Yksi peikko pelistä pois.

- Minua usein pelottaa... että sinä löydät jonkun toisen. Ja lähdet vain pois, minä sanoin ääneen.
- Minä olen jo löytänyt sinut, totesi Toivo. 

Kielletty hedelmä.

Lähdimme iltapäiväleffaan suoraan töistä, ystäväni ja minä. Myöhemmin samana iltana nukahdin Sankarin viereen. Tai ehkä vasta seuraavana. En ole varma. En muista niin tarkkaan.

Mutta se oli periaatteessa mahdollista, koska silloin Sankari oli elossa ja olemassa. Ja minä olin niin rakastunut, että se loisti kilometrien päähän, vaikka en itse sitä suostunut myöntämään.

Televisioruutu on valkokangasta pienempi. Minä istun sohvalla, jota viimeksi ei ollut olemassa, asunnossa, jota en tiennyt olevan olemassa ja menen kohta nukkumaan toisen miehen viereen.

Huomenna menen töihin. Kollega ei enää lähde kanssani iltapäiväleffaan, eikä minnekään muuallekaan. Hän ei ole vuosiin puhunut minulle kuin pakon edessä.

(Viikolla katsoin valkokankaalta Kirsikkapuiden alla. Missä mahdan olla, kun näen sen seuraavan kerran.)

Ehkä mustavalkoiset lasit tekisivät elämästä yksinkertaisemman.

Toivo on kavereidensa kanssa laskettelureissulla. Jos Vauva-lehden keskustelupalstaa on uskominen, mies kuin mies hyppää vieraaseen sänkyyn heti kotioven kolahdettua kiinni. Jos ei omasta halusta, niin kavereiden painostuksesta. Poikkeuksena ainoastaan miehet, joiden vaimot ilmoittavat, ettei mies koskaan tekisi niin.

Minä en tiedä mikä on totuus. Uskon ainoastaan siihen, ettei kaikkia ihmisiä missään asiassa voi lokeroida samaan karsinaan.

Enkä minä tiedä mitä Toivo tekee tai on tehnyt. Minulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta tietää varmuudella onko Toivo kuluneiden viiden vuoden aikana koskettanut muita naisia.

En tiedä sitäkään pitäisikö minun olla varma, ettei Toivo ikinä, koskaan, milloinkaan tekisi mitään. Olisiko uskoni sitä luottamusta, josta parisuhteiden kohdalla aina puhutaan? Vaatiiko toimiva parisuhde sellaista varmuutta?

Vai riittääkö, että uskon miehen palaavan luokseni tälläkin kertaa? Omasta halustaan, ei pakosta. Että uskon, ettei hän satuttaisi minua tahallaan, vaikka tiedän, että ihmiset ovat epätäydellisiä, erehtyväisiä, erilaisia kuin kuvittelivat olevansa.

Asiat, joita olen opettanut lapselleni: auraamattomalla pyörätiellä on helpompi ajaa sellaisesta kohdasta, josta kukaan muu ei ole vielä mennyt.

Mennessäni naimisiin ja saadessani lapsen kuvittelin, että tässä tämä minun polkuni nyt on. Ajattelin eläväni tyypillistä ydinperhe-elämää aikojen loppuun saakka.

Erotessani mielessäni häämötti uusperhe, ehkä sinun, minun ja meidän lapset. Sillä sellaista elämäähän eronneet elävät.

En tiedä miksi en ole kummallakaan noista teistä (kai siksi, että päätin tapani mukaan jossakin kohtaa kokeilla hieman eri reittiä, koska "tuostakin varmaan pääsee").

Hetkittäin kaipaan ydinperhettä. En sitä, joka minulla voisi olla, jos en olisi eronnut (siellä en haluaisi olla), vaan sitä, jossa voisin olla, jos olisin sattunut parikymppisenä tapaamaan hyvän, tasapainoisen miehen. 

Toisina hetkinä kaipaan uusperhettäni. Sitä, että kaikki olisi ollut jonkun kanssa helppoa ja mutkatonta, ja Poikasella olisi nyt taaperosisko ja kenties suunnilleen samanikäinen velipuoli.

Ne olisivat voineet olla hyviä elämiä. 

Ehkä tämä kuuluu tähän ikään. Ehkä minun kuuluukin miettiä valintojani ja niiden seurauksia ja siinä samalla tunnistaa sulkeutuneiden ovien joukosta ne, jotka ovat vielä avoimia.

Mietin mitä haluan elämältäni. Minne toivon tämän polun johtavan.

1. Toivon, että lapsestani kasvaa hyvä ja onnellinen ihminen, joka pystyy elättämään itsensä.
2. Toivon, ettei minusta koskaan tule vihaista ja katkeraa. 
3. Toivon, että elän pitkään, mutta en liian pitkään. Haluaisin pystyä pyöräilemään (kolmipyöräinen käy) vielä kuolinviikollani.  

Lisäksi toivon voivani rakentaa elämäni niin, että:

• Voin käyttää aikaa ja energiaa tekemällä jotain hyvää. 
• Voisin viettää talvet lämpimämmässä paikassa (helmikuu ei sovi minulle). 
• Pääsen käymään kaikissa maailman maissa. 
• Saan kirjoitettua jotakin, minkä voi näyttää muillekin.
• Olen joillekin ihmisille merkityksellinen ja rakas. 
• Minun ei tarvitse elää köyhyydessä. 
• Saan nukkua rakkaan ihmisen vieressä öideni loppuun saakka.  

 Kun asiaa ajattelen, on täysin mahdollista, että toiveisiin suhteutettuna, olen ihan oikealla tiellä.
 

Alex was marked safe during Paris Teror Attacks.

Yksi ensimmäisistä ajatuksistani oli Alex. Todennäköisyys, että hän olisi ollut väärässä paikassa väärään aikaan oli toki pieni, mutta minä tiedän, että ihmiset ovat kuolevaisia.

FB-notifikaatio (mikä se on suomeksi? Ilmoitus?) kertoi miehen olevan hengissä. Tieto oli huojentava.

Vaikka emme koskaan suudelleet. Vaikka emme ehkä koskaan enää tapaa, haluan Alexin olevan olemassa. Pitäköön murenta sydämestäni hyvässä tallessa.  

Itse kai sitä päättää kuinka paljon kiviä repussaan kantaa.

Tapasin tänään äitini. Jo toisen kerran tänä vuonna.

Emme me ole huonoissa väleissä, mutta emme erityisen läheisiäkään. Äiti ei osannut suhtautua minuun silloin parikymmentä vuotta sitten, kun olin kasvamassa omaksi itsekseni (sellaiseksi, joka kysyy miksi), enkä minä ole luottanut häneen sen jälkeen.

Olen viime aikoina, erityisesti mummun kuoleman jälkeen, miettinyt, että ehkä olisi jo aika luopua siitä kaunasta, ettei äiti rakastanut minua niin kuin olisin halunnut itseäni rakastettavan. Heittää sekin painolasti pois.

- Olemme lähdössä Poikasen kanssa uudeksi vuodeksi Tokioon, kerroin tänään äidille.
- Ai kun ihana! Jossain tuollaisessa paikassa minäkin haluaisin käydä. Tokiossa tai vaikka Intiassa, äiti vastasi (täysin odottamattomasti).

Äiti ei enää tunnu mahtuvan siihen muottiin, johon olen hänet asettanut. Ja mielessäni pyörii nyt villi ajatus: entäs jos kysyisin äidiltä haluaisiko hän matkustaa minun kanssani jonnekin, vaikka Etelä-Koreaan tai Vietnamiin. Tai voisin minä lähteä Japaniinkin (osaan jo vähän japania: Kore wa inu desu. Kore wa neko ja arimasen.).

En jaksa uskoa, että äiti oikeasti lähtisi, mutta jo se, että toisin tämän mahdollisuuden esille, voisi tuntua hänestä mukavalle.

Se voisi tuntua minustakin mukavalle. Ehkä tuntisin oloni entistä kevyemmäksi.

   

Haave

Muistan joskus kirjoittaneeni, etten ole pitkään aikaan uskaltanut haaveilla.

Olen elänyt hyvää elämää jo kauan, mutta samalla olen koko ajan varautunut hetkenä minä hyvänsä hakeutumaan suojaan seuraavalta vuorelta, joka päättää kaatua päälleni. Olen tehnyt haluamiani asioita, elänyt läpi toivelistaani, merkinnyt karttaan käyneeni tuollakin.

Mutta en ole uskaltanut haaveilla kuin korkeintaan vahingossa.

- Entäs jos hankittaisiin jossain vaiheessa yhteinen pikkumökki jostain tästä läheltä? minä sanoin Toivolle eilen, kun valot oli jo sammutettu.
- Ei ollenkaan huono idea, hän vastasi.

Haaveessani pihalla kasvaa raparperia ja karviaisia, ja minä teen niistä hilloa. Toivo hymyilee kaunista hymyään ja laittaa saunan lämpiämään.

(Lapsena ihastuin siihen kuinka sanat haamu - aave - haave - aamu liukuvat toisiinsa. Olen aina rakastanut sanoja.)