En usein pyydä mitään keneltäkään, mutta pari kuukautta sitten esitin Toivolle pyynnön, johon hän vastasi myöntävästi. Pyyntö realisoituu parin viikon päästä.
Tänään Toivo lähetti viestin, jossa kertoi kaverinsa ehdottaneen viikonlopun viettoa. Toivo kyseli puolestaan minulta milloin meidän olikaan tarkoitus lähteä mökille. Mökkireissu ja äijäviikonloppu eivät mene päällekkäin, mutta pyyntö ja viikonloppu kavereiden kanssa menisivät.
Kerroin pyydetyt päivämäärät ja muistutin, että aikaisemmin oli puhetta tästä toisestakin jutusta. Viestini oli täysin neutraali, mutta sisälläni lainehtivat suuret tunteet: olin varma, että Toivo peruu lupauksensa. Ei autakaan minua, vaan valitsee viihteen kavereiden kanssa. Osoittaa minulle paikkani ja merkitykseni.
Olin varma. Ja päätin, että jos Toivo tekee niin, minä jätän hänet, sillä minullakin on oikeus olla tarvitseva. Minullakin on oikeus pyytää. Ja saadakin.
"Joo, en tee päällekkäisiä buukkauksia. Merkitsen nyt nuo molemmat heti kalenteriin, etteivät unohdu. Menen kavereitten kanssa joku toinen viikonloppu."
Toivon vastaus hämmästytti. Hänkö ei hylännytkään minua, ei jättänyt yksin, ei valinnut parempaa tarjousta? Hänkö ei petä lupaustaan? Minäkö voin luottaa häneen? Tässä asiassa ja muissakin? Oikeasti?
Ydinkysymys ei kuitenkaan ole voiko Toivoon luottaa (vaikka sekin on toki hirvittävän tärkeää), vaan miksi välitön reaktioni on vahva usko siihen, että minut hylätään. Ja tärkein kysymys on kuinka tuosta reaktiosta pääsee eroon? (Antamalla ihmisille mahdollisuuden hylätä ja pettää ja toivon mukaan huomaamalla, etteivät he pääsääntöisesti tee niin?)
Tänään Toivo lähetti viestin, jossa kertoi kaverinsa ehdottaneen viikonlopun viettoa. Toivo kyseli puolestaan minulta milloin meidän olikaan tarkoitus lähteä mökille. Mökkireissu ja äijäviikonloppu eivät mene päällekkäin, mutta pyyntö ja viikonloppu kavereiden kanssa menisivät.
Kerroin pyydetyt päivämäärät ja muistutin, että aikaisemmin oli puhetta tästä toisestakin jutusta. Viestini oli täysin neutraali, mutta sisälläni lainehtivat suuret tunteet: olin varma, että Toivo peruu lupauksensa. Ei autakaan minua, vaan valitsee viihteen kavereiden kanssa. Osoittaa minulle paikkani ja merkitykseni.
Olin varma. Ja päätin, että jos Toivo tekee niin, minä jätän hänet, sillä minullakin on oikeus olla tarvitseva. Minullakin on oikeus pyytää. Ja saadakin.
"Joo, en tee päällekkäisiä buukkauksia. Merkitsen nyt nuo molemmat heti kalenteriin, etteivät unohdu. Menen kavereitten kanssa joku toinen viikonloppu."
Toivon vastaus hämmästytti. Hänkö ei hylännytkään minua, ei jättänyt yksin, ei valinnut parempaa tarjousta? Hänkö ei petä lupaustaan? Minäkö voin luottaa häneen? Tässä asiassa ja muissakin? Oikeasti?
Ydinkysymys ei kuitenkaan ole voiko Toivoon luottaa (vaikka sekin on toki hirvittävän tärkeää), vaan miksi välitön reaktioni on vahva usko siihen, että minut hylätään. Ja tärkein kysymys on kuinka tuosta reaktiosta pääsee eroon? (Antamalla ihmisille mahdollisuuden hylätä ja pettää ja toivon mukaan huomaamalla, etteivät he pääsääntöisesti tee niin?)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti