Toisin.

Sataa, sataa ropisee ja välillä vähän jyrisee, mutta sosiaalisten suhteiden ylläpidon nimissä minun on ilmeisesti vaihdettava aamutakki kesämekkoon ja lähdettävä pitämään naisseurassa Todella Hauskaa.

Kyllä minä edelleen mielelläni vietän aikaa ystävien kanssa enkä halua Toivosta tai kenestäkään muustakaan miehestä elämäni ainutta sisältöä, mutta silti nämä bileillat tuntuvat vaivaannuttavalta teeskentelyltä, sillä - myönnetään pois - baari-illoissa jännittävintä oli se mahdollisuus, että mitä tahansa voi tapahtua eikä nyt, kun kaikki ovat enemmän tai vähemmän vakaissa parisuhteissa (minä kai vähiten vakaassa), minkä tahansa tapahtuminen ole erityisen suotavaa.

No, tämä voi olla viimeinen kerta pitkään aikaa (kaksi neljästä yrittää raskautua) ja luonnollisesti on mahdollista, että illasta tulee oikeinkin mukava (ainakaan ei tarvitse pettyä, kun mitään ei taaskaan tapahtunut). 

Ehkä joskus.

- Sinun sydämesi rupesi hakkaamaan tosi lujaa, Toivo sanoi.
- Niin, minusta on pelottavaa puhua tällaisia asioita.

Vedin henkeä ja sukelsin sanoihin niin kuin kylmään veteen:

- Minä olen ajatellut, että jos meillä menee näin hyvin, enkä tarkoita, että joka päivä pitäisi olla kivaa, mutta jos on pääsääntöisesti hyvä olla, niin minä varmaankin haluaisin joskus mennä kanssasi naimisiin. Haluaisin joskus vielä uskoa johonkin niin paljon.
- Se on mukavasti ajateltu, Toivo sanoi. Milloin joskus?

Haamut, aaveet ja aamun haaveet.

Minusta tuntuu, että olen päässyt kehää kiertävässä analyysissani uuteen vaiheeseen. Kuvittelen - taas kerran - ymmärtäneeni jotakin.

Olen viime vuosina ollut tyytyväisempi itseeni, elämääni ja kaikkeen kuin todennäköisesti koskaan aikaisemmin. Tunnen usein olevani aidosti onnellinen.

Tästä huolimatta - ymmärrän sen nyt - olen ollut hyvin peloissani. Olen pelännyt, että maailmankaikkeus heittää päälleni vuoren, jos huomaa minulla menevän liian hyvin. Olen pelännyt, etten saa olla onnellinen. Olen pelännyt, ettei kukaan halua rakastaa tätä minua, josta itse pidän.

Olen asettanut itselleni ja elämälleni tavoitteita: osta asunto ja tee kodistasi kaunis (vaiheessa), liiku riittävästi (koko ajan), matkusta uusiin maihin (projekti aikataulussa), ole hyvä äiti (menestys vaihteleva)... Tavoitteissa ei ole mitään vikaa - ne tuottavat minulle nautintoa ja lisäävät tyytyväisyyttäni.

Mutta tavoitteet eivät ole sama asia kuin haaveet. Ja minä ymmärsin nyt, etten ole vuosiin uskaltanut haaveilla. En ole antanut itseni liitää minkäänlaisissa kuvitelmissa, sillä olen pelännyt tulevani ammutuksi heti alas.

Luulen, että Sankarin kuolema oli jonkinlainen käännekohta. Pelotti minua jo ennen sitä, mutta sen jälkeen minä en ole luottanut elämään lainkaan. En ole uskonut, että hyvää ja kaunista olisi tarkoitettu minulle.

Viime aikoina olen rakastanut Toivoa enemmän kuin ennen (matka oli käännekohta. Ehkä keskeisin käännekohta oli se, kun sen päivän iltana, jona minulla meni kaikki vähän pieleen, Toivo paijaili ja silitteli minua ja halusi niin selkeästi, että minulla olisi parempi mieli.).

Olen viime päivinä varovasti muotoillut huoliani sanoiksi. Toivo on ojentanut kätensä ja ottanut minut syliin. Ja minä olen rakastanut taas vähän enemmän ja pelännyt vähän vähemmän. Rakkaus on vienyt pelolta tilaa.

Olen miettinyt voisinko minäkin uskaltaa taas haaveilla. Voisinko minäkin luottaa elämään, en vain itseeni? Luottaisinko myös Toivoon ja siihen, että hän oikeasti haluaa olla minunlaiseni ihmisen kanssa? Minun kanssani.

Minä haluan luottaa. Minä haluan taas haaveilla. Vaikka ehdotonta varmuutta ei koskaan voi olla mistään, minä haluan uskoa onnellisiin loppuihin ja taruolentoihin.

Elsa

Kun kesälomareissua suunniteltiin Toivo ehdotti, että voisimme käydä myös Elsan luona. Elsa on Toivon ensirakkaus parinkymmenen vuoden takaa. Tiesin, että he ovat edelleen väleissä, enkä sitä ole paheksunut, mutta ajatukseen vierailusta en suhtautunut erityisen innostuneesti. Minä pelkäsin, että Elsa on Toivolle paljon enemmän kuin minä.

Toivo oli hieman huvittunut, kun sanoin, etten ole erityisen innostunut tapaamaan entistä tyttöystäväänsä. Sanoi suhteen neutralisoituneen jo kauan sitten, kertoi viisitoista vuotta sitten tavanneensa Elsan poikaystävänkin.

Hyvä on sitten.

Kun vierailupäivä lähestyi minussa aktivoitui lohdutuspalkintotunne. Minusta tuntui, että olen vähemmän kuin kukaan, ja että Toivo on kanssani vain siihen saakka, että löytää minua paremman naisen. Minua pelotti tavata Elsa, sillä pelkäsin tapaavani naisen, jonka Toivo olisi halunnut.

- Minua ahdistaa mennä Elsan luo, sanoin vierailupäivän aamuna pienellä äänellä ja pyöritin lusikkaa jugurtissani. En saanut syötyä. En koskaan saa syötyä stressaantuneena.
- Minusta tuntuu, että minä olen aina kaikille vain lohdutuspalkinto, eikä kukaan halua oikeasti olla minun kanssani, jatkoin.

Toivo selitti kärsivällisesti - taas - että hänen tunteensa Elsaa kohtaan ovat täysin neutraaleja. Ei ole flirttiä. Kaikesta on jo kauan.

- Minusta tuntuu, että sinulle olisi ihan sama, vaikka eroaisimme. Kohauttaisit vain olkapäitäsi ja toteaisit, että samapa tuo, minä mutisin jugurttiani tuijottaen.
- En minä kyllä niin ajattele. En oikein osaa puhua tunteista, mutta osoitan niitä olemalla sinua lähellä ja pitämällä kädestä.

Minun pulssini tasoittui hieman. Ei tuntunut enää niin pahalta. Käärin sämpylänpuolikkaan lautasliinaan. Lähdetään sitten.

*

Elsa oli kivannäköinen nainen, joka puhui enimmäkseen lapsistaan. Ei hän ollut lainkaan sellainen ihminen, jonka kuvittelisin Toivon vierelle. Minä sovin siihen paremmin.

En voi tietää mitä itse kukakin mielessään ajatteli ja kuinka tilanteen koki, mutta ainakaan Elsa ja Toivo eivät lirkutelleet toisilleen (jos niin olisi käynyt, olisin lähtenyt kävelemään Frankfurtiin. Sen olin päättänyt.). En havainnut kemiaa enkä fysiikkaa, vaikka kaikki tuntosarveni olivat äärimmilleen virittyneitä.

Muutamat viittaukset historiaan eivät minua haitanneet. Historia ei ole vaarallista niin kauan kuin ihminen elää mieluummin nykyhetkessä.     

Taivas on muut ihmiset. (Sartrea mukaillen)

Soitin isälle kyselläkseni kuulumisia (en enää soita päivittäin niin kuin heti aivoinfarktin jälkeen, mutta useammin kuin ennen sitä).

Isä osasi sanoa kaipaamani sanat pyytämättä: kaikki järjestyy kyllä. Älä kanna huolta.

Tiedäthän, kuinka lapsille luvataan asioita, joista ei oikeasti ole varmuutta. Otetaan huoli pois kapeilta hartioilta. Annetaan lapsen uskoa vanhemman kaikkivoipaisuuteen.

Minä tiedän jo, ettei koskaan ole varmuutta asioiden järjestymisestä eikä siitä, etteikö kaikki voi mennä vieläkin pahemmin pieleen. Mutta pieni tyttö minussa uskoo, kun isä lupaa kaiken järjestyvän.

*

Lähdin aamulla Toivon luota huoli vatsassani (sama, vanha, tuttu, iankaikkinen huoli siitä, että minä en riitä. Tämänpäiväisillä syillä ei ole tässä yhteydessä väliä. Toivo suuteli kaulaani ja olkapäätäni töihin lähtiessään, enkä lukenut hänestä syytöstä riittämättömyydestä.).

Rappukäytävässä kohtasin Toivon naapurin, harmaapäisen naisen. Minä en ole oma-aloitteinen rupattelija (toisin kuin isäni), mutta tervehdin kyllä ihmisiä ja vastaan, jos minulle puhutaan.

Vaihdoimme muutaman sanan kesästä, lämmöstä ja paljaista varpaista. Nainen hymyili, niin minäkin.

Pihasta pois pyöräillessäni minulla oli kevyempi olo. Parempi. Mietin voivatko muutamat tuntemattoman ihmisen kanssa vaihdetut sanat todellakin vaikuttaa mielialaan näin.

Ilmeisesti. Kai se liittyy huomatuksi tulemiseen, tuntemukseen siitä, että on näkyvä. Olemassa muillekin kuin vain itselleen.  

Joskus minäkin kaipaan rohkaisua.

Kävimme Poikasen kanssa yhteisellä pikkureissulla. Riittävän kaukana kotoa Poikasen käsi hakeutui edelleen omaani. Ehkä ei enää ensi kesänä?

*

Työpuhelimessa viesti esimieheltä: olenko tavoitettavissa, jos katastrofi iskee meihin? Vastasin olevani tästä eteenpäin.

Rauhoitan itseäni sillä, etteivät työt (lue: palkanmaksu) lopu aivan heti, vaikka katastrofi iskisikin, sillä jonkun on siivottava jäljet ja sammutettava valot.

Silti tulevaisuuden yllä leijuva pilvi huolestuttaa. Mietin olisiko pitänyt jättää asunto ostamatta. Silloin ei olisi ainakaan taloudellista huolta. Ei sitoumuksia.

Mutta muistanhan minä kuinka vuosi sitten kaipasin muutosta. Jotain uutta. Jotain pysyvää. Omaa. Sitoumusta.

Sovitaan, että asioilla on taipumus järjestyä. Sovitaanhan?  

Sovitaan siitä huolimatta, että eilen uutisia luettuani (Ukraina, Israel, Microsoft) mietin onko tänään se päivä, jona menetän uskoni maailmaan.

Mikä helvetti (anteeksi, oli pakko) siinä on, ettemme me osaa elää rauhassa keskenämme ja keskittyä tekemään tästä pallosta mahdollisimman hyvää paikkaa paitsi meille kaikille myös tuleville sukupolville? 

Ehkä minullakin on sielu.

- Sinä maistut suolalta, Toivo sanoo ja suutelee kaulaani toisen kerran. Kolmannen.

Minä kietouduin miehen tuoksuun ja tunnen kuinka ääriviivani pehmenevät. En ole enää terävärajainen. Olen vähemmän minä. Vähemmän irrallinen.

Ymmärrän, että ytimeni ollessa riittävän vahva, voin haalistua ääriviivoiltani ilman, että se uhkaa olemassaoloani. Voin sulautua Toivoon. Maailmankaikkeuteen.

*

Luin veljeni kirjoittaman novellin. Se on kaunis.

Laittaisin linkin mielelläni tännekin, mutta tämä blogi olisi erilainen, jos sitä kirjoittaisin minä eikä Rara. Yhden käden sormet riittävät laskemaan ihmiset, jotka tietävät molemmat nimeni. Se riittäköön.

(Ehkä minäkin, joskus, kirjoitan jotain kaunista omalla nimelläni.)

Parvekeajatuksia

Kello on tulossa kaksi. Juon aamuteetäni parvekkeella. Minulla on mekko, paljaat varpaat ja kummallisia rusketusraitoja. Kesäinen, hyvä olo.

Viime päivät olen hiimaillut itsekseni kotona. Toivo on telttaretkellä, Poikanen isällään ja kaverit kuka missäkin. En minä ole ketään kaivannutkaan. On hyvä olla näin. En tiedä milloin raja tulisi vastaan, mutta selvästikään ei vielä - ajatus kaupungille, salille tai elokuviin lähtemisestä ei kiinnosta kuin etäisenä aavistuksena siitä, että elämää kenties voisi olla oman kuplani ulkopuolellakin.

*

Minulta/meiltä kysytään toisinaan milloin aiomme muuttaa yhteen. Kysyjästä ja mielentilasta riippuen vastaus vaihtelee akselilla ei koskaan - saa nähdä. Realistisinta lienee se, että muutamme yhteen, kun Poikanen muuttaa pois kotoa. Tai ehkä emme silloinkaan.

Ehkä asumme erillämme aina, mutta hankimme yhteisen mökin. Se voisi olla hyvä vaihtoehto. Ehkä. (En ole varsinaisesti koskaan halunnut mökkiä, mutta periaatteessa minua viehättäisi omistaa pieni maapläntti, jolla voisi epäonnistua keittiöpuutarhurina.)

Olen minä miettinyt sitäkin, että jos saisimme lapsen (suunnittelematta tai suunnitellusti), asuisimmeko yhdessä vai erikseen. Olisiko mahdollista asua erillään ja silti olla yhdessä ja kasvattaa lapsi yhdessä? (Tottakai se on mahdollista, mutta olisiko se järkevää.)

Olen huomannut, että monet ajattelevat, että parisuhteessa kuuluu asua yhdessä, mutta kun olen kysynyt miksi Toivon ja minun pitäisi muuttaa yhteen, en ole saanut vastausta.

Tiedostan, että yhdessä asumisessa olisi hyviäkin puolia, mutta vastaavasti siinä olisi huonoja puolia, joten ihan vain se, että parisuhteessa kuuluu asua yhdessä ei riitä kallistamaan vaakaa yhteisasumisen suuntaan. (Ehkä tilanne olisi toinen, jos Poikasta ei olisi - silloin voisi helpommin kokeilla. Nyt haluan ensisijaisesti lapselleni tasaisen ja turvallisen elämän.)

Olen huomannut, että monet ajattelevat, että on liian helppoa asua erillään. Että parisuhteeseen kuuluu vääntäminen kotitöistä, sisustuksesta ja ties mistä.

En minä oikein sitäkään ajatusta ymmärrä. Toki haluan nähdä Toivosta muutakin kuin pintakiillon, mutta olen minä hänen tapansa ja rutiininsa oppinut näinkin. Kaikkea en vielä tiedä enkä ymmärrä, mutta uskallan väittää, että tunnen Toivon jo aika hyvin. Mielestäni on kuitenkin ihan OK olla hakeutumatta konflikteihin, jotka eivät ole välttämättömiä, jos konflikteista tai niiden uhasta ei saa mitään vastineeksi (vrt. yhdessä matkustamisessa on omat riskinsä, mutta niiden uhalla saadaan yhteistä aikaa, muistoja ja uusia kokemuksia). 

"Aina välillä on aikoja jolloin kuljemme ympäriinsä ylen onnellisina." (Sarah Kirsch)

Mielessä on niin paljon kaikkea, etten tiedä mistä kohtaa alkaisin ajatuksiani purkaa. Ehkäpä siitä, että vallitseva tunnetila on Suuri Onni.

Palasimme Toivon kanssa reissusta viime yönä. Tällä kertaa yhä puheväleissä. Emmekä ainoastaan puheväleissä, vaan aiempaa läheisimpinä. Enempänä.  (Minusta tuntuu.)

Emme hermostuneet toisiimme, kun eksyimme erillemme Munchenin keskustassa (koska minä menin teekauppaan) ja Toivo joutui odottamaan minua melkein tunnin metroaseman ovella (kuinka vaikeaa voi olla siirtyä korttelin verran oikeaan suuntaan? Hyvin vaikeaa.). Emmekä silloin, kun aamupalalla katse jugurttikupissa sanoin, että minua pelottaa tavata Elsa (Toivon nuoruudenrakkaus. Aiheesta lisää tuonnempana). Emmekä edes silloin, kun Toivon ajettua suoraan lentokentälle (vaikka olisimme ihan hyvin voineet mennä pariksi kolmeksi tunniksi jonnekin Kivempaan Paikkaan) jouduimme odottamaan lähtöselvityksen aukeamista pari kolme tuntia.

Olemme kai tulleet siihen pisteeseen, että pääasiallisesti hyväksymme toisemme: tuo on tuollainen, rakas, silloinkin kun se on vähän hankala tai kummallinen. Eikä kummallakaan ole halua riidellä pikkuasioista, sillä on paljon mukavampaa silittää toisen niskaa ja nauraa typerille jutuille.

Minä katselin eilen Toivoa lentokoneessa ja olin niin täynnä lämpöä ja hellyyttä ja hyvää oloa, että minun oli pakko pitää Toivon kädestä kiinni, jotten olisi leijunut ilmapallona avaruuteen (tai lentokoneen kattoon). Luulen, että sitä tunnetta voi kutsua rakkaudeksi.

Minä toivon, nöyrästi toivon, että saan pitää tämän tunteen. Ruokkia ja kasvattaa sitä, pitää siitä huolta. Sitä minä olen halunnut koko elämäni. 

Kuolleen pojan morsian ja muita tarinoita.

En ole kirjoittanut. Olen ollut väsynyt ja kiireinen. Enimmäkseen väsynyt, sillä kiireeksi ei taideta oikeasti laskea sitä, että istuu aamutakki päällä sohvalla ja hoitaa Poikasen maatilaa (peli).

Loma alkoi. Istun (köllötän) sohvalla aamutakki päällä ja hoidan Poikasen maatilaa. Suunnitelmissani on pukeutua tälle päivälle, mutta kokeilenpa ensin miltä tuntuisi kirjoittaa.

***

Lauantaiaamuna join teetä Sankarin äidin keittiössä.

- Minä kerroin aamusaunassa naapurinrouvalle, että minulla on kuolleen pojan morsian kylässä, Sankarin äiti sanoi.
- Eihän se ollut pahasti sanottu? hän kysyi huolestuneena.
- Ei ollut, vastasin.

Vaikka enhän minä mikään morsian ollut.

Sankarin äiti pitää minusta. Osin kai siksi, että olen tällainen mikä olen ja osin siksi, että pidin hänen pojastaan.

[- Niin no, enhän minä tiedä tykkäsitkö sinä Sankarista, hänen äitinsä sanoi todettuaan ensin, että on niin mukava, kun minä tykkäsin Sankarista.
- Kyllä minä siitä melko paljon tykkäsin, minä sanoin.

Katsoin ulos ikkunasta enkä itkenyt, vaikka pala nousi kurkkuun.]

Joskus mietin äitejä, jotka eivät pidä poikansa valitsemasta naisesta. Ymmärrän sen, jos nainen kohtelee miestä huonosti (tulee mieleeni yksikin nainen, joka puhui miehestään ja miehelleen niin epäkunnioittavasti, että pahalta tuntui), mutta en, jos äiti on mustasukkainen pojastaan ja haluaa hänet kokonaan itselleen.

Minä olisin enemmän huolissani siitä, jos Poikanen ei löytäisi ihmistä, jota saa rakastaa kuin siitä, että joku vie paikkani hänen elämänsä tärkeimpänä naisena. Toki toivon, että tuleva kumppaninsa on sellainen ihminen, josta minunkin on helppo pitää, mutta tärkeintä on, että he ovat hyviä toisilleen.

***

Palatakseni yllä mainittuun naiseen, joka puhui (ja todennäköisesti puhuu edelleen: Toivo sanoi, että hän on aina ollut sellainen) miehestään todella rumasti: jos kumppaniaan ei voi kunnioittaa, jos hänessä ei ole mitään hyvää sanottavaa, jos häntä haluaa satuttaa ja piikitellä, miksi ihmeessä yleensäkään olla hänen kanssaan?

(Todennäköisesti siksi, että saa jotain kiksejä henkisestä väkivallasta. Ja puoliso taas ei usko ansaitsevansa enempää.)