Pakkasin ensimmäisen muuttolaatikon. Tilasin uuteen kotiin sähköä. Otin valokuvia tästä kodista.
Ensin ajattelin, että siivoan ennen kuvien ottamista. Sitten totesin, että tallentukoon kuviin todellisuus sellaisena kuin se useimmiten on. Pyykkivuorineen ja lehtipinoineen.
Poikanen itki äsken. Sitä ensimmäistä muuttolaatikkoa.
- Eikö se uusi asunto miellytä sinua? kysyin.
- Miellyttää, hän vastasi.
Poikanen on asunut tässä kodissa yli puolet elämästään. Luulen ymmärtäväni miltä hänestä tuntuu. Minäkin itken varmasti vielä kantaessani elämäämme pois täältä.
Uskon silti, että muutos on hyväksi.
*
Saatoin tänään Poikasen kouluun. Koulu oli pojalle uusi, minkä vuoksi halusin varmistaa, että hän pääsee perille ja löytää luokkansa.
Katselin ekaluokkalaisten vanhempia ja muistelin miltä minusta kaksi vuotta sitten tuntui (hirveältä). Hymyilytti.
*
Minun ystävälläni (sillä rakkaimmalla kaikista) on suhde varattuun mieheen. On ollut jo yli vuoden. En mene yksityiskohtiin, sillä ne eivät tänne kuulu, eikä kukaan uskoisi niitä kuitenkaan (fakta on usein fiktiota mielikuvituksellisempaa).
Ystäväni puhuu intohimosta ja rakkaudesta. Siitä kuinka kukaan muu ei tunnu miltään. Kuinka kukaan muu voisi koskaan tuntua miltään?
Kyllä minä tiedän mitä hän tarkoittaa. Ymmärränkin. Enkä minä ole mikään arvottamaan tunteita enkä sanomaan minkälainen tunne olisi terveempi ja oikeampi.
Toivon silti, että voisin näyttää hänelle sen tunteen, jota itse Toivon läheisyydessä tunnen. Sen levollisen rauhan. Lämmön. Halun. Rakkauden, joka ei mielestäni ole haaleaa eikä keskinkertaista, vaikka ei viekään minua epätoivosta euforiaan ja takaisin.
Jos hän tietäisi tällaisesta tunteesta, pitäisikö hän silti kiinni siitä tunteesta, jota nyt tuntee? Siitä sairaan kipeästä rakkaudesta? Vai pitäisikö hän tätä tunnetta kädenlämpöisenä pullamössönä?
Ensin ajattelin, että siivoan ennen kuvien ottamista. Sitten totesin, että tallentukoon kuviin todellisuus sellaisena kuin se useimmiten on. Pyykkivuorineen ja lehtipinoineen.
Poikanen itki äsken. Sitä ensimmäistä muuttolaatikkoa.
- Eikö se uusi asunto miellytä sinua? kysyin.
- Miellyttää, hän vastasi.
Poikanen on asunut tässä kodissa yli puolet elämästään. Luulen ymmärtäväni miltä hänestä tuntuu. Minäkin itken varmasti vielä kantaessani elämäämme pois täältä.
Uskon silti, että muutos on hyväksi.
*
Saatoin tänään Poikasen kouluun. Koulu oli pojalle uusi, minkä vuoksi halusin varmistaa, että hän pääsee perille ja löytää luokkansa.
Katselin ekaluokkalaisten vanhempia ja muistelin miltä minusta kaksi vuotta sitten tuntui (hirveältä). Hymyilytti.
*
Minun ystävälläni (sillä rakkaimmalla kaikista) on suhde varattuun mieheen. On ollut jo yli vuoden. En mene yksityiskohtiin, sillä ne eivät tänne kuulu, eikä kukaan uskoisi niitä kuitenkaan (fakta on usein fiktiota mielikuvituksellisempaa).
Ystäväni puhuu intohimosta ja rakkaudesta. Siitä kuinka kukaan muu ei tunnu miltään. Kuinka kukaan muu voisi koskaan tuntua miltään?
Kyllä minä tiedän mitä hän tarkoittaa. Ymmärränkin. Enkä minä ole mikään arvottamaan tunteita enkä sanomaan minkälainen tunne olisi terveempi ja oikeampi.
Toivon silti, että voisin näyttää hänelle sen tunteen, jota itse Toivon läheisyydessä tunnen. Sen levollisen rauhan. Lämmön. Halun. Rakkauden, joka ei mielestäni ole haaleaa eikä keskinkertaista, vaikka ei viekään minua epätoivosta euforiaan ja takaisin.
Jos hän tietäisi tällaisesta tunteesta, pitäisikö hän silti kiinni siitä tunteesta, jota nyt tuntee? Siitä sairaan kipeästä rakkaudesta? Vai pitäisikö hän tätä tunnetta kädenlämpöisenä pullamössönä?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti