Olisikohan maanantai mieluummin joku muu?

En vihaa maanantaita. En muista, että olisin koskaan vihannut. Joskus oli aika, jolloin maanantai oli helpotus: menin mieluummin töihin kuin kuuntelin kotona raivoavaa miestä. Onneksi en ole enää pitkään aikaan elänyt sitä elämää.

Viime aikoina olen ollut maanantaisin väsynyt. Se johtuu siitä, että Toivon kello soi viideltä (koska hänen pitää ajaa muutama sata kilometriä töihin). Minäkin herään siihen, horrostan Toivon aamutoimien ajan, käyn halaamassa häntä eteisessä (Toivo käy kyllä makuuhuoneessa suukottamassa minua, mutta minä haluan silti mennä eteiseen sanomaan hei hei ja turvallista matkaa) ja kömmin oven sulkeuduttua takaisin sänkyyn ja torkahdan vielä hetkeksi.

Aamuyöstä jalkeilla kirmailu (joo, tiedän, jotkut nousevat ihan vapaaehtoisesti viiden kuuden aikaan. Minä en. Silloin on vielä yö.) yhdistettynä siihen, ettei uni välttämättä sunnuntaina tule ihan heti, näkyy ihan suoraan maanantain vireystilassa.

Väsyttää. (Mutta en silti vihaa maanantaita.)

Sartre sanoi, että helvetti ovat muut ihmiset. Joskus se on totta, mutta ei aina.

She had blue skin,
And so did he.
He kept it hid
And so did she.
They searched for blue
Their whole life through,
Then passed right by-
And never knew.

Shel Silverstein

Runo pyöri päässäni koko eilispäivän: mitä syvemmälle itseensä käpertyy, sitä vaikeampi on löytää kaltaisiaan. Ei voi olettaa, että joku tulisi piilopaikkaasi ja selvittäisi kuka olet (vaikka salaa toivoisitkin niin). On oltava avoimesti oma itsensä ja pidettävä aistit avoinna, jotta ihmiset, joiden särmät sopivat omiin, eivät vahingossa menisi ohi.

***

Joskus tunnen itseni yksinäiseksi. Tuskin olen siinä poikkeus. Kai kaikki tuntevat? 

Olen kuitenkin mielestäni onnekas. Laskin aivan itse äsken, että tässä maailmassa on kahdeksan ihmistä, jotka miellän ystävikseni: 

• Parhaaseen ystävääni (tätä ennen minulla on ollut 'paras ystävä' joskus yläaste- lukioaikana) tutustuin vuonna 2008 puutalkoissa, mutta tutustuimme paremmin vasta reilua vuotta myöhemmin. Olemme samanikäisiä ja meillä on samanikäiset pojat. Meissä on paljon samaa, mutta ajattelemme monista asioista (esimerkiksi rakkaudesta) hyvin eri tavalla. Olen oppinut häneltä paljon. Luotan häneen täysin ja voin kertoa hänelle aivan kaiken (nekin asiat, joista ensin ajattelen, etten voi kertoa kenellekään). Rakastan häntä, ihan oikeasti rakastan. 
• Kultakutri on tyttökaverini, bilekaverini, sinkkukaverini (vaikkemme enää sinkkuja olekaan) ja reissukaverini. Meitä yhdistävät erityisesti matkustaminen ja miehet. Kultakutri on hyvää seuraa ja pidän hänestä, mutta en luota häneen täysin, sillä hän osaa olla myös ilkeä ja pisteliäs, varsinkin silloin, jos toisella on jotain mitä hän haluaisi. 
• Minnaan tutustuin syksyllä 2009, pian Sankarin kuoleman jälkeen. Meillä on samanikäiset pojat ja hänkin on eronnut poikansa isästä. Minna on rauhallinen, fiksu ja hyvä ihminen. Lapsillamme eivät valitettavasti mene kemiat yksiin, mutta minä viihdyn Minnan seurassa. 
• Pitkäaikaisimpaan ystävääni tutustuin ollessani 8-vuotias. Olimme samalla luokalla kolmannelta luokalta lukion loppuun saakka ja yliopistossa olimme hetken aikaa kämppiksiä. Olen hänen esikoispoikansa (uskonnoton) kummitäti. Emme ole kovin aktiivisesti tekemisissä, mutta tiedän, ettei hän katoa koskaan elämästäni mihinkään. 
• Miiaan tutustuin opintojen yhteydessä syksyllä 2001. Söimme Brysselissä pussikeittoa, jonka jälkeen muutimme eri paikkakunnille, mutta olimme silti paljon tekemisissä. Miia on ihana, rohkea ja lojaali. Hänelle uskaltaa helposti puhua ikävistäkin asioista. Poikammekin pitävät toisistaan.
• Tipiin tutustuin töissä keväällä 2002. Tulin hänen kanssaan heti hyvin juttuun: hän on rento ja mutkaton. Emme ole enää muutamaan vuoteen tehneet töitä yhdessä, mutta olemme edelleen viikoittain tekemisissä. Hän ei ole se, jonka kanssa pohdin elämän kaikkia ulottuvuuksia, mutta tiedän, että jos tarvitsisin apua, hän olisi paikalla (Tipi tuli ensimmäisenä luokseni, kun Sankari kuoli).
• Myös Jiihin tutustuin puutalkoissa vuonna 2008. Jii on miesnäkökulmani. Olimme molemmat eronneet samoihin aikoihin ja pohdimme paljon nais- ja miessuhteita ja elämää yleensä. Enää emme ole niin paljon tekemisissä (nyt ei ole sen enempää aikaa kuin tarvettakaan asioiden pohtimiseen sillä tasolla kuin aikaisemmin oli), mutta yhteys on säilynyt ja toivottavasti säilyy tulevaisuudessakin. Minä olin ensimmäinen, jolle Jii kertoi aikovansa kosia silloista tyttöystäväänsä, nykyistä vaimoaan, ja Jii oli ystävistäni ensimmäinen, joka tapasi Toivon. 
• Sitten on Ärjy (älä kysy), toinen miesnäkökulmani. Tunnemme yläasteajoilta samoista harrastuspiireistä. Lukioaikoina hän oli minuun kovin ihastunut, ja pitää minua vieläkin maailmanluokan kaunottarena (jos on paha mieli, Ärjy osaa piristää), mutta ei meidän välillämme ole koskaan ollut - eikä koskaan tule olemaan - mitään säpinää (minun mielestäni nainen ja mies ovat ystäviä silloin, kun toisen kanssa puhutaan myös parisuhteista, ihastuksista, säädöistä ja kiinnostuksenkohteista. Jos näistä ei puhuta, siihen on usein syynä se, että halutaan pitää reittiä auki toisen suuntaan, vaikkei suoraa aloitetta halutakaan tehdä. Ollaan 'vain kavereita', vaikka pinnan alla kyteekin jotain.). Ärjy on hyvää seuraa, hänellä on vikkelät aivot ja hän osaa nauraa myös itselleen. Hänen mielestään Toivo olisi ollut täysi idiootti, jos ei olisi halunnut olla kanssani. 

On muitakin tärkeitä ihmisiä, joita voisin sanoa ystävikseni. Ja on sisko, mutta hän on enemmän kuin ystävä, hän on samaa verta. Samoin kuin veli, joka on ihmisenä niin hämmästyttävä, että voisin kiivetä pöydän päälle seisomaan ja huudella sieltä, että toi on mun veli, näkeekö kaikki, mun veli!

Entäs Toivo? Tiedän, että joillekin puoliso on myös paras ystävä, mutta minä en osaa ajatella Toivosta niin. Hän on tuntematon maa, jota minä kartoitan kolkka kerrallaan (ja niitä kolkkia riittää vielä pitkäksi aikaa).  Toivo on joissakin asioissa ja ajatuksissa niin hirvittävän erilainen minuun verrattuna, että se joskus melkein ärsyttää ja saa miettimään voiko tästä koskaan tulla mitään. Ja sitten toisaalta hän on turva, hän on rauha, minä hengitän helposti hänen lähellään. Se ei ole ystävyyttä, vaan jotain ihan muuta.
  

Pari sanaa rakkaudesta.

Kävin eilen Kultakutrin kanssa lounaalla.

- Riku sanoi maanantaina ne kolme pientä sanaa! Kultakutri henkäisi heti ensimmäiseksi.

Puolentoista vuoden seurustelun jälkeen mies oli ensimmäisen kerran sanonut rakastavansa. Kultakutri on odottanut sanoja jo kauan, ja asiasta on keskusteltu moneen otteeseen. Olen iloinen Kultakutrin puolesta, vaikka eilinen keskustelu muistutti minua siitä, ettei Toivo ole koskaan sanonut minulle niitä kolmea sanaa.

"Sinä olet todella erityinen nainen. Sinussa on piirteitä ja ominaisuuksia, jotka ovat todella harvinaisia ja joiden vuoksi minä pidän sinusta niin paljon, voin rakastaa sinua. Olet paras nainen, jonka olen tavannut."

Tuo on verbaalisesti lähinnä rakkautta, mitä olen Toivon suusta kuullut. Kauniisti sanottu, mutta ei se ole aivan sama asia kuin minä rakastan sinua.

Mietin sitten eilen rakastaako Toivo minua, pitääkö minun kuulla se sanoina ja jos pitää, kuinka kauan voin odottaa.

Minusta tuntuu, että minun termeilläni puhuttaessa Toivo rakastaa minua (haluaa olla kanssani, tuntee fyysistä vetoa minun kohtaan, arvostaa minua, kohtelee kunnioittavasti ja haluaa minulle hyvää). Minusta hänen tekonsa viestivät rakkautta. Ja toisinaan hän käyttää Skypessä hymiötä, jonka pään ympärillä pyörii sydämiä. Ei hän ole palvon maata jalkojesi alla -mies, mutta en minä sellaista miestä haluakaan. Epäilisin ylisanoja. En silti ole vieläkään - kaikista keskusteluistamme huolimatta - aivan varma mitä hän rakkaudella tarkoittaa ja tunteeko hän sitä tunnetta minua kohtaan. 

Haluaisin joskus kuulla, edes kerran elämässäni, että minua rakastetaan. Haluan lauseen, jossa on subjekti, predikaatti ja objekti. Jos en sitä koskan kuule, jää jotakin puuttumaan enkä pidemmän päälle varmasti voi hyvin.

Asiaa eilen pohdiskellessani tulin siihen tulokseen, että voin vielä odottaa. En halua kysyä asiasta, sillä se tuntuisi painostamiselta, mutta haluan uskoa, että jonakin päivänä aika on oikea ja Toivo kypsä. 

Ja sitten sattui hassu juttu:

Saimme illalla harvinaislaatuisen tilaisuuden lähteä kahdestaan syömään ja drinkeille. Baarissa istuimme ikkunalaudalla, eikä asennoistamme todennäköisesti pystynyt päättelemään olemmeko pari vai juttelemmeko muuten vain. Edessämme baaritiskillä notkui yksinäinen mies, joka jutteli kanssamme. Siirryttyäni lähemmäs Toivoa ja silitellessäni hänen kättään mies katseli meitä hetken:

- Olettekste päättäneet rakastaa toisianne? Rakastatko sinä häntä ja hän sinua? mies kysyi Toivolta minuun päin nyökäten.

Odotin vastausta suurella mielenkiinnolla.

- Joo, kyllä me niin ollaan päätetty, vastasi Toivo.
- No onneks olkoon teille! Jos ette olisi, minä olisin alkanut kosiskella tota sun vaimoa, mies sanoi.

Minä nauroin. Päivällä olin miettinyt mahtaako Toivo rakastaa minua ja sitten paikalle saapuu humaltunut nuori mies ja kysyy sitä häneltä. Ei tuo vielä ole suora rakkaudentunnustus, mutta oli tuo taas jo jotain. Minä maltan odottaa.

51. (32. syntyi tässä välillä)

Olisi minusta mielenkiintoista päästä hetkeksi jonkun toisen ihmisen pään sisälle. Olisi mielenkiintoista tietää kuinka joku toinen näkee maailman, mitä sanoja hän mistäkin tunnetilasta käyttää, miksi ajattelee niin kuin ajattelee. Olisi mielenkiintoista tietää olisiko jonkun toisen pään sisällä yllättävän samanlaista vai hämmästyttävän erilaista vai jotain siltä väliltä.

Ehkä sitä sitten ymmärtäisi paremmin.

Pelkän kommunikaation varassa liikuttaessa ei ikinä voi olla varma ymmärtääkö mitä toinen todella tarkoittaa. Ei vaikka kuinka varmistaisi, että minä ymmärsin tämän näin, tarkoititko tätä. Ei, koska sanatkin ovat eri ihmisille niin erilaisia. Kun minä ajattelen oravaa, on se todennäköisesti erilainen kuin sinun oravasi. Puhumattakaan abstraktimmista käsitteistä.

(Miksiköhän minä rakastan sanoja? Onko se yritys ymmärtää vai piiloutua?)

***

Olen ollut tällä viikolla aika reipas: vaihdatin pyörään renkaat, kävin kampaajalla, varasin ajan kuntotestiin (olisikohan ollut kolme vuotta sitten, kun se oli tee lähitulevaisuudessa -listallani), päätin missä ja milloin Poikasen synttärit järjestetään ja valitsin siskontytölle synttärilahjan (hyvin suunniteltu on puoliksi tehty jne) ja pesin viinilasit. Kaikki tämä päivittäisten vakiovaatimusten lisäksi.

Taputan itseäni selkään.

Ai niin, avasin myös säästörahaston tulevaa vuorotteluvapaatani varten: kun Poikanen noin kymmenen vuoden kuluttua muuttaa pois kotoa, minäkin lähden jonnekin kauas pois, pidemmäksi aikaa. Näin olen päättänyt. Säästän minä pahan päivän varalle muutenkin, mutta nuo rahat on nyt korvamerkitty hyville päiville.

Taputan itseäni selkään uudemman kerran (elämässä pitää olla pitkäjänteisiä tavoitteita (muitakin kuin roskapussin vieminen ulos)).

***

Minusta ette saa sitä Amerikassa elävää kissaeläintä, mutta jos olisin aika paljon nuorempi, saattaisin pitää Poikasen partio-ohjaajaa (on se täysi-ikäinen, sillä on ajokortti) erittäin viehättävänä.  

50. vai 32. teksti?

Tämän blogin alla on 49 julkaistua tekstiä ja 31 luonnosta. Tarkoittaako se, että noin 40 prosentin todennäköisyydellä en saa vietyä asioita loppuun?

Olisiko tässä riittävästi sisältöä yhteen tekstiin?

Sovin, että on. Omapa on blogini. 

Aika aikansa kutakin, ja kaikki siihen teemaan liittyvät mietteet ja sananlaskut.

Olen kaivannut muutosta. En siksi, ettei minun olisi nyt hyvä olla, vaan siksi, että... no, koska minä en halua elää tätä samaa elämää puolta vuosisataa. Haluan liikkua johonkin suuntaan.

Muutos on leijunut ilmassa jo jonkin aikaa. Nyt se alkaa vähitellen tiivistyä muotoonsa.

Tällä viikolla selviää saako Poikanen paikan pienluokalta. Jos saa, koulu vaihtuu. Jos koulu vaihtuu, voisi muutto lähemmäs koulua olla fiksu liike. Sitä myöten ajankohtaiseksi tulee kaksi risteystä: muutammeko Toivon kanssa (koskaan) saman katon alle, ja ostanko asunnon vai enkö osta.

Asunnon ostaminen toisi elämään tiettyä pysyvyyttä. Ajatus houkuttelee minua. Eikä vähiten siksi, että sitten en enää miettisi muutanko joskus yhteen Toivon tai jonkun muun miehen kanssa. Tekisin aktiivisen valinnan: tämä on minun ja pojan koti ja tulee sitä olemaan (olettaen, ettei se olisi myös Toivon koti). Ei se tietenkään mikään hampaat irvessä kiveen kirjoitettu ratkaisu olisi, elämälle pitää antaa mahdollisuus muuttaa puitteitaan ja kulkusuuntaansa myös tulevaisuudessa.

(Tässä yhtenä päivänä ajattelin, että oikeastaan on hyvä, ettei elämäni ole mennyt suunnitellusti: kun peli on suunnitellun elämän osalta jo menetetty (en koskaan kuvitellut itseäni yh-äidiksi, en ajatellut, että olisin näin pelokas ihmissuhteissa, en olisi ikinä uskonut, että harrastaisin ryhmäliikuntaa), ei paineita enää ole. Nyt voin tehdä mitä huvittaa, valita toisenlaisen tien. Enää en voi epäonnistua, enää ei ole mitään hävittävää.)

Tällä viikolla selvinnee myös kuinka tehtäväni muuttuvat töissä, ja ennen kaikkea se, vaikuttaako muutos myös nimikkeeseen ja palkkaan. Esimieheni otti perjantaina esille sanan päällikkö, mutta minä uskon vasta kun näen. Tehtäviä on aikaisemminkin muutettu vaativimmiksi ilman muita muutoksia, ja todennäköisesti niin käy nytkin. Tosin, voisinhan minä tällä kertaa kohteliaasti kieltäytyä uusista tehtävistä: jos minulle ei makseta niistä oikeudenmukaista palkkaa, tehköön ne joku muu.

Tällä viikolla olen siis ehkä jo vähän viisaampi tulevaisuuteni suhteen ja vuoden päästä vielä viisaampi. Viiden kymmenen vuoden päähän en edes yritä kuvitella. Luotan siihen, että asioilla on taipumus järjestyä ja mennä suoraan tai mutkan kautta oikein. 

Hyvä elämä!

On kevät. On perjantai. Toivo tulee tänään.

Joskus sitä tuijottaa kortteja kädessään ja miettii kuinka Hullunkurisilla perheillä olisi tarkoitus pelata pokeria.

Jotta elämä ei liikaa yksinkertaistuisi, minusta on hyvää vauhtia tulossa erityislapsen äiti. Aspergerin seulontarajat ylittyivät alustavassa kartoituksessa ja seuraavaksi vuorossa ovat tarkemmat tutkimukset.

En minä vieläkään osaa ajatella, että pojassa olisi mitään vikaa. Juuri tuollainenhan hänen kuuluukin olla: rasittava jankuttaja, fiksu, huumorintajuinen ja hyväsydäminen.  Kuinka tuollaisella lapsella muka voisi olla laaja-alainen kehityshäiriö? Mikä häiriö se sellainen on, jos on vähän erilainen? Eikö se ole vahvuuskin, ettei ajattele ihan samalla tavalla kuin muut?

Joskus mietin olisiko parempi, jos Poikanen olisikin ihan normaali, ja ongelmat olisivat seurausta kyvyttömyydestäni kasvattaa lasta, jolloin lapsi olisi ollut korjattavissa kasvatuksella, sen sijaan että jäppinen onkin vähän erilainen, eikä siitä miksikään muutu, vaikka minä olisin maailmankaikkeuden ja -historian paras äiti. (Tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten olekaan huono äiti?)

Hetkittäin olen vihainen maailmankaikkeudelle: eikö tässä ole ollut haasteita ihan tarpeeksi ilman tätäkin? Miksen voinut saada ihan tavallista lasta?

Sitten pelkään: entä jos lapseni ei löydä paikkaansa tässä maailmassa? Entä jos kukaan ei jaksa eikä halua rakastaa häntä? 

Ja sitten toisaalta: poika on terve ja älykäs ja hänellä on sydän paikallaan. Huonomminkin voisi mennä (luokkakaverinsa esimerkiksi kuuluu kategoriaan epäempaattiset koulukiusaajat ilman rajoja. Sellaista lasta minä en haluaisi.).

"Jäätelön vatkaaminen käsin on raskasta työtä."

Eilen tulin tunnistetuksi.

Poikanen inisi jäätelöaltailla.

- Älä viitti! Sä just söit jäätelöä! rähisin takaisin ja samalla tiedostin, että joku katsoo meitä.

Nostin katseeni ja totesin, että vieressäni seisoi mies, jonka dumppasin lyhyen tapailun jälkeen Toivoon ihastuttuani. Tervehdin. En osannut oikein muuta. Minusta tuntui, että mies odotti, että olisin kysellyt kuulumisia tai jäänyt jutustelemaan, mutta ei se siinä tilanteessa (eikä todennäköisesti missään muussakaan) tuntunut luontevalta.

(Jos Sankari olisi elossa, emmekä olisi yhdessä, osaisinkohan jutella hänen kanssaan, jos sattumalta jossain törmäisimme?)

***

Toivo soitti äsken.

- Ei olla nähty viikkoon, hän huokasi.
- Nih.
- Alkaa olla ikävä.
-No niin alkaa. Jospa ensi viikko menee nopeasti, sanoin ja kerroin jo silitelleeni hänen korviaan mielikuvissani. 

Toivo kertoi, että häneltä kysyttiin voisiko hän jatkaa reissuhommaa vähän pidempään kuin alunperin oli tarkoitus. En voi olla miettimättä kuinka kauan lopulta on 'vähän pidempään'. Kyllä tämä nyt vielä menee, mutta ei loputtomiin. 

Kaikki munat samassa korissa.

Näin eilen kaupassa miehen, jonka kanssa kirjoittelin viime syksynä s24:ssä. Emme koskaan tavanneet, mutta tunnistin hänet kuvasta (en usko, että hän tunnisti minua: minulla oli pyöräilyvaatteet ja pipo silmillä).

Kurkistelin miestä mietteliäänä hyllyjen väleistä: olisinko pitänyt hänen ulkonäöstään, jos olisimme tavanneet kahvitreffien merkeissä? Olisinko voinut kuvitella liikkuvani tuollaisen miehen kanssa?

(Kerran lentokoneessa Brysselistä Tukholmaan vieressäni istunut nuori mies kysyi koneen laskeutuessa olenko sieltä mistä olen. Sanoi miettineensä koko matkan, että näytän kovin tutulta. Minä en tunnistanut häntä, eikä hän kertonut mistä minut muisti. Kuinkahan usein tulee tunnistetuksi tietämättään?)

Kotimatkalla mietin elämässäni tavalla tai toisella vilahtaneita miehiä ja tajusin, etten ole ajatellut muita miehiä enkä mahdollisuuksia (paitsi kolme sekuntia sitä ranskalaista poikasta) sen jälkeen kun palasimme Toivon kanssa takaisin yhteen. Tai olen minä tietysti miehiäkin ajatellut, mutten ole haikaillut ketään tai mitään muuta.

Tulevaisuudesta ei ole takeita, mutta juuri nyt minä näyttäisin olevan hyvinkin sitoutunut selvittämään mitä tästä suhteesta tulee.

Reunapalat kasassa. Seuraavaksi kokoan taivaan.

Olen ajatellut viime päivinä paljon. Luulen, että palasia on taas loksahtanut kohdalleen.

1. Suhteeni Toivoon ei ole ainoastaan paras suhde, jossa olen ikinä ollut, vaan se on myös hyvä ja toimiva. Ei täydellinen, mutta oikeasti hyvä (me teemme asioita yhdessä, olemme kiinnostuneita siitä mitä toiselle kuuluu, puhumme hankalistakin asioista ja selvitämme sellaiset asiat, jotka ovat jääneet vaivaamaan, pystymme olemaan eri mieltä, nautimme toistemme läheisyydestä, osoitamme hellyyttä sanoin, teoin ja kosketuksin. Me pidämme toisistamme. Käytämme sanoja kiitos ja anteeksi. (Ja kaiken tämän lisäksi Toivolla on täydellinen nenä ja maailmankaikkeuden kaunein hymy, hän tuoksuu hyvälle, on minulle juuri sopivan kokoinen ja muutenkin NAM! ja VAU!)).

Valaistus: sen, että tämä suhde on hyvä ja toimiva, pitää riittää. En voi vaatia tältä suhteelta yhtään enempää. En voi vaatia enkä olettaa, että tämä suhde korjaisi sen, minkä menneisyys on minussa rikkonut.

2. Kun Kaima kertoi tunteistaan, ajattelin, että jos olisin hänen kanssaan minun ei koskaan tarvitsisi epäillä, etteikö hän rakastaisi minua. Ajatus houkutteli minua.

Valaistus: ihan varmasti epäilisin. Ihan varmasti olisin epävarma. Epävarmuuteni ei johdu kumppanistani, vaan minusta. Epävarmuuteni tulee sisältäni, ja minun on joko hävitettävä se tai tultava sen kanssa toimeen.

