Kasvatettiinko sinut näin? otsikko kysyy.
"Monet minun ikäiseni sanovat, ettei heitä ole koskaan kehuttu. Lisäksi meissä vanhemmissa sukupolvissa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole ikinä kuulleet vanhempiensa sanovan: 'Minä rakastan sinua.' Ei ole koettu, että sitä voisi sanoa ääneen, Laakso jatkaa."
Minä tuskin kuulun tuohon mainittuun vanhempaan sukupolveen, mutta ei minua lapsena kehuttu enkä minä ole kuullut vanhempieni sanovan rakastavansa.
Ollessani yläasteella äiti palasi vanhempainillasta ja kertoi, että siellä oli käsketty kehua omaa lasta vieressä istuvalle. Äiti oli todennut vieressään istuneelle ystäväni äidille, että ei kai hän nyt omaa lastaan ala kehua. Ystäväni äiti oli sitten kehunut kuinka reipas ja mukava olen.
Tuo sattui minuun silloin - ja sattuu vieläkin - niin paljon. Miksi äiti ei voinut kehua minua? Edes tuon yhden kerran? Eikö minussa ollut mitään hyvää hänen silmissään? Miksi ei ollut?
Minä kärsin murrosikäisenä siitä, ettei kukaan ollut koskaan sanonut rakastavansa minua. Tein tietoisen päätöksen ja sanoin nuoremmille sisaruksilleni rakastavani, jotta heidän ei tarvitsisi tuntea niin kuin minä tunsin. Jotta he tietäisivät olevansa rakastettavia.
Päätin myös, ettei minun lapseni tarvitse koskaan miettiä rakastanko häntä. Ja vaikka en aina olekaan hyvä äiti, ainakin tuossa asiassa minä olen onnistunut. Minä tiedän, että Poikanen tietää, että minä rakastan häntä.
Ja Poikanen osaa sanoa rakastavansa. Rakkaus ei ole hänelle vaikea, kipeä asia. Ehkä minä olen onnistunut tässä kohtaa katkaisemaan sukupolvelta toiselle siirtyvän kirouksen. Toivon.
*
Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että minulle olisi äärettömän tärkeää parisuhteessa kuulla 'minä rakastan sinua'.
Olen kirjoittanut tästä ennenkin ja olen puhunut tästä Toivolle. Toivolla on omat peikkonsa, enkä minä voi vaatia häntä sanomaan, että rakastaa (enkä voi vaatia rakastamaan).
Mutta kun nyt muistan kuinka 13-vuotias tyttö piti sylissään 10-vuotiasta siskoaan, pyysi anteeksi, että oli pahoittanut tämän mielen, sanoi, ettei se haittaa, vaikkei saakaan pesäpalloa kiinni ja sanoi sitten ensimmäistä kertaa elämässään "minä rakastan sinua", minä tiedän, etten voi eikä minun tarvitse elää lapsuuttani ikuisesti.
Se, ettei äiti osannut rakastaa, ei kerro mitään minusta. Se kertoo äidistä. Eikä se, etten saanut rakkautta lapsena tarkoita, että en voisi tulla rakastetuksi aikuisena.
Minun pitää puhua Toivolle. Hän tietää mihin hän pystyy, ja minä tiedän mitä minä tarvitsen. On selvitettävä kohtaavatko nämä kaksi asiaa vai onko meidän parempi olla ilman toisiamme. (Ei ihan juuri nyt, mutta tässä joskus kuitenkin.)
"Monet minun ikäiseni sanovat, ettei heitä ole koskaan kehuttu. Lisäksi meissä vanhemmissa sukupolvissa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole ikinä kuulleet vanhempiensa sanovan: 'Minä rakastan sinua.' Ei ole koettu, että sitä voisi sanoa ääneen, Laakso jatkaa."
Minä tuskin kuulun tuohon mainittuun vanhempaan sukupolveen, mutta ei minua lapsena kehuttu enkä minä ole kuullut vanhempieni sanovan rakastavansa.
Ollessani yläasteella äiti palasi vanhempainillasta ja kertoi, että siellä oli käsketty kehua omaa lasta vieressä istuvalle. Äiti oli todennut vieressään istuneelle ystäväni äidille, että ei kai hän nyt omaa lastaan ala kehua. Ystäväni äiti oli sitten kehunut kuinka reipas ja mukava olen.
Tuo sattui minuun silloin - ja sattuu vieläkin - niin paljon. Miksi äiti ei voinut kehua minua? Edes tuon yhden kerran? Eikö minussa ollut mitään hyvää hänen silmissään? Miksi ei ollut?
