Havainto

Minä tiedän, että olen liikkeissäni hidas ja varovainen, mutta silti toisten ihmisten vauhti välillä hämmästyttää minua:

mies, jota eron jälkeen vähän aikaa tapailin on sittemmin ehtinyt tavata naisen, rakentaa talon, saada lapsen ja erota. (Samaan aikaan toisaalla minä olen... no, ainakin minä olen ajatellut paljon. Ja varmaan kasvanutkin vähän, vaikka elämäni puitteet eivät olekaan järisyttävässä määrin muuttuneet.)

Tänään olisi hyvin voinut lähteä etelään, mutta lomaan on vielä monta viikkoa.

Toivo mietti mitä pitää muistaa ottaa reissuun mukaan (ei vielä, monen viikon päästä vasta).

- Ja hyvää reissumieltä! hän päätti pohdiskelunsa.
- Mulla se on aina mukana, totesin.
- On vai?

Katsoin Toivoa sanomatta mitään.

- No on sulla. Minä se olen, jolla on taipumusta kiukutteluun, Toivo myönsi.

Toivo(kin) on oppinut jotain itsestään suhteemme aikana. Se on hyvä. (Ja minä tiedän jo kuinka kiukuttelevaa Toivoa pitää käsitellä.)

*

Voin kuvitella, että voisimme olla yhdessä vielä vuosikymmenten päästäkin. Oppisimme matkan varrella paljon sekä itsestämme että toisistamme. Mutta se vaatisi jonkinlaista sitoutumista (sitoutumista yhteisiin elämänvaiheisiin. Nythän tilanne on se, että jos toinen päättäisi vaihtaa pysyvästi paikkakuntaa, päättyisi suhde siihen. Emme ole sitoutuneet rakentamaan yhteistä tulevaisuutta, vaikka olemmekin muodostaneet suhteellisen vakaan parisuhteen.).  

Toisinaan mietin mikä sitoutumisessa Toivoa niin kammottaa. Kyse ei voi olla pelkästään siitä, että minä olen hänelle väärä nainen, sillä hän ei halua sitoutua myöskään esimerkiksi omistusasuntoon.

Asia tuskin selviäisi vaikka pääsisin Toivon pään sisälle.

Joskus olin joku toinen. Näin on hyvä.

Elämä ei aina mene ennakoidusti (sen olen ehtinyt jo moneen kertaan huomata). Yksi asioista, joita en olisi osannut kuvitella, on tämä koti.

(Suomi siirtyi juuri johtoon MM-finaalissa. Ja sitten Venäjä tasoittaa samantien. Höh.)

Olen aina haaveillut Kodista. Kodista, joka näyttää ja tuntuu omalta. Minä kuvittelin pitkään, että se olisi pieni omakotitalo, mutta nyt tiedän, että tämä 60-luvun kerrostalo on minun paikkani.

Tykkään hurjasti alkuperäisistä painonappikahvoista, pyöristetyistä kiviseinien kulmista ja olohuoneen ja eteisen välisistä pariovista. Pidän myös tästä miljööstä: taloja ei ole rakennettu vieriviereen ja kaikista ikkunoista näkyy puita (ja lintuja ja oravia).

Parveke ja kylpyhuone voisivat olla isompia, takka ja vaatehuone olisivat kivoja, mutta ei kaikkea ole pakko saada. Vähitellen tästä tulee minulle täydellinen (kolmen vuoden päästä olen jo lähellä täydellisyyttä, uskon).

Elämä yllätti tältäkin osin.

*

Huomenna on/olisi Sankarin syntymäpäivä.

En minä ole häntä unohtanut.

Olisin rakastanut.

Suru jättää ihmiseen jälkiä.  

Vihreä päivä.

Riitelimme aamulla Toivon kanssa pitkästä aikaa. Aihe oli mielestäni aika tyhmä, mutta samalla perustavanlaatuinen (eikä Toivo ymmärtänyt olevansa väärässä, vaikka kuinka väänsin rautalankaa).

Kun Toivo lähti kotiin mietin jo, että onko tässä suhteessa mitään järkeä, jos minä olen tällainen ja Toivo on tuollainen. Jos Toivo ajattelee, että olen itsekäs eläessäni sellaista elämää, josta nautin (eli esimerkiksi: käytän rahani matkustamiseen enkä yksityisautoiluun).

Soitin Toivolle.

- Ovatko meidän arvomme liian erilaiset? kysyin.
- Ovathan ne aika erilaiset. Sinä olet humanistihihhuli ja minä olen insinööri, enkä minä ihan kaikessa ymmärrä sinua tai ole kanssasi samaa mieltä. Mutta kyllä minä sinua ihmisenä arvostan. Sinä olet tolkku ja mukava. 

Voisi olla mukavaa, jos toinen ajattelisi samoin kuin minä, mutta ehkäpä se riittää, että toista voi arvostaa, vaikka ei ihan kaikissa asioissa samaa mieltä olisikaan.

Jatkamme harjoituksia.

*

Päivä on riidasta huolimatta ollut hyvä. (Tai ehkä riitakin oli hyvä asia: tuntuu turvalliselta, kun voi olla eri mieltä ja sitten todeta, että tällaisia me olemme ja se on ihan OK.)

Poikanen tuli harrastuksestaan kotiin mitalin kanssa ja oli hyvin ylpeä itsestään (vaikka ei pokaalia saanutkaan). Minäkin olin.

Pyöräilimme kesäsäässä kaupungille ja söimme rannalla jäätelöt (eilinen kanelikeksijäätelö oli mielestäni parempaa kuin lakritsijäätelö tänään).

Vihreys tuntuu ihanalta. Parveke pitäisi siivota.

*

Elämä on ollut viime aikoina enimmäkseen arkista. Sellaista perushyvää elämää.

Äitinä

Euroviisuiltana levitimme äidin kanssa takkahuoneen vuodesohvan ja katsoimme viisuja sohvalla köllötellen. Minusta se oli mukavaa - olla siinä yhdessä äidin kanssa.

Ehkä tuon muiston takia katson Euroviisuja vieläkin mielelläni.

*

Ei minun äitini ollut huono äiti eikä missään tapauksessa paha ihminen. Hän ei vain ollut onnellinen eikä mihinkään tyytyväinen.

Olisin toivonut, että hän olisi ollut enemmän kanssani - ihan vain köllöttänyt siinä sohvalla vieressä - sen sijaan, että hän silitti pussilakanoita, suoristi maton hapsuja ja valitti siitä kuinka isä ei (hänen mielestään) tehnyt mitään.

Minun nähdäkseni hän keskittyi täysin epäoleellisiin asioihin (ja ärtyi, kun häntä ei arvostettu tarpeeksi sen vuoksi, että hän teki asioita, joilla ei ollut kenellekään mitään merkitystä).

*

Toivo kysyi kerran onko minulla prioriteetit ihan kohdallaan, kun keittiö on siivoamatta ja silti ryhdyimme väkertämään Poikasen kanssa piparkakkutaloa.

Vastasin, että prioriteettini ovat täysin kohdallaan. Keskityn mieluummin oleellisiin kuin epäoleellisiin asioihin. Piparkakkutalon koristeleminen lapsen kanssa on tärkeämpää kuin tiskaaminen ja murujen pyyhkiminen.

*

Näinä päivinä äitiyteni täyttää vuosikymmenen.

Äitiys ei tuota samanlaista onnea kuin tee ja suklaa, kauas pois varatut lennot tai rauhallisen viipyilevät sunnuntaiaamut.

Se tuo elämääni paljon syvempää onnea, merkitystä, arvoa. 

   

Nyt minä juon teetä.

Palelin tässä iltana eräänä ulkona useamman tunnin. Ihan vain siksi, että olen äiti. (Tai siksi, etten ole niin fiksu, että ymmärtäisin laittaa tarpeeksi vaatetta päälle.)

Kotona - vähitellen taas lämmetessäni - mietin kuinka suuri rikkaus äitiys minulle on: minusta on ihanaa oppia uutta tästä maailmasta tuon pienen (ei hän kuulemma ole enää pieni) pojan kautta. Ei minua lähtökohtaisesti kiinnosta sen enempää Lego-elokuvat, Minecraft kuin jääkiekkokaan, mutta mielestäni on avartavaa oppia myös sellaisista asioista, jotka eivät kuulu ensisijaisiin mielenkiinnon kohteisiini.

Samaa logiikkaa noudatan myös parisuhteessa: en odota, että kumppanini olisi kiinnostunut samoista asioista kuin minä. En tarvitse harrastuskaveria. Opin maailmasta paljon enemmän, kun toinen kertoo minulle asioista, joihin en koskaan omaehtoisesti tutustuisi.

***

Poikanen istahti syliini tässä iltana eräänä.

- Äiti, mä huomaan, että sua harmittaa jokin. Mikä sua harmittaa? hän kysyi hellästi ja silitti hiuksiani.

Minusta tuntuu, etten ole kasvattajana täysin epäonnistunut.

***

- En minä halua haluta mitään, kivahti Toivo tässä kerran.

Tuo lause kertoo Toivosta paljon. Ehkä kaiken oleellisen.

***

Aamulla (en eräänä aamuna, vaan tänä aamuna) katselin Toivoa. Nenäni hipoi hänen nenäänsä. Niin läheltä ei näe kokonaisuutta.

Toivo raotti silmiään ja huomasi minun katselevan itseään. Hän hymyili ja suukotti minua.

Minusta se tuntui rakkaudelta.