Ei hän haluaisi levätä rauhassa, hän haluaisi seikkailla.

Sytytin kynttilän Sankarille. Otin teetä siitä paketista, jonka sain häneltä sinä talvi-iltana, jona suutelimme ensimmäisen kerran (en ole raaskinut juoda sitä loppuun).

Neljä vuotta sitten Sankari hengitti vielä, hetken aikaa. Neljä vuotta sitten minä luulin, että me tapaisimme vielä. Ja sitten hän lakkasi olemasta tässä maailmassa.

Jos en olisi koskaan tavannut Sankaria, en olisi minä. Jos hän ei olisi kuollut, en olisi minä.

Kuvittelen olevani rohkeampi nyt. Otan enemmän riskejä, sanon ääneen asioita, joita en aikaisemmin olisi uskaltanut sanoa (en enää jaksa olla ylpeä).

Rakastan elämää enemmän nyt. Sen ainutkertaisuutta ja katoavaisuutta. Tiedän, ettei mikään, ei hyvä eikä paha, kestä ikuisesti, ja se tekee elämästä yksinkertaisempaa ja helpompaa.

Toisaalta, minä pelkään enemmän kuin ennen. Pelkään - enemmän ali- kuin päällitajuisesti (se on sana, jos minä päätän niin) - että taivas romahtaa niskaani. Pelkään, että joudun taas siihen pimeyteen, jossa ei ole pohjaa eikä laitoja. Pelkään, ettei hyvää ja onnellista elämää ole tarkoitettu minua varten.