Me pääsimme kotiin eilen, laukut tulivat perässä tänään, pankkikortti enää puuttuu. Suklaat olivat sulaneet (minä niin tykkään Aerosta, että sitä on aina ostettava Englannista), mutta muilta osin sekä me että tavarat näyttäisimme selvinneen tästäkin reissusta vahingoittumattomina.
En olisi oikeasti jaksanut, mutta kävin kuitenkin tänään ystävien kanssa elokuvissa. Onneksi elokuva (Yhdet häät ja kolme anoppia) oli juuri sopivan kepeä vireystilaani. Elokuvan jälkeen jäimme hetkeksi jutustelemaan: yksi naisista oli jättänyt pillerit pois kaksi viikkoa sitten, toinen etsii yhteistä asuntoa miesystävänsä kanssa.
Joskus nuo asiat olisivat pistäneet minua (minusta olisi tuntunut, että minulta puuttuu jotakin), nyt tunsin seesteistä rauhaa. Oikeasti. Minusta tuntuu, että tämä elämä on hyvä juuri näin eikä minun tarvitse saavuttaa mitään (haluan toki vaikka ja mitä, mutta se on eri asia). Minun onnellisuuteni tai elämässä onnistumiseni ei riipu esimerkiksi siitä muutammeko Toivon kanssa yhteen tai saammeko lapsen.
Minulle riittää se, että Toivo haluaa olla kanssani sellaisella tavalla, joka sopii meille molemmille. Ehkä muutamme saman katon alle vasta kun Poikanen muuttaa pois kotoa. Ehkä aikaisemmin. Ehkä Toivo haluaakin lapsen. Jos hän haluaa lapsen, olen valmis valitsemaan sen tien (kolmen vuoden sisällä, ei myöhemmin), mutta itseni takia minun ei tarvitse toista lasta saada. Tyttäreni ei välttämättä kuulu tähän maailmaan (myönnettäköön, että tieto sisareni raskaudesta pisti hieman. Eniten siksi, että jos lapsi on tyttö, saa hän todennäköisesti nimen, jonka minä olisin antanut omalle tyttärelleni. Se voi tuntua kipeältä.).
Tuntuu epätodelliseltakin tuntea tällaista levollista rauhaa. Kuusi vuotta sitten (niinkö kauan?) olin saanut tietää eksän toisesta naisesta. Viisi vuotta sitten odotin, että pääsisin jo pois avioliitostani. Neljä vuotta sitten olin rakastunut Sankariin. Kolme vuotta sitten aloin vähitellen toipua Sankarin kuolemasta. Kaksi vuotta sitten olin jo tavannut Toivon, mutten uskonut enkä uskaltanut. Vuosi sitten en osannut. Raskaita vuosia, vaikka niissä oli myös paljon hyvää ja kaunista.
Ja nyt minä olen tässä. Tässä missä on hyvä. Enkä minä edes pelkää, että tämä otetaan minulta pois.
Uskomatonta.
En olisi oikeasti jaksanut, mutta kävin kuitenkin tänään ystävien kanssa elokuvissa. Onneksi elokuva (Yhdet häät ja kolme anoppia) oli juuri sopivan kepeä vireystilaani. Elokuvan jälkeen jäimme hetkeksi jutustelemaan: yksi naisista oli jättänyt pillerit pois kaksi viikkoa sitten, toinen etsii yhteistä asuntoa miesystävänsä kanssa.
Joskus nuo asiat olisivat pistäneet minua (minusta olisi tuntunut, että minulta puuttuu jotakin), nyt tunsin seesteistä rauhaa. Oikeasti. Minusta tuntuu, että tämä elämä on hyvä juuri näin eikä minun tarvitse saavuttaa mitään (haluan toki vaikka ja mitä, mutta se on eri asia). Minun onnellisuuteni tai elämässä onnistumiseni ei riipu esimerkiksi siitä muutammeko Toivon kanssa yhteen tai saammeko lapsen.
Minulle riittää se, että Toivo haluaa olla kanssani sellaisella tavalla, joka sopii meille molemmille. Ehkä muutamme saman katon alle vasta kun Poikanen muuttaa pois kotoa. Ehkä aikaisemmin. Ehkä Toivo haluaakin lapsen. Jos hän haluaa lapsen, olen valmis valitsemaan sen tien (kolmen vuoden sisällä, ei myöhemmin), mutta itseni takia minun ei tarvitse toista lasta saada. Tyttäreni ei välttämättä kuulu tähän maailmaan (myönnettäköön, että tieto sisareni raskaudesta pisti hieman. Eniten siksi, että jos lapsi on tyttö, saa hän todennäköisesti nimen, jonka minä olisin antanut omalle tyttärelleni. Se voi tuntua kipeältä.).
Tuntuu epätodelliseltakin tuntea tällaista levollista rauhaa. Kuusi vuotta sitten (niinkö kauan?) olin saanut tietää eksän toisesta naisesta. Viisi vuotta sitten odotin, että pääsisin jo pois avioliitostani. Neljä vuotta sitten olin rakastunut Sankariin. Kolme vuotta sitten aloin vähitellen toipua Sankarin kuolemasta. Kaksi vuotta sitten olin jo tavannut Toivon, mutten uskonut enkä uskaltanut. Vuosi sitten en osannut. Raskaita vuosia, vaikka niissä oli myös paljon hyvää ja kaunista.
Ja nyt minä olen tässä. Tässä missä on hyvä. Enkä minä edes pelkää, että tämä otetaan minulta pois.
Uskomatonta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti