Kyllä kiitos.

Juttelin ystäväni kanssa ovulaatiosta. Ystäväni on syönyt pillereitä 18-vuotiaasta saakka, minä en ole käyttänyt hormonaalista ehkäisyä aikoihin (enkä aio enää ikinä käyttää).

Kerroin huomanneeni ovulaation vaikuttavan seksuaaliseen halukkuuteen.  Ystäväni puolestaan sanoi haluavansa seksiä ilman ovulaatiotakin.

Minä uskon sen. Haluan minäkin muulloinkin.

Mutta ovulaation aikana miehet näyttävät toisenlaisilta. Silloin tekisi mieli tarttua tuntematonta vastaantulijaa paidan kauluksesta ja käyttää häntä törkeästi hyväksi (minkälainen maailma olisi ilman sosiaalisia normeja? Todennäköisesti sellainen, jossa kiskotaan tuntemattomia vastaantulijoita paidan kauluksesta pusikkoon.). Silloin on tuskaisaa olla miehettä.

Ovulaatiohalu on jotain aivan muuta kuin halu.

(Onneksi Toivo tulee sunnuntaina kotiin. Minä ehkä selviän sinne asti käymättä käsiksi kiinteistöhuollon poikaseen, joka ei edes ole yhtään minun tyyppiäni.)

Viisi yötä vielä.

Minä olen nukkunut yksin kymmenen yötä (eli aivan hirveän pitkän ajan). Toivo on toisella mantereella.

Viime viikosta selvisin vielä suhteellisen kivuttomasti, mutta nyt olen alkanut tuntea oloni puutteelliseksi. Enkä tarkoita seksin puutetta (vaikka sekin on valitettava tosiasia), vaan jotain perustavammanlaatuista puutetta.

Minusta tuntuu kuin olisin vähitellen vajuva ilmapallo.

Koska viihdyn mainiosti ihan itseksenikin, enkä mielestäni ole Toivosta millään tavalla riippuvainen, oli minun hetki pohdittava miksi minusta tuntuu siltä kuin osa minusta olisi repäisty irti.

Mietin voisiko kyse olla siitä, että yhdessä me olemme enemmän kuin osiemme summa (1+1 > 2), ja ollessamme pidempään erillämme alamme menettää yhdessäolon lisäarvoa (se osa, joka on enemmän kuin kaksi häviää jonnekin, koska se ei kuulu kummallekaan).  

Tai sitten tämä on yksinkertaisesti se tunne, jota yleisesti kutsutaan ikäväksi.

(Onko ikävä sitten sitä menetettyä lisäarvoa?)

Edelleen tiedostan, että on aivan valtavan iso asia, että elämässäni on ihminen, jonka vieressä saan suhteellisen säännöllisesti nukkua. (Ihminen, joka tuoksuu hyvälle eikä edes kuorsaa.) Määräaikainen, kohdennettu ikävä on etuoikeus. 

Se meni ohi.

Silloinkin kun Sankarin kuolema painoi minua täydellä voimalla, tiesin surun ja tuskan menevän joskus ohi.

En kuitenkaan nähnyt lainkaan lohtua siinä, että aika parantaa. Päinvastoin, ajatus siitä, että joskus kaikki olisi taas hyvin, oli hirveä. Loukkaava. Lohduton. Parantuminenhan tarkoittaisi hyväksymistä. En halunnut sitä. Halusin olla ikuisesti onneton. 

Viisi vuotta sitten minä vain itkin. (Voi minua. Voisinpa ottaa minut syliin, silittää hiuksiani ja antaa minun nukahtaa siihen.)

Tänään minä olen - Poikasen mentyä nukkumaan - juonut teetä ja lukenut kirjaa. Olen väkisinkin ajatellut Sankaria tänään, mutta enemmän kuitenkin muita asioita.    

Aika on parantanut. Kipu on hiipunut. Suru on jäänyt minuun asumaan, mutta sellaisena pienenä, helposti mukana kuljetettavana matkamallina.

Juuri tätä minä en halunnut silloin kun minuun sattui ihan hirveästi. Mutta ei elämän aaltoilua voi estää, ei hyvässä eikä pahassa. 

(Silittäessäni hiuksiani voisin kuiskata korvaani, etten ole unohtanut. Emme me ikinä unohda.)

Asleep or dead.

Mietin eilen minkälainen olisi viisi vuotta vanhempi Sankari. Minkälainen olisin minä, jos Sankari ei olisi kuollut? Mitä meistä olisi tullut?

On pakko hyväksyä, etten saa koskaan noihin kysymyksiin vastauksia.

 *

"I am not afraid to keep on living. I am not afraid to walk this world alone", lauloi Gerard Way aamulla kuulokkeissani.

Monta kertaa minä olen laulanut mukana. Uskotellut itselleni, ettei elämän jatkuminen pelota minua, vaikka oikeasti olen ollut kauhuissani ja ajatus siitä, että joudun ehkä kävelemään loppumatkan yksin, on tuntunut todella tuskalliselta.  

En tiedä olisiko vieläkään rehellistä sanoa, etten pelkää tätä elämää, mutta kuvittelen, että pelko on kutistunut.

(Meinasin kirjoittaa, ettei pelko ole koskaan kuitenkaan halvaannuttanut minua, estänyt elämästä, mutta tajusin, ettei se ole aivan totta: pelko on tehnyt minut rakkaudessa varautuneeksi.)

*

(Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta sallittakoon toisto minulle tänään.)

Viiden vuoden aikana en ole nähnyt montaakaan unta Sankarista, en ainakaan muista nähneeni. Ensimmäisissä unissa hän oli kaukana, emmekä edes puhuneet toisillemme. Niistä unista jäi paha mieli.

Viimeisimmässä (viimeisessä?) unessa Sankari tuli luokseni. Kävelimme metsässä, puhuimme paljon ja söimme jäätelöä. Suutelimme. Minä olin - unessakin - valtavan onnellinen siitä, että Sankari oli tullut tapaamaan minua, vaikka oli kuollut.

Ehkä Maailmankaikkeus halusi, sitten kuitenkin, antaa minulle - meille - mahdollisuuden päätökseen. Se oli Maailmankaikkeudelta mukavasti tehty.

Olen kiitolinen.

On tasan viisi vuotta siitä, kun näin Sankarin viimeisen kerran.

Sankari sanoi, ettemme osaa pysyä erossa toisistamme.

Olemmepa osanneet. Viisi vuotta.

(Oliko pakko kuolla? Oliko ihan pakko? Kehtasitkin. Minä halusin rakastaa sinua!)

*

Toivo lensi eilen toiselle mantereelle. Ajoi yötä myöten päämäärään ja oli kuulemma melkein nukahtanut rattiin. Ensi kerralla hän saa luvan jäädä lentokenttähotelliin yöksi. Minä en halua enää ikinä menettää ketään.

En tiedä ymmärtääkö Toivo, että minun maailmassani ihmiset voivat kuolla. Ihan tuosta noin vain.

*

Perjantaina Toivo oli etäinen ja äkäinen. Siitä olisi varmasti saanut riidankin aikaiseksi, mutta onneksi hetken hämmästeltyäni tuulen suuntaa ymmärsin matkan hermostuttavan häntä.

En pakottanut Toivoa keskustelemaan, hieroin hänen jalkojaan ja laitoin iltapalaa ja tunsin onnistuneeni, kun iltapalan jälkeen Toivo veti minut syliinsä.

Me olemme oppineet kolmessa vuodessa toisistamme paljon, vaikka olemme käyttäneet ison osan ajasta varomiseen ja piilotteluun. Ajatus siitä kuinka paljon olisi mahdollista oppia kymmenissä vuosissa, kiehtoo minua. Kuinka pitkälle olisi mahdollista päästä, jos panostaisi ihan tosissaan.

(Pari viikkoa sitten me puhuimme loppuelämästä. Siitä, että se voisi olla yhteinen.)

*

And they lived happily ever after. The end. - Loppuuko tarina siihen mistä onni alkaa? 

Hän taitaa pitää minusta.

Uutisissa kerrotaan ebolan leviämisestä Länsi-Afrikassa.

- Tuonne et ainakaan lähde, toteaa Toivo.

*

- Mitä pitäisi tehdä, että [sinulla] olisi turvallisempi olo? kysyy Toivo.

*

Minä olen vielä puoliunessa. Toivo istuu sängyn laidalla valmiina lähtemään töihin, piirtää sormellaan kuviota kasvoihini. Kevyt kosketus huulillani kutittaa minua.