämäni on enemmän, parempi, siksi, että Toivo kuuluu siihen. Kai se johtuu siitä, ettei Toivo vaadi minulta mitään, vaan päinvastoin antaa energiaa pitämällä minua sylissä (tosin tuskin se hänenkään energiaansa kuluttaa).

[Mistä tullaan siihen, että minä tarvitsen Toivoa. Tarvitsen sen sitä energiaa, jota hänestä saan. Väsyisin ilman.]

Kaksi viikkoa kesälomaan.

Tyty (siskontyttö) nukkuu vieressäni. Kolmessa vuodessa hän on kiilannut itsensä korkealle suosikki-ihmisteni listalla. En usko, että se johtuu pelkästään siitä, että hän teki minusta tädin. Luulen, että enemmän on merkitystä sillä, että meillä on mukavaa yhdessä ja sillä, että minä koen olevani hänelle tärkeä ja rakas.

 

Minä uskon, että ihmisen hyvinvointi perustuu pitkälti siihen, että hän saa olla tärkeä, hyödyllinen ja hyväksytty. 

***

 

Sain viime yönä puolenyön jälkeen tekstiviestin: "Hyvää yötä. Rakastan.". 

Hetken jo ajattelin Toivon heittäytyneen valtameren toisella puolella tunteelliseksi ja ilahduin. Sitten tajusin viestin tulleen tuntemattomalta lähettäjältä, siis väärään numeroon. 

Maailmankaikkeudella on kiero huumorintaju. 

*

Keittiössä vuotaa viemäriputki, enkä voi käyttää astianpesukonetta, pyykinpesukonetta enkä lavuaaria kuka tietää miten pitkään aikaan. Tiedossa ei myöskään ole minkälaista ja kuinka suurta harmia tilanne muilta osin aiheuttaa. 

Tilanne voisi toki olla huonompi (kukaan ei kuollut, koti ei ole tuhoutunut) ja tästäkin selvitään tavalla tai toisella (maanantaina menen ystävän luo kylään pyykkipussin kanssa), mutta olisi tämä käänne saanut jäädä tapahtumatta.

Olen aika väsynyt ja kotiloituisin mieluiten vähäksi aikaa. 

*

Lähetin Sankarin äidille viestin, että olisin parin viikon päästä lähistöllä ja voisin tulla käymään, jos hän on kotona.

Istuisin nojatuoliin, josta voi katsella Sankaria ylioppilaslakki päässään.

 

(Sankarin äiti pitää minusta. En minä sinne muuten tuppautuisi. Koko tilanne on mielestäni edelleen absurdi.)

Havainto

Minä tiedän, että olen liikkeissäni hidas ja varovainen, mutta silti toisten ihmisten vauhti välillä hämmästyttää minua:

mies, jota eron jälkeen vähän aikaa tapailin on sittemmin ehtinyt tavata naisen, rakentaa talon, saada lapsen ja erota. (Samaan aikaan toisaalla minä olen... no, ainakin minä olen ajatellut paljon. Ja varmaan kasvanutkin vähän, vaikka elämäni puitteet eivät olekaan järisyttävässä määrin muuttuneet.)

Tänään olisi hyvin voinut lähteä etelään, mutta lomaan on vielä monta viikkoa.

Toivo mietti mitä pitää muistaa ottaa reissuun mukaan (ei vielä, monen viikon päästä vasta).

- Ja hyvää reissumieltä! hän päätti pohdiskelunsa.
- Mulla se on aina mukana, totesin.
- On vai?

Katsoin Toivoa sanomatta mitään.

- No on sulla. Minä se olen, jolla on taipumusta kiukutteluun, Toivo myönsi.

Toivo(kin) on oppinut jotain itsestään suhteemme aikana. Se on hyvä. (Ja minä tiedän jo kuinka kiukuttelevaa Toivoa pitää käsitellä.)

*

Voin kuvitella, että voisimme olla yhdessä vielä vuosikymmenten päästäkin. Oppisimme matkan varrella paljon sekä itsestämme että toisistamme. Mutta se vaatisi jonkinlaista sitoutumista (sitoutumista yhteisiin elämänvaiheisiin. Nythän tilanne on se, että jos toinen päättäisi vaihtaa pysyvästi paikkakuntaa, päättyisi suhde siihen. Emme ole sitoutuneet rakentamaan yhteistä tulevaisuutta, vaikka olemmekin muodostaneet suhteellisen vakaan parisuhteen.).  

Toisinaan mietin mikä sitoutumisessa Toivoa niin kammottaa. Kyse ei voi olla pelkästään siitä, että minä olen hänelle väärä nainen, sillä hän ei halua sitoutua myöskään esimerkiksi omistusasuntoon.

Asia tuskin selviäisi vaikka pääsisin Toivon pään sisälle.

Joskus olin joku toinen. Näin on hyvä.

Elämä ei aina mene ennakoidusti (sen olen ehtinyt jo moneen kertaan huomata). Yksi asioista, joita en olisi osannut kuvitella, on tämä koti.

(Suomi siirtyi juuri johtoon MM-finaalissa. Ja sitten Venäjä tasoittaa samantien. Höh.)

Olen aina haaveillut Kodista. Kodista, joka näyttää ja tuntuu omalta. Minä kuvittelin pitkään, että se olisi pieni omakotitalo, mutta nyt tiedän, että tämä 60-luvun kerrostalo on minun paikkani.

Tykkään hurjasti alkuperäisistä painonappikahvoista, pyöristetyistä kiviseinien kulmista ja olohuoneen ja eteisen välisistä pariovista. Pidän myös tästä miljööstä: taloja ei ole rakennettu vieriviereen ja kaikista ikkunoista näkyy puita (ja lintuja ja oravia).

Parveke ja kylpyhuone voisivat olla isompia, takka ja vaatehuone olisivat kivoja, mutta ei kaikkea ole pakko saada. Vähitellen tästä tulee minulle täydellinen (kolmen vuoden päästä olen jo lähellä täydellisyyttä, uskon).

Elämä yllätti tältäkin osin.

*

Huomenna on/olisi Sankarin syntymäpäivä.

En minä ole häntä unohtanut.

Olisin rakastanut.

Suru jättää ihmiseen jälkiä.  

Vihreä päivä.

Riitelimme aamulla Toivon kanssa pitkästä aikaa. Aihe oli mielestäni aika tyhmä, mutta samalla perustavanlaatuinen (eikä Toivo ymmärtänyt olevansa väärässä, vaikka kuinka väänsin rautalankaa).

Kun Toivo lähti kotiin mietin jo, että onko tässä suhteessa mitään järkeä, jos minä olen tällainen ja Toivo on tuollainen. Jos Toivo ajattelee, että olen itsekäs eläessäni sellaista elämää, josta nautin (eli esimerkiksi: käytän rahani matkustamiseen enkä yksityisautoiluun).

Soitin Toivolle.

- Ovatko meidän arvomme liian erilaiset? kysyin.
- Ovathan ne aika erilaiset. Sinä olet humanistihihhuli ja minä olen insinööri, enkä minä ihan kaikessa ymmärrä sinua tai ole kanssasi samaa mieltä. Mutta kyllä minä sinua ihmisenä arvostan. Sinä olet tolkku ja mukava. 

Voisi olla mukavaa, jos toinen ajattelisi samoin kuin minä, mutta ehkäpä se riittää, että toista voi arvostaa, vaikka ei ihan kaikissa asioissa samaa mieltä olisikaan.

Jatkamme harjoituksia.

*

Päivä on riidasta huolimatta ollut hyvä. (Tai ehkä riitakin oli hyvä asia: tuntuu turvalliselta, kun voi olla eri mieltä ja sitten todeta, että tällaisia me olemme ja se on ihan OK.)

Poikanen tuli harrastuksestaan kotiin mitalin kanssa ja oli hyvin ylpeä itsestään (vaikka ei pokaalia saanutkaan). Minäkin olin.

Pyöräilimme kesäsäässä kaupungille ja söimme rannalla jäätelöt (eilinen kanelikeksijäätelö oli mielestäni parempaa kuin lakritsijäätelö tänään).

Vihreys tuntuu ihanalta. Parveke pitäisi siivota.

*

Elämä on ollut viime aikoina enimmäkseen arkista. Sellaista perushyvää elämää.

Äitinä

Euroviisuiltana levitimme äidin kanssa takkahuoneen vuodesohvan ja katsoimme viisuja sohvalla köllötellen. Minusta se oli mukavaa - olla siinä yhdessä äidin kanssa.

Ehkä tuon muiston takia katson Euroviisuja vieläkin mielelläni.

*

Ei minun äitini ollut huono äiti eikä missään tapauksessa paha ihminen. Hän ei vain ollut onnellinen eikä mihinkään tyytyväinen.

Olisin toivonut, että hän olisi ollut enemmän kanssani - ihan vain köllöttänyt siinä sohvalla vieressä - sen sijaan, että hän silitti pussilakanoita, suoristi maton hapsuja ja valitti siitä kuinka isä ei (hänen mielestään) tehnyt mitään.

Minun nähdäkseni hän keskittyi täysin epäoleellisiin asioihin (ja ärtyi, kun häntä ei arvostettu tarpeeksi sen vuoksi, että hän teki asioita, joilla ei ollut kenellekään mitään merkitystä).

*

Toivo kysyi kerran onko minulla prioriteetit ihan kohdallaan, kun keittiö on siivoamatta ja silti ryhdyimme väkertämään Poikasen kanssa piparkakkutaloa.

Vastasin, että prioriteettini ovat täysin kohdallaan. Keskityn mieluummin oleellisiin kuin epäoleellisiin asioihin. Piparkakkutalon koristeleminen lapsen kanssa on tärkeämpää kuin tiskaaminen ja murujen pyyhkiminen.

*

Näinä päivinä äitiyteni täyttää vuosikymmenen.

Äitiys ei tuota samanlaista onnea kuin tee ja suklaa, kauas pois varatut lennot tai rauhallisen viipyilevät sunnuntaiaamut.

Se tuo elämääni paljon syvempää onnea, merkitystä, arvoa. 

   

Nyt minä juon teetä.

Palelin tässä iltana eräänä ulkona useamman tunnin. Ihan vain siksi, että olen äiti. (Tai siksi, etten ole niin fiksu, että ymmärtäisin laittaa tarpeeksi vaatetta päälle.)

Kotona - vähitellen taas lämmetessäni - mietin kuinka suuri rikkaus äitiys minulle on: minusta on ihanaa oppia uutta tästä maailmasta tuon pienen (ei hän kuulemma ole enää pieni) pojan kautta. Ei minua lähtökohtaisesti kiinnosta sen enempää Lego-elokuvat, Minecraft kuin jääkiekkokaan, mutta mielestäni on avartavaa oppia myös sellaisista asioista, jotka eivät kuulu ensisijaisiin mielenkiinnon kohteisiini.

Samaa logiikkaa noudatan myös parisuhteessa: en odota, että kumppanini olisi kiinnostunut samoista asioista kuin minä. En tarvitse harrastuskaveria. Opin maailmasta paljon enemmän, kun toinen kertoo minulle asioista, joihin en koskaan omaehtoisesti tutustuisi.

***

Poikanen istahti syliini tässä iltana eräänä.

- Äiti, mä huomaan, että sua harmittaa jokin. Mikä sua harmittaa? hän kysyi hellästi ja silitti hiuksiani.

Minusta tuntuu, etten ole kasvattajana täysin epäonnistunut.

***

- En minä halua haluta mitään, kivahti Toivo tässä kerran.

Tuo lause kertoo Toivosta paljon. Ehkä kaiken oleellisen.

***

Aamulla (en eräänä aamuna, vaan tänä aamuna) katselin Toivoa. Nenäni hipoi hänen nenäänsä. Niin läheltä ei näe kokonaisuutta.

Toivo raotti silmiään ja huomasi minun katselevan itseään. Hän hymyili ja suukotti minua.

Minusta se tuntui rakkaudelta.

Wiktionary väittää, että selvän superlatiivi on selvein. (Rohkenen olla asiasta eri mieltä.)

Ehkä se on ovulaatio, joka rakastaa Toivoa. Ehkä tässä on kyse miehen tuoksusta ja geneettisestä yhteensopivuudesta, eikä mistään sen suuremmasta (tai pienemmästä).

Onko olemassa jotain suurempaa?

*

Kävin ystävän kanssa lounaalla. Tai onhan hänellä nimikin; kävin Kaiman kanssa lounaalla.

Hän oli tavannut mukavan naisen. Oli ihastunut. Toiveikas ja iloinen.

Hyvä niin. Vaikka Kaima periaatteessa olisi minulle sopiva mies, ei hän sitten kuitenkaan ole (ehkä kyse on miehen tuoksusta ja geneettisestä yhteensopivuudesta, eikä mistään sen suuremmasta), eikä meistä tulisi paria, vaikka en Toivon kanssa olisikaan.

Kaima kysyi olemmeko puhuneet Toivon kanssa suhteemme suurista linjoista, yhteenmuutosta ja sen sellaisesta (hänen naisystävänsä oli tehnyt heti selväksi, että haluaa asua maalla omakotitalossa). En oikein tiennyt mitä vastaisin: olemmehan me puhuneet kaikenlaista, mutta emme silti ole saaneet kiinni suuresta linjasta.  En minä tiedä mihin olemme menossa (et voi eksyä, jos et tiedä mihin olet menossa). Pitäisikö tietää?

Pitäisikö kaiken olla jo selvää, kun tapaamisestamme kuitenkin on jo kolme vuotta? Tarvitseeko kaiken vielä olla selvää? 

(Selvää on se, että minusta on mukava nukahtaa Toivon viereen ja herätä siitä.)

*

Minusta on ihanaa olla minä.

Siihen ei liity kysymysmerkkejä eikä mitään analysoitavaa. (Se on selveintä, mitä on.)

Tässä hetkessä.

Joskus huomaan tuijottavani Toivoa. Katseessani ihailua, halua, hellyyttä.

Joskus tunnen itseni hölmöksi katsoessani häntä niin. Ei tämä, ei tuo mies, kuulu minulle. Loppuelämälleni.

En kuitenkaan halua kieltää itseltäni tätä hetkeä vain siksi, ettei tämä onni välttämättä kuulu tulevaisuuteen.

Kaunis maa.

Ikkunan takana aurinko paistaa puiden välistä. Minun päässäni soi niin kaunis on maa. Tunnen itseni siunatuksi saadessani asua puiden keskellä. Minä pidän puista.

Nyt eletään taas hyviä aikoja (vanhoja hyviä aikoja, kenties). Olen iloinen ja levollinen. Niin tyytyväinen, että kun ohjaaja combatissa kehotti miettimään jotain ärsyttävää asiaa ja purkamaan energian siihen, en minä keksinyt mitään.

Minua ei nyt ärsytä yhtään mikään. Minusta on mukava olla tässä elämässä ja tässä maailmassa.

(Varis tuli syömään lintulaudalta pudonneita siemeniä. Varikset ovat kauniita.)

Olen usein kuullut sanottavan, että pitkässä parisuhteessa voi rakastua puolisoon uudestaan ja uudestaan. Pitää varmasti paikkansa, mutta vielä sitäkin parempaa ja tärkeämpää on rakastua itseensä uudestaan ja uudestaan. (Miksi siitä ei puhuta?)

I went on.

Luin tänään pitkästä aikaa nämä sanat:

"perhaps it's done already, perhaps they have said me already, perhaps they have carried me to the threshold of my story, before the door that opens on my own story, that would surprise me, if it opens, it will be I, it will be the silence where I am, I don't know, I'll never know, in the silence you don't know, you must go on, I can't go on, I'll go on." (Samuel Beckett)

Kun Sankari kuoli, minä löysin Samuel Beckettin. Se oli rakkautta ensi sanoista. En väitä, että olisin ymmärtänyt puoliakaan lukemastani, mutta rakastin jokaista sanaa. Oikeasti.

Ylle kirjoitetun luin niin moneen kertaan, että opin sen ulkoa. Sanat toivot lohtua suruuni. Poljin pyörää ja toistin noita sanoja mielessäni uudestaan ja uudestaan: perhaps it's done already...

Voi minua. Ne olivat raskaita kuukausia.

Mutta minä selvisin. Niistäkin minä selvisin. Hyvä minä.
 

Kymmenen vuotta on pitkä aika (kissa voisi olla nimeltään Urho).

Laskin yöllä matkalaukun eteisen lattialle. Pesin kasvot ja harjasin hampaat. Riisuin vaatteet mytyksi sängyn viereen ja möngin peiton alle, lämpimän miehen viereen.

Tuntui hyvältä tulla kotiin, jossa joku hengittää.

Minusta on nautinnollista olla yksin, mutta en halua olla aina yksin. En usko, että haluaisin enää asua kokonaan yksin. Kai minä otan sitten kissan, kun Poikanen muuttaa pois kotoa, jos kymmenessä vuodessa puitteet eivät muilta osin muutu.  

Kunhan taas jäsentelen ajatuksiani.

"Sinkkosen mukaan lapsi tarvitsee hyvän vuorovaikutuksen lisäksi omat vanhemmat, turvallisuuden kokemuksen, rutiineja ja rajoja – elämäänsä ennakoitavuutta, ikätovereita, suvun ja juuret – identiteetin siitä mistä on tullut, tunteen että tuottaa vanhemmilleen ja muille läheisilleen iloa sekä paljon rakkautta. Itsensä jollekin tärkeäksi kokemisen hän nosti yleisesti ottaen kaiken keskiöön." (Koko juttu täällä.)

Olen samaa mieltä Jari Sinkkosen kanssa monesta asiasta, myös tuosta yllä olevasta. Nuo rivit luettuani mietin, että voidakseen hyvin aikuisetkin tarvitsevat samoja asioita: turvallisuutta, ennakoitavuutta, ystäviä, identiteetin ja tunteen, että on tärkeä muille.  

Minulla on aina ollut hyvä itsetunto. Toki minullakin on horjuvat hetkeni ja huonot päiväni, mutta pääsääntöisesti olen aina riittänyt itselleni. Viime vuosina olen jopa pystynyt päästämään itseni vähän vähemmällä - en ole riittääkseni vaatinut itseltäni yhtä paljon kuin aikaisemmin. 

Silti olen aina myös kaivannut hyväksyntää ja rakkautta. Olen halunnut olla tärkeä muille. 

Koskaan en keneltäkään hyväksyntää vaatinut. En kiukutellut, en tyrkyttänyt itseäni (se olisi aina ollut kauhistus), en vaatinut. Olin minä - ja välillä valitettavasti myös joku muu - ja hiljaa toivoin, että se riittäisi hyväksytyksi tulemiseen.  Kun se ei riittänyt, ajattelin, että minun pitäisi olla enemmän.

Sitten kyllästyin. Sisäinen aikuiseni otti sisäistä lastani kädestä kiinni ja totesi, että me pärjäämme ihan kahdestaan. Emme tarvitse kenenkään muun hyväksyntää emmekä rakkautta, riitämme toisillemme.

Sisäinen aikuiseni oli kuitenkin väärässä. Ihminen tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta myös muilta. Se että yrittää korvata ulkoisen rakkauden sisäisellä rakkaudella on mielestäni yhtä epätervettä kuin se, että yrittää korvata sisäisen rakkauden ulkoisella rakkaudella. Kumpikaan ei yksin riitä, ihminen tarvitsee hyväksyntää sekä itseltään että läheisiltään. 

Olen mielestäni oikealla tiellä nyt, kun olen antanut itselleni luvan tarvita muita ihmisiä ja heidän rakkauttaan. Mielestäni on hyvä asia, että sisäinen lapseni on sanonut sisäiselle aikuiselleni, että kyllä me kuule muitakin tarvitsemme. Saamme tarvita. Meidän ei tarvitse pärjätä yksin. 

Vieläkin kun muistaisin, ettei oleellista ole ainoastaan parisuhderakkaus ja -hyväksyntä. Kun minä varmuudella tiedän, että minua rakastaa (epäromanttisella tavalla) ainakin viisi ihmistä ja että moni muukin pitää minusta ihan juuri tällaisena ja ajattelee, että seurassani on hyvä olla, on se oikeasti paljon. 

(Silti uskon, että voin kohtuudella toivoa ja odottaa olevani rakastettu ja hyväksytty myös parisuhteessa.)

Love is possible.

Palasin Kaukaa Poista kotiin eilen aamulla yhdeksän maissa. Ensin itkin hetken aikaa (olin niin väsynyt), sitten menin suihkuun ja sen jälkeen nukkumaan.

Toivo hiipi omilla avaimillaan viereeni muutamaa tuntia myöhemmin. Otti syliin, silitteli, suukotteli, haisteli ihoani ja vaikutti niin tyytyväiseltä, että ajattelin, että tuo mies voi hyvinkin rakastaa minua.

Minun mielestäni rakkaudessa teot ovat tärkeämpiä kuin sanat (niin paljon kuin sanoista pidänkin, on minun myönnettävä, etteivät ne yksistään riitä mihinkään). Minä näen rakkauden Toivon teoissa. Olenko kohtuuton, kun haluaisin myös kuulla sen sanoissa?

Olen puhunut rakkaudesta sen verran Toivolle, että hänen täytyy jo tietää, että minä kaipaan myös sanojen tuomaa varmuutta, sanojen ja tekojen sopusointua. En jatkuvaa vakuuttelua, mutta jos nyt edes kerran hän voisi katsoa minuun ja sanoa ääneen, että rakastaa.

Niin kauan kuin hän ei sitä tee, minun on hirvittävän helppo vakuuttaa itseni aina sopivissa tilanteissa siitä, että Toivo ei sano rakastavansa, koska ei koe rakastavansa. Ja silloin minusta aina tuntuu hirvittävän pahalle ja minä päätän, että kun näen Toivon, sanon, etten halua tätä.

Ja sitten hän tulee ja silittää hiuksiani, kysyy lähdemmekö kesällä yhdessä lomalle, huolehtii, että lähdemme ajoissa hakemaan Poikasta, maksaa ruokakaupassa ja painaa puhelimen herätyksen kiinni, koska aikaisemmin sanoin, etten pidä siitä, että puhelin hilipalihumppaa yksinään (saa torkuttaa, mutta mieluummin niin, että painaa sitä torkkua eikä niin, että puhelin humppaa aikansa ja menee sitten oma-aloitteisesti torkulle), enkä minä enää voi väittää, etten halua tätä.

En minä haluaisi olla pelokas enkä epävarma (parisuhteessa). Mutta olen. Ehkä se joskus menee ohi, kun tarpeeksi kauas kävelen. 

Siipiään levittelevä lintu.

Olen viime päivinä ja viikkoina ollut hirvittävän väsynyt. Uupunut suorastaan. Ja iloton. Ennen kaikkea iloton.

Tänään, lopultakin, tunsin kuinka kivi pyörähti pois sydämeni päältä ja minä kevenin niin, että voin kohta taas lentää (kutsun tätä Fenix-lintuoloksi).

Uskon, että tämä on osin seurausta siitä, että ilmassa leijui tänään kevät (helmikuussa! Kevät! Jään odottamaan talven vastaiskua.) ja osin siitä, että soitin illalla Toivolle ja kysyin ehtiikö hän jutella kanssani.

Ne jotka ovat elämässäni olleet tavalla tai toisella mukana, tietävät, että olemme tehneet Toivon kanssa eroa kertaan ja toiseenkin ja kerran eronneetkin ihan oikeasti (tai ainakin melkein oikeasti).

Joka kerta, kun ero on syystä tai toisesta ollut pöydällä, on se tuntunut minusta hirvittävän väärältä. Silloinkin, kun olen itse ajatellut, että olisi varmaankin parempi, jos emme olisi yhdessä.

Ymmärsin nyt miksi se on tuntunut väärältä: joka kerta eroaikeemme ovat perustuneet joko väärinkäsityksiin, pelkoon tai molempiin. Eikä sen enempää väärinkäsitys kuin pelkokaan ole mielestäni oikea syy erota.

Eilen puhuimme siitä mitä parisuhteelta haluamme. Haluammeko samoja asioita? Viihdymmekö yhdessä? Olemmeko samalla sivulla? Voimmeko olla yhdessä tyytyväisiä?

Emme ole eroamassa nyt, mutta on mahdollista, että päädymme asiaa pohdittuamme siihen, ettemme halua elämältä emmekä parisuhteelta samoja asioita. Jos tähän lopputulokseen tulemme, on meillä oikea syy erota.

Minulla on nyt hyvä olla: en tiedä mihin tämä tie vie, mutta tiedän, että se vie hyvään paikkaan. Jos pysymme Toivon kanssa yhdessä, olemme yhdessä hyvistä syistä. Jos eroamme, eroamme oikeista syistä.

Odotan tulevaisuutta mielenkiinnolla ja helposti hengittäen.   

Pyrstöään syövä lintu.

Taas uusi näkökulma lisääntymiseen:

haluaisinko toisen lapsen siksi, että se Rara, joka oli olemassa niin kauan sitten, ettei hän ollut lainkaan minä, olisi halunnut kaksi tai kolmekin lasta? Toteuttaisinko minä jonkun toisen ihmisen haavetta, jos vielä lisääntyisin?

Minä haluan elää omaa elämääni. En kenenkään muun. En edes jonkun, joka joskus olin.

Mistä tullaan taas siihen, etten ole lainkaan varma osaanko valita itselleni parhaan mahdollisen tulevaisuuden. (Epäilen, että en.)

*

Luin jo sen Gavaldan. Kirja oli kiva, mutta liian lyhyt.

Periaatteessa onni on osin ostettavissa (teetä, suklaata ja kirjoja saa kaupasta).

Tänään on ollut parempi mieli. Ei edelleenkään loistelias, mutta parempi.

Hyväntuoksuisen miehen yöllinen läheisyys auttoi jo asiaa (Toivo se oli. En minä muita nuuskuttele.). Työkaverilta saatu suklaapatukka oli myös askel kohti parempaa. Samoin käynti hierojalla.

Postisetä puolestaan toi Anna Gavaldan uusimman kirjan ja 18 paria bambupuikkoja Kiinasta (eikä maksanut montaa euroa. Puikot siis. Kirja oli ihan normaalihintainen, mutta minä niin pidän Gavaldasta, ja nyt on niin helmikuu, että katsoin voivani ostaa kirjan nyt enkä vasta pokkarina.).

Seuraavaksi aion keittää teetä yhdelle ja lukea kirjaani. Hyvällä tuurilla huomenna voi olla jo oikeasti hyvä mieli.

Mistähän minun peikkoni uneksivat?

Tänään tekisi mieli tiuskia ja ärähdellä, kirjoittaa ilkeästi. En tee sitä, sillä uskon käytöstapoihin ja tiedostan, ettei se, että minä olen väsynyt ja pahantuulinen johdu kenestäkään. Eikä pahantuulisuuteni häviäisi mihinkään, vaikka ryhtyisin sitä levittämään ympärilleni.

Toisinaan nähdessäni kiukuttelevia aikuisia tai lukiessani ilkeitä sanoja netistä mietin kuinka paha olo noilla ihmisillä mahtaakaan olla. Toisinaan myös ihmettelen eivätkö he todellakaan keksi rakentavampia tapoja tunteidensa purkamiseen (eivätpä kai. Tunteet ovat vaikea asia, eikä niiden käsitteleminen ole synnynnäinen taito.).

(Ei sillä, että olisin täydellinen. Huusin minäkin eilen Poikaselle. Se oli väärin. Pyysin anteeksi.)

Tänään oleminen ei tunnu hyvältä, mutta yritän olla tarttumatta tunteeseen. Lietsomatta sitä. Tiedän, että se menee ohi. Peikkoni väsyvät pöydällä riehumiseen ja menevät nukkumaan. Kenties uneksimaan.

*

Väsymykseni on (osin) itseaiheutettua. Luin illalla kirjan loppuun. Kirjan sulkiessani mietin voisinko minäkin muuttaa todellisuuden toiseksi kirjoittamalla. Jos kirjoittaisin Teestä kahdelle sellaisen version, jossa Sankari ei kuolekaan, vaan palaa luokseni, olisiko se totta? Tai olisinkin Sankarin sijaan viisi vuotta sitten tavannut elämänkumppanini? Tai jos olisin ymmärtänyt jättää eksän ensimmäisten kahden kuukauden jälkeen?

"Why can't I try on different lives, like dresses, to see which one fits me and is most becoming?" (Sylvia Plath)

Joskus minua harmittaa, että kaikista mahdollisista elämänkuluista voi valita vain yhden. Olisi niin kovin mielenkiintoista kokeilla ja vertailla.

Vahvat pärjää yksin, ei tartte auttaa, sanoi Sankari kerran tietoisena siitä, ettei siinä ole mitään järkeä.

Analysoin lasta puolelta ja toiselta ystävälleni. Myös taloudelliselta. Mietin olisiko minulla varaa toiseen lapseen (oikeasti varaa. En haluaisi kärvistellä).

- Onhan Toivolla rahaa, kommentoi ystäväni.

Minä aidosti hämmennyin: miten Toivon rahat tähän liittyvät?

Reaktioni myötä tajusin miettiväni pystyisinkö kasvattamaan lapsen yksin. En siksi, ettenkö sinänsä luottaisi Toivoon, vaan siksi, etten pohjimmiltani luota keneenkään. En usko, että ihmiset pysyvät. Syvällä sisimmässäni minä lähden siitä, että minun on pärjättävä yksin. Sen oletuksen varaan minä rakennun.

Se on surullista.

Asialle kannattaisi tehdä jotain, mutta voiko itsensä pakottaa luottamaan ihmisiin yhtään sen enempää kuin itsensä voisi pakottaa uskomaan jumaliin?

[Äiti on kertonut, että minun syntyessäni suositus oli, että vauva ruokitaan neljän tunnin välein. Äiti on kertonut kuinka pahalta tuntui, kun vauva (minä) itki nälkäänsä, mutta maitoa ei saanut antaa.

Olen usein miettinyt (varsinkin Poikasen synnyttyä - Poikanen söi paljon ja usein, ja ajatus siitä, että syöttöjen välillä olisi pitänyt pitää neljän tunnin tauko, oli täysin absurdi) kuinka vakavaa vahinkoa perusturvallisuudelleni tuolloin tehtiin. Ironisintahan tuossa on se, että äiti yritti olla mahdollisimman hyvä äiti ja toimia oikein. Minä vain en ymmärtänyt sitä, mikä neuvolan mukaan oli minun parhaakseni, sillä minulla oli nälkä.]


   

Joskus pelkään, etten osaa valita itselleni parasta mahdollista tulevaisuutta.

Seison risteyksessä, mietin missä olen.

Tiedostan, että viereeni pysähtyy ihminen. Mene pois, minä ajattelen. Ei tartte auttaa, kyllä minä keksin minne olen menossa. Vilkaisen sivulleni. Mies näyttää etäisesti tutulta.

- Rara?

Kyllä, minä tunnen tämän miehen. Olen nähnyt hänet ilman vaatteita. Olen koskettanut hänen hiuksiaan. Olen ajatellut häntä paljon, joskus ennen.

Pidän hänestä vieläkin, mutta en voi tarttua häntä kädestä ja juosta auringonlaskuun. Tässä hetkessä olen hyvin sitoutunut Toivoon. Haluan olla hyvä  ja uskollinen nainen. Haluan uskoa, että voin olla hyvä ja uskollinen nainen. 

Mutta olenko minä? Miksi haluan olla? Kuuluuko minun sitoutua? Tähän ihmiseen? Mitä minä siitä saan? Mitä häviän? Häviänkö minä? Onko yksi plus yksi enemmän kuin kaksi? Uskon, että se voi olla, mutta onko se nyt? Entä jos sitoudun, ja huomaan, että yhteenlaskun summa pienenee? Miksi lähtisin suhteesta, joka on hyvä? Lähtisinkö? Minne?

Osuvien otsikoiden keksiminen tuntuu nykyään kovin haasteelliselta.

Minulla on korkea kipukynnys. Tänään minuun kuitenkin sattui niin paljon, että epäilin jo jotain menneen rikki sisälläni. Makasin työhuoneeni lattialla, yritin hengittää ja odotin, että kipu menisi ohi.

Ajattelin aaltoa. Sitä, että tulee hetki, jona ei enää satu. 

Ja tulihan se. Kipu suli pois.

Ennen sitä ehdin kuitenkin ajatella, että entäs, jos tämä ei menekään ohi. Sillä joskushan tulee se hetki, josta ei enää selviäkään.

Ehtikö Sankari tajuta, että tämä on nyt tässä? Ettei tästä aallosta nousta pinnalle. Vai ajatteliko hän, että nyt ei mene ihan putkeen, mutta asioilla on taipumus järjestyä? Että tulee hetki, jona tästäkin on selvitty.

Miltähän tuntuu kuolla?

Viisi vuotta sitten minä olin jo sekaisin Sankarista (se mies oli jotain ihmeellistä, minulle. Hyväntuoksuinen, nopeaälyinen, reipas ja komea kuin mikä. Ja sellaiseen mieheen minä tein vaikutuksen viidessä minuutissa!), mutta nyt minä lähden Toivon luo (Toivo on lämpö, rauha, onni ja halu. Rakas.).

Joku juju tässä on. Ehkä.

Päähän sattuu, huomenna pitää herätä viiden jälkeen, ei pitäisi toivoa, että aika menisi nopeasti, koska sehän on sama kuin toivoisi, että elämä menisi ohi, mutta silti toivon, että kevät tulisi pian, talvi on minulle raskas.

Vedän henkeä. (Osaan minä oikeasti käyttää pistettä. Piste on mukava välimerkki.)

Sivupalkissa lukee, että elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan. Ihan itse olen tuon ajatuksen tuonne kopioinut. Taisin pitää sitä fiksuna.

Olisiko se lapsi sitten oikeasti tosi hyvä idea? Suuri ihme?

Minulla on valtava määrä kysymyksiä, joihin voi saada vastauksia vain valitsemalla. Vain jos saamme lapsen, saan tietää osaisimmeko olla onnellinen perhe.

Miksi keikuttaa venettä, huutaa yksi ääni. Suuria ihmeitä ei saa, jos niitä ei ole valmis ottamaan vastaan, huutaa toinen. (Kakofonian keskellä minä olen sitä mieltä, että asioilla on taipumus järjestyä ja mennä oikein. Jonakin päivänä se on selvää, että kokeillaan! tai että ei, en minä halua.)

[Eilen oli puhetta (ihan muussa yhteydessä), että ihminen ei oikeasti tee päätöstä vasta silloin, kun on sen itselleen perustelemaan, vaan hakee (tiedostamattaan) perustelut puoltamaan jo tekemäänsä päätöstä.

Minä olen oikeasti jo päättänyt, että voisi olla tosi hyvä idea, jos hankkisimme lapsen. Minulla vain ei ole järjellisiä perusteluita tämän päätöksen tueksi. Ei ainuttakaan järjellistä syytä (suuri ihme ei ole järjellinen syy). Olen silti jo miettinyt lapsen nimeä, päättänyt, ettei ikäero Poikaseen ole vielä niiiiin iso ja kuvitellut mielessäni valokuvan, jossa Toivo katselee lastaan hölmistyneen ihastuneena (suuri ihme, tiedäthän).

En minä uskalla vielä sanoa ääneen, että voisi olla tosi hyvä idea, jos hankkisimme lapsen. Minä pelkään, että jos ryhdyn suunnittelemaan, kuvittelemaa, toivomaan jotain kaikki lähtee taas menemään pieleen, Toivo sanoo, että et kai sinä oikeasti kuvittele, että sinun kanssasi voisi haluta lapsen ja jättää minut yksin ikuiseen helmikuuhun. ~ Minä en vielä luota elämään niin paljon, että haluaisin vetää huomiota puoleeni. Huomaavat pian, että tuohan on tyytyväinen elämäänsä, eihän sen niin pitänyt mennä, kuka mokasi? Nyt äkkiä joukolla potkitaan se maahan. 

Minä olen niin onnellinen, kun saan elää omaa pientä elämääni. Ajaa pyörällä ja juoda teetä, lukea Poikaselle iltasadun, katsella oravia, nukahtaa Toivon viereen ja matkustaa aina toisinaan jonnekin kauas pois. Minua aina välillä pelottaa, että en ansaitsekaan tätä elämää, että tämä otetaan minulta pois, että minä kuulunkin oikeasti kylmään pohjattomuuteen.

En pohjimmiltani luota siihen, että saisin elää tätä pienesti liplattavaa elämääni, jossa aallot ovat kohtuullisia. Pelkään, että tulee taas myrsky. Pelkään, että hukun, jos vene kaatuu. Enkä minä haluaisi vielä kuolla. Vastahan minä olen alkanut elää.]  

Risteys

- Ihanko oikeasti sinä ajattelit, että voisi olla hyvä idea, jos me hankkisimme lapsen? minä kysyin pimeässä.
- Joo, Toivo vastasi.
- Miksi... tai siis... mikä siinä tuntuisi hyvältä?
- Minä mietin elämää vähän laajemmin. Merkityksellisyyttä.

Haluaisinko minä oikeasti luopua tästä elämästä ja hypätä johonkin toiseen? Haluaisiko Toivo?

En tiedä.

Unissani minä joskus lennän.

Balancessa on liike, josta nautin suuresti: jalat vierekkäin noustaan varpaille, koukistetaan polvet, käännetään ylävartalo eteen ja kädet taakse.

Sitten siinä ollaan, ja minulle tulee sellainen olo, että voisin hetkenä minä hyvänsä nousta lentoon.

*

Luin päiväkirjaani ja huomasin, että ollessani väsynyt pelkään rakkaudettomuutta (tai väsyn pelätessäni rakkaudettomuutta?). Pelkään rakkaudettomuutta vieläkin, vaikka Toivo sanoi voivansa rakastaa minua, ja vaikka minä uskon, että hän rakastaa minua.

Päätin tuossa äsken, että luovun puoleksi vuodeksi rakkaudettomuusajatuksista ja keskityn niiden sijaan kaikkeen sellaiseen, joka todistaa, että olen riittävän hyvä ihminen rakastettavaksi.

(Toivottavasti voin luopua ajatuksista pysyvästi, mutta tuntuu helpommalta ottaa asiaan aluksi aikajänne.)

Virtaa.

- Missä määrin sinä vielä mietit keitä muita olisi tarjolla? minä kysyin juotuani lasillisen punaviiniä (ja luettuani jostakin pari päivää aikaisemmin, että suhteessa on uskallettava ottaa esille sellaisiakin asioita, joita ei haluaisi ottaa esille).
- En ollenkaan, Toivo vastasi.


Ei siitä sen kummempaa keskustelua syntynyt, vaikka minulla on koko ajan epämääräinen tunne, että jostakin meidän pitäisi keskustella.

Yöllä näin unta, että ostin talon Alaskasta. Toivo ajoi meidät sinne ja oli varma, etten koskaan saa talosta omiani takaisin, jos se pitää myydä.

Iltapäivällä soitin isälle. Hän oli päässyt pois sairaalasta ja puhekin oli perjantaita paljon ymmärrettävämpää.

Minun ei onneksi vielä tarvitse luopua isästäni, mutta tämä kokemus tuo vanhemman kuolevaisuuden lähemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. En olisi välttämättä halunnut ajatella asiaa vielä.

En välttämättä haluaisi ajatella sitäkään, että isän puolelta periytyvät geenit voivat tarkoittaa myös sitä, että minulla on elinaikaa jäljellä paljon, paljon vähemmän kuin laskeskelemani kuutisenkymmentä vuotta.

Ei sillä, minä yritän elää niin, ettei välitönkään kuolema olisi katkera isku (minulle): minä tiedän, etten missään tapauksessa ehdi tässä elämässä tehdä kaikkea mitä haluaisin. Siksi on tärkeää elää koko ajan mahdollisimman hyvää elämää. Tehdä koko ajan onnellistuttavia asioita, nautittava sekä arjesta että juhlasta, haaveiltava tulevasta siirtämättä kuitenkaan elämää sinne.

En minä halua kuolla lähitulevaisuudessa, mutta jos niin sattuisi käymään, ei minulle jää mitään märehdittävää.

Kun Toivo ja minä erosimme (silloin yli vuosi sitten, ei nyt), ja Toivo käveli pois, minä juoksin hänen peräänsä ja kysyin rakastaako hän minua. En, vastasi Toivo. Minä rakastan sinua, minä sanoin silloin. Vaikka sinä et rakastaisikaan minua. Niin minä sanoin.

Ja tiedätkö, olen miettinyt sitä jälkeenpäin: se on ehkä rohkein teko, jonka koskaan olen tehnyt ja minä olen siitä vieläkin ylpeä. Että uskalsin sanoa sen. Siinä tilanteessa.

Jos Sankari ei olisi kuollut ja opettanut samalla minulle, että ylpeys on yliarvostettua, en olisi tehnyt sitä.

Niin, Sankari. Siitä on kohta viisi vuotta, kun Sankari ja minä tapasimme ensimmäisen kerran. Ei aika muuta asiaa miksikään: minä olisin halunnut rakastaa Sankaria.

Nyt minä rakastan Toivoa. Eikä Toivo ollenkaan mieti voisiko jossain olla joku muu kuin minä. 

Mitä jos vuori murtuu?

Kun puhelu alkaa sanoilla "onko sinulle kukaan ilmoittanut", eivät uutiset koskaan ole hyviä.

- Isi on saanut aivoinfarktin ja on teho-osastolla, sanoi sisko puhelimessa.

Minä olen isin tyttö. Kun minulla on ongelma, minä soitan isälle, ja usein ongelma on sillä ratkaistu. Isä korjaa kaiken, hoitaa Poikasta, järjestää asioita ja vastaa kaikkiin kysymyksiini riippumatta siitä koskevatko ne reiän poraamista seinään vai asunnon ostamista. 

Lapsilla on tietyssä iässä taipumus kuvitella, että heidän vanhempansa ovat kaikkivoipia. Lapsi uskoo, että vanhempi voi ratkaista kaikki ongelmat ja että hän pystyy kaikissa tilanteissa takaamaan lapsensa turvallisuuden ja hyvinvoinnin.

Minä taidan uskoa isäni kaikkivoipaisuuteen vieläkin. Isä on minun vuoreni. Minun turvaverkkoni. Minä en ole koskaan aivan yksin, sillä isä on aina turvannut selustani.


En vielä tiedä kuinka vakava tilanne on. En tiedä ennustetta. Isän pitäisi päästä huomenna tavalliselle osastolle, joten tilanne ei voi olla hirvittävän huono (eihän?). Uskon ja toivon, että isä toipuu täysin.

Silti minua pelottaa. Ukki kuoli samanikäisenä kuin isä on nyt. Enkä minä tiedä kuinka pärjäisin ilman isää. Kuka minusta pitäisi huolta, jos isää ei olisi?
 

Kirjo.

Siskoni synnytti uudenvuodenaattona suloisen, pienen ihmisen (46 senttiä, 2,9 kiloa).
Toivon siskon vauva puolestaan menehtyi kohtuun.

Elämä ei mene tasan, eikä minulla ole sanoja. Tunteita vain. 

*

Minä mietin antaako sisko tytölleen sen nimen, joka pyörii mielessäni, kun ajattelen lasta, joka ei todennäköisesti koskaan tule elämääni. Pelkäsin, etten osaisi suhtautua, jos siskontytöllä olisi minun tyttäreni nimi. Vaikka tiedän, että on hölmöä pitää kiinni nimestä, jolla ei ole fyysistä muotoa. 

Olin aidosti helpottonut, kun sisko kertoi nimen. Eikä se ollut se.

*

Me nukuimme Toivon kanssa 18 yötä toistemme vieressä. Se on pitkä aika kahdelle introvertille, vaikka emme olleetkaan koko ajan yhdessä.

En tuntenut tilaani tai rauhaani uhatuksi. Minusta tuntui hyvälle olla Toivon kanssa samassa tilassa. Eikä hänkään halunnut minun lähtevän, vaikka välillä kysyin pitäisikö minun mennä ennen kuin hän kyllästyy ja hermostuu minuun. 

Minusta tuntuu, että saan Toivon läheisyydestä ja läsnäolosta enemmän voimavaroja kuin mitä häneen kulutan (yksi plus yksi on enemmän kuin kaksi).

Minusta tuntuu... rakkaudelta.