Minä kärsin murrosikäisenä siitä, ettei kukaan ollut koskaan sanonut rakastavansa minua. Tein tietoisen päätöksen ja sanoin nuoremmille sisaruksilleni rakastavani, jotta heidän ei tarvitsisi tuntea niin kuin minä tunsin. Jotta he tietäisivät olevansa rakastettavia.
Päätin myös, ettei minun lapseni tarvitse koskaan miettiä rakastanko häntä. Ja vaikka en aina olekaan hyvä äiti, ainakin tuossa asiassa minä olen onnistunut. Minä tiedän, että Poikanen tietää, että minä rakastan häntä.
Ja Poikanen osaa sanoa rakastavansa. Rakkaus ei ole hänelle vaikea, kipeä asia. Ehkä minä olen onnistunut tässä kohtaa katkaisemaan sukupolvelta toiselle siirtyvän kirouksen. Toivon.
*
Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että minulle olisi äärettömän tärkeää parisuhteessa kuulla 'minä rakastan sinua'.
Olen kirjoittanut tästä ennenkin ja olen puhunut tästä Toivolle. Toivolla on omat peikkonsa, enkä minä voi vaatia häntä sanomaan, että rakastaa (enkä voi vaatia rakastamaan).
Mutta kun nyt muistan kuinka 13-vuotias tyttö piti sylissään 10-vuotiasta siskoaan, pyysi anteeksi, että oli pahoittanut tämän mielen, sanoi, ettei se haittaa, vaikkei saakaan pesäpalloa kiinni ja sanoi sitten ensimmäistä kertaa elämässään "minä rakastan sinua", minä tiedän, etten voi eikä minun tarvitse elää lapsuuttani ikuisesti.
Se, ettei äiti osannut rakastaa, ei kerro mitään minusta. Se kertoo äidistä. Eikä se, etten saanut rakkautta lapsena tarkoita, että en voisi tulla rakastetuksi aikuisena.
Minun pitää puhua Toivolle. Hän tietää mihin hän pystyy, ja minä tiedän mitä minä tarvitsen. On selvitettävä kohtaavatko nämä kaksi asiaa vai onko meidän parempi olla ilman toisiamme. (Ei ihan juuri nyt, mutta tässä joskus kuitenkin.)
Silmäkulmani kostui ja sydämessäni ailahtaa lämmin tunne, kun kuvittelen nuoren Raran pitelemässä pikkusiskoa sylissä ja sanomassa viisaita sanoja. Äitisi on ollut karu nainen nuoresta lähtien. Oma äitini ei ole ollut ihan noin karu. Hän on kehunut minua, mutta hän on myös arvostellut minua viiltävin sanoin. Pahinta tässä on, että hän ei ole tarkoittanut mitään pahaa, päinvastoin. Myös minä olen elänyt oman päätökseni mukaan: lapseni tietävät, että rakastan heitä. Tiedän myös, että he rakastavat minua. He voivat myös arvostella minua, eikä maailmani romahda siitä niin kuin äitini maailma romahtaisi, jos arvostelisin häntä ääneen samanmoisin suorasukaisin sanoin. Olen kokeillut ja todennut toisenlaisen - myönteisen - lähestymistavan paremmaksi.
VastaaPoistaTykkään päätöksestäsi puhua Toivolle rakkauden tarpeestasi. :)
Jos rakastat Toivoa, kerro se hänelle. Jos hän ei pysty vastaamaan rakkaudentunnustukseesi, teidän lienee aika erota.
VastaaPoistaHarvoin äidit kai kuitenkaan tarkoittavat pahaa (ei minunkaan äitini ole koskaan tarkoittanut). Onneksi toistenkin virheistä on mahdollista oppia paremmaksi. :)
VastaaPoistaJo kauan sitten minä olen sanonut Toivolle, että rakastan.
Minä tiedän, että lähestymme jotakin: todennäköisesti joko sitä, että Toivo sanoo rakastavansa tai sitä, että eroamme.
Olen ajatellut tänään paljon rakkautta. Ollut vihainen Toivolle siitä, ettei hän sano minulle, että rakastaa.
- Tiedäthän sinä, että Toivo rakastaa sinua. Miksi teet tästä niin vaikeaa? kysyi ääni päässäni, kun pyörittelin kaikkea tätä päässäni.
Tiedän. Tiedänhän minä, että hän rakastaa. Mutta Toivonkin pitäisi tietää. Ja ennen kaikkea: hänen pitäisi uskaltaa sanoa se. Edes kerran. Jos hän ei sitä halua sanoa (ei halua antaa minulle sitä iloa, että rakastaa), meidän lienee aika erota.
En haluaisi erota, sillä meillä on paljon hyvää, mutta ei minulla ole vaihtoehtoa, jos minua ei voi rakastaa.