3. Kun olin sinkku, ajattelin, että kaikki voi muuttua milloin tahansa. Että parisuhde voi muuttaa kaiken, koska silloin olisin rakastettu, hyväksytty ja riittävä. Kun parisuhde ei muuttanutkaan kaikkea, ajattelin alitajuisesti, että parisuhteessa on jotakin vikaa. 

Valaistus: minä olen ihan sama ihminen parisuhteessa ja sinkkuna. Parisuhde ei tee minusta rakastettavampaa, hyväksyttävämpää tai riittävämpää ihmistä. Se, että joku rakastaa minua, ei muuta minua mitenkään, ei tee minusta parempaa tai riittävämpää.

Minä saan toivoa ja haluta, että joku rakastaa minua. Se ei ole noloa tai heikkoa, se on inhimillistä. Enkä minä ole niin kammottava olento, etteikö minua voisi rakastaa.

("Sinä olet todella erityinen nainen. Sinussa on piirteitä ja ominaisuuksia, jotka ovat todella harvinaisia ja joiden vuoksi minä pidän sinusta niin paljon, voin rakastaa sinua. Olet paras nainen, jonka olen tavannut.")

Jos en aina uskokaan itseeni, minun pitää uskoa niihin ihmisiin, jotka uskovat minuun. 

Minkähänlaista olisi, jos äiti rakastaisi minua?

Kävin äidin luona. Edellisestä vierailusta olikin pari kolme vuotta. En olisi mennyt nytkään, jos ei olisi ollut työreissua paikkakunnalle.

Äiti kyseli minkälaista Intiassa oli. Ajattelin, että voin näyttää hänelle koneelta muutaman kuvan. Ei sitä satojen kuvien raakavarastoa, vaan noin kolmenkymmenen kuvan valikoiman.

Äiti taisi katsoa neljä ensimmäistä kuvaa ja lähti sitten touhuamaan muuta. Ei taaskaan jaksanut kuunnella minua, nähdä minua, ei keskittyä hetkeksi minuun.

Ei taaskaan. Ei vieläkään. Ei koskaan.

Penni ajatuksistani.

Joku kirjoitti jossain miettineensä jotain asiaa bussiin noustessaan. Jonossa hänen takanaan seisonut mies oli sanonut jotain mikä olisi voinut olla vastaus hänen miettimäänsä kysymykseen (kyllä, olen unohtanut tarinan yksityiskohdat).

Päivänä eräänä, kuten niin monena muunakin, ohitin pyöräillessäni kävelijän. Lauleskelin, kuten yleensä ("On ovi auki, mee siitä."). Lähettäkööhän Maailmankaikkeus joskus viestejään kauttani, tuli mieleeni.

***

Kukaan ei yksin pysty kaikkeen, mutta jokainen voi omalta osaltaa muuttaa maailmaa. Niin uskon. Luin viikonloppuna Hesarin jutun ilmastonmuutoksen suurista syyllisistä ja mietin minkälaista olisi olla sellainen ihminen, jolla olisi ollut mahdollisuus muuttaa maailmaa parempaan suuntaan, mutta joka ei sitä halunnut tehdä. Päinvastoin.

Ymmärrän, että kun ihminen taistelee omasta tai jälkeläisensä elämästä, ei silloin mietitä maailman tulevaisuutta. Mutta yli oman tarpeen menevää ahneutta minun on vaikea ymmärtää.

Pääsiäisenä luin loppuun Alan Weismanin Maailma ilman meitä -kirjan (suosittelen). Se oli hyvä. Lohduttavakin: vaikka ihminen tuhoaisi omat elinedellytyksensä (ja siinä sivussa muutaman muun lajin), maailma ei tuhoudu. Maailma muuttuu, uutta syntyy ja kehittyy.

Joskus mietin kuinka laji, joka tuhoaa elinmahdollisuudet jälkeläisiltään (koska tulisi liian kalliiksi olla tuhoamatta), voi sarkastisesti hymyilemättä kutsua itseään luomakunnan kruunuksi. Eikö biologinen pointti kuitenkin ole ennen kaikkea jatkuvuus? 

Ja sitten sähköpostissa on sydän.

Nenä vuotaa, väsyttää, paita kutittaa. Jos huomenna on kurjempi olo, jään kotiin. (En kuitenkaan jää.)

Useammin kuin kerran olen (sinkku)blogista lukenut, ettei siitä Suuresta Rakkaudesta, kun se lopultakin löytyy, sitten haluakaan kirjoittaa, koska se olisi liian intiimiä.

Minusta tuntuu hyvälle kirjoittaa Toivosta. (Ehkä tämä on se merkitsevä ero Suuren ja Vähän Pienemmän Rakkauden välillä.)

Olen yhä epävarma. En Toivosta, enkä meistä, vaan itsestäni. Olen edelleen epävarma siitä voiko minua yleensäkään rakastaa, voiko minusta välittää, voiko minun kanssani haluta olla. Olla ihan oikeasti, eikä vain siihen saakka, että parempi tulee vastaan. Käperryn vieläkin helposti kasaan ja ajattelen, ettei sitten, ei tietenkään, ei minua, hölmö olin, jos koskaan mitään kuvittelen. 

Minä kasvan ulos tästä epävarmuudesta. Joskus en enää mahdu siihen. 

Hyviä tunteita.

Lapset eivät kuulemma tee ihmistä onnelliseksi, päinvastoin. Avioliitto ja raha sen sijaan tekevät.

Piti hetki miettiä asiaa. Toisaalta olen samaa mieltä, toisaalta en. Riittävä määrä rahaa (mikä kenellekin riittää) tekee elämästä helpompaa ja sitä myöten varmasti onnellisempaa verrattuna siihen, etteivät rahat riitä mihinkään. Hyvässä parisuhteessa olo on todennäköisesti onnellisempi kuin yksin (huono parisuhde onkin sitten asia erikseen).

Lapsi tekee elämästä haasteellisemman, vaatii resursseja, tuo huolta. Elämäni olisi varmasti paljon helpompaa, jos Poikasta ei olisi. Mutta olisinko onnellisempi, jos en olisi äiti?

Oikeastaan kysymys on absurdi: enhän minä olisi minä, jos en olisi äiti. Enkä minä halunnut lasta tullakseni onnelliseksi (olisi aika iso vastuu lapselle, jos hänen pitäisi tehdä vanhempansa onnelliseksi). Halusin lapsen saadakseni rakastaa ja pitää huolta. Äitys sinänsä ei tee minua onnelliseksi, mutta se antaa minulle merkityksen: olen jotain, jollekin. (Syystä tai toisesta laulan usein säettä: "hei, hei, hei, kuka rakastaa mua, kuka kovaan punkkariin vois rakastua." Aamuna eräänä lauleskellessani Poikanen nosti kätensä ylös.)

Onni, minun mielestäni, se tulee hetkistä, pienistä asioista, kiitollisuudesta. Minulle onni on sitä, että jossain hetkessä (ei jokaisessa) on suunnattoman hyvä olla: koska minä olen minä, tässä, nyt, eikä millään muulla ole mitään väliä, eikä ole koskaan ollutkaan. Onnellisuus puolestaan on tietoisuutta siitä, että onnen tunne tulee ja menee. Onnellisuus on sitä, että pystyy tarttumaan siihen tunteeseen ja hetkeen, kun se tulee. Hengittämään sitä, piehtaroimaan siinä, säteilemään. Onnellisuus on ymmärrystä siitä, ettei mikään kestä ikuisesti.  Eikä minkään kuulukaan kestää.

***

Tänään luin sattumalta vanhan uutisen, jonka mukaan Harri Suutari maksoi eniten veroja Kainuuseen. Mielenkiintoisin kohta oli uutisen kommenteissa: joku oli todennut, että kannattaisi Suutarin vaihtaa kirjansa muualle (Kajaanin kunnallisveroprosentti ei taida olla alhaisimmasta päästä), mihin Suutari oli itse vastannut: "Muutin kirjani Kajaaniin vuonna 2005 juuri siksi että kunnallisveroni tuloutuisi Kajaaniin. Olen saanut tuloni vuoden 1995 jälkeen Kainuun talousalueen ulkopuolelta Kajaani on kotini - muualla olen vieras."

Minulle tuli tuosta niin hyvä mieli, lämmin olo. Verosuunnittelu voi olla muutakin kuin verotuksen välttelyä.