La vita è bella (ja joskus julma).

Tuttavan vauva syntyi ennenaikaisesti raskausviikolla 24 ja menehtyi (kertoo äiti FB:ssä). Ei minulla ole ikinä sanoja suurissa suruissa. Osaan sanoa vain, että olen pahoillani, otan osaa.

En usko, että muuta voi sanoakaan. Ei surevaa pidä yrittää lohduttaa, sillä lohtua ei ole. Suru hiipuu, siloittuu aikanaan, ja jotta niin voi tapahtua, surussa pitää elää.

Monet sanovat hänelle stay strong, pysy vahvana. Minun on vaikea ymmärtää sitä. Mitä vahvuus tarkoittaa? Miksi pitäisi olla vahva? Eikö vähintäänkin silloin, kun joutuu hautaamaan oman lapsensa, ole lupa olla heikko?

Minun mielestäni vahvuus on yliarvostettua. Mutta ehkä minä ymmärrän sen sanan eri tavalla kuin muut. ("Koska sanojen merkitys kytkeytyy vastaajan aikaisempaan kokemukseen ja koska kahdella yksilöllä ei voi olla samanlaista kokemustaustaa, seuraa tästä tiukan loogisesti, että millään sanalla ei voi olla täysin samaa merkitystä kahdelle tai useammalle yksilölle, sillä  merkitykset ovat ihmisten päässä - eivät sanoissa." Jyrinki 1976)

***

Menin eilen illalla seitsemän aikaan Poikasen huoneeseen näyttämään ostamaani lasista joulupalloa. Löysin pienen ihmisen peiton alta sikiunesta.

- Otetaan farkut pois, niin on mukavampi nukkua, kuiskasin.
- Jooh, ynisi Poikanen silmiään avaamatta.

Suutelin lapsen otsaa. Kohensin peittoa. Sammutin valot. Rakastin enemmän kuin mitään koskaan.

***

- Eihän meillä ole joulukuusta, totesi Poikanen aamulla palloa esitellessäni (se on kaunis pallo).
- Ajattelin, että tänä jouluna voitaisiin hankkia kuusi. (Ja pelata lautapelejä villasukat jalassa, katsoa piirrettyjä ja syödä suklaata. Olla onnellisia.)

***

Niin, olen taas siinä kohdassa aaltoa, jossa olen suunnattoman tyytyväinen tähän elämään. Kaikki voisi toki olla paremminkin, jos asiaa tarkemmin ajattelisi, mutta näinkin on hirveän hyvä.

Juuri tätä elämää minun kuuluukin elää.

Kaksi oravaa ja tintti.

Toivoin, että täälläkin olisi oravia. Sain enemmän: täällä on oravien lisäksi ainakin talitiaisia, punatulkkuja, tilhiä, variksia, harakoita ja tikkoja. Linnut ja oravat onnellistuttavat minua. Puuttuu vain kissa, joka istuisi keittiön ikkunalla katselemassa lintuja.

Kotius alkaa vähitellen hiipiä näiden seinien sisälle. Ei tämä asunto valmis ole, ei vielä hetkeen. Mutta vähitellen tämä alkaa tuntua omalta. Minun paikkani tässä maailmassa on täällä.

*

Viikolla ajattelin - vaikka mitään ei ollut tapahtunut - että pakko kai minun on jättää Toivo. Ettei tästä koskaan tule sellainen suhde, jossa olisi molemminpuolista rakkautta, turvaa ja läheisyyttä.

Sitten teimme pikkureissun lähemmäs luontoa. Paistettuamme laavussa makkaraa otin palan hiiltä ja aloin piirtää sillä seinään (kuten monet muut ennen minua).

- Laitatko sä siihen R sydän T? kysyi Toivo.
- Ai sä laitoitkin vaan R plus T... 

En sanonut mitään. Mietin vain kuinka olisin voinut piirtää sydämen, kun Toivo ei rakasta minua. Sydän olisi ollut liioittelua. Hölmöä. Eikö Toivo sitä ymmärrä?

Kylpylässä Toivo otti minut reppuselkään. Mökissä nukuimme samassa yhden hengen sängyssä molemmat (sänkyjä ei saanut vierekkäin), sillä emmehän me voi nukkua kaukana toisistamme. Aamupalalle kävellessämme otin Toivon käden käteeni.

Jos näkisin meidät ulkoapäin, ajattelisin, että ovatpa nuo rakastuneita, onnellisia yhdessä. Olisin ehkä vähän kateellinen ja miettisin miksi minä en saa kokea tuota (kyllä, tiedostan ristiriidan).

Miksi sitten en ajattele niin nähdessäni meidät sisältäpäin? Koska Toivo ei ole ikinä sanonut rakastavansa minua (teot ovat joissakin tapauksissa sanoja tärkeämpiä, mutta sanoillakin on oma merkityksensä) ja koska me ajattelemme eri tavalla perheen merkityksestä (Toivolle perhe on helvetti (tosin olen valmis lyömään vetoa, että tuo ajatus on ainakin osittain defenssi, jonka alle Toivo piilottaa suruaan siitä, ettei ole saanut omia lapsia, perhettä. Nuorempana hän kuitenkin haaveili perheestä.), minulle perhe on onni, ankkuri, turva.)

Kyllä minä monellakin tasolla uskon, että Toivo rakastaa minua. Jostain syystä minun on kuitenkin helpompi olla mustavalkoisen jyrkkä ja uskoa vain siihen mikä on ääneen sanottu. Ehkä minunkin särmäni joskus hioutuvat. 

Kun joku ei ole sellainen kuin joku toinen on joskus ollut.

Toivo kertoi, että oli ennen kuin oli puhunut kanssani jo ehtinyt sanoa kaverilleen, että viikonloppu parin viikon päästä sopii. Kaveri oli kuulemma ollut hieman nyreissään, kun se ei sitten sopinutkaan.

Toivon kommentti oli toteava. Siinä ei ollut häivähdystäkään siitä, että hän olisi syyttänyt asiasta minua. Siinä ei ollut viitettäkään siitä, että hän peruisi lupauksensa.

Minun rakkauteni venähti taas pituutta.

Varmuudesta luopumisen taito.

En usein pyydä mitään keneltäkään, mutta pari kuukautta sitten esitin Toivolle pyynnön, johon hän vastasi myöntävästi. Pyyntö realisoituu parin viikon päästä.

Tänään Toivo lähetti viestin, jossa kertoi kaverinsa ehdottaneen viikonlopun viettoa. Toivo kyseli puolestaan minulta milloin meidän olikaan tarkoitus lähteä mökille. Mökkireissu ja äijäviikonloppu eivät mene päällekkäin, mutta pyyntö ja viikonloppu kavereiden kanssa menisivät.

Kerroin pyydetyt päivämäärät ja muistutin, että aikaisemmin oli puhetta tästä toisestakin jutusta. Viestini oli täysin neutraali, mutta sisälläni lainehtivat suuret tunteet: olin varma, että Toivo peruu lupauksensa. Ei autakaan minua, vaan valitsee viihteen kavereiden kanssa. Osoittaa minulle paikkani ja merkitykseni.

Olin varma. Ja päätin, että jos Toivo tekee niin, minä jätän hänet, sillä minullakin on oikeus olla tarvitseva.  Minullakin on oikeus pyytää. Ja saadakin.

"Joo, en tee päällekkäisiä buukkauksia. Merkitsen nyt nuo molemmat heti kalenteriin, etteivät unohdu. Menen kavereitten kanssa joku toinen viikonloppu."

Toivon vastaus hämmästytti. Hänkö ei hylännytkään minua, ei jättänyt yksin, ei valinnut parempaa tarjousta? Hänkö ei petä lupaustaan? Minäkö voin luottaa häneen? Tässä asiassa ja muissakin? Oikeasti? 

Ydinkysymys ei kuitenkaan ole voiko Toivoon luottaa (vaikka sekin on toki hirvittävän tärkeää), vaan miksi välitön reaktioni on vahva usko siihen, että minut hylätään. Ja tärkein kysymys on kuinka tuosta reaktiosta pääsee eroon? (Antamalla ihmisille mahdollisuuden hylätä ja pettää ja toivon mukaan huomaamalla, etteivät he pääsääntöisesti tee niin?)

Olen taas vähän ajatellut.

On asioita, jotka ovat vaikuttaneet minuun, mutta joihin minä en ole voinut vaikuttaa (esimerkiksi Sankarin kuolema).

En voi muutta ihmisiä ympärilläni, en pysty tekemään heistä parempia enkä huonompia.

Johtopäätös: en pysty hallitsemaan maailmaa enkä muita ihmisiä.

Minulla on kuitenkin valta ja vapaus valita minkälaista elämää elän, minkälainen ihminen haluan olla ja minkälaiseksi tulla. Se että istun juuri nyt juuri tässä on oma valintani.

Minä voisin irtisanoutua töistä, hylätä lapseni, jättää Toivon ja lähteä kiertämään maailmaa (en tee sitä, koska olen minä).

Minusta tuntuu, että olen todistanut sekä itselleni että maailmalle, että olen täysin kykenevä pärjäämään yksin ja huolehtimaan sekä itsestäni että lapsestani ilman apua.

Minusta tuntuu, ettei minun ole pakko pärjätä yksin. (Se ei ole välttämätöntä. Se on valinta.)

En jaksa enää todistaa mitään, kenellekään. Minä haluan rakastaa ja olla rakastettu.   

Minä voin valita, jos uskallan. 

Hirveästi palelee.

Poistin FB-kavereistani ihmisen, joka joskus oli lähimpiä ystäviäni. Ei sillä, että olisimme enää aikoihin nähneet toistemme postituksia, mutta näennäinen kaveruus oli vielä jäljellä.

Nyt ei ole enää sitäkään. Minunkin sietokyvyssäni on rajansa.

Olen varmasti välillä ärsyttävä ihminen (joidenkin mielestä koko ajan), mutta kun aikuisia kuitenkin ollaan, voisi asiallisen käytöksen kuvitella olevan mahdollista.

On selkeämpää olla olematta edes muka-kavereita, jos minua ei voi tervehtiä, mutta minuun voi suhtautua epäsuoran ivallisesti ja kaikesta mitä teen tai sanon on oikeus närkästyä.

Tällä ihmisellä oli merkityksensä elämässäni ja meillä oli hyvät hetkemme (joista olen kiitollinen ja joita jään kaipaamaan), mutta läheskään kaikki ihmissuhteet eivät ole loppuelämäksi. Tämä oli yksi niistä.

*

"Samassa haasteellisessa tilanteessa toinen miettii mahdollisuuksien toteutumista ja siitä seuraavaa mielihyvää, ja toinen laskee pelkästään sitä, mikä todennäköisyys on epäonnistua ja miten kamalalta se tuntuisi. Sama tilanne on siis toisen ihmisen kokemuksena mahdollisuuksien lähde ja toisen kokemuksena epäonnistumisen ja siitä koituvan 'rangaistuksen' uhka." (Liisa Keltikangas-Järvinen)

Ystävänä lähetti tuon minulle. Sanoi, että hänelle tulee siitä Toivo mieleen. Niin tulee minullekin.

Epäonnistuminen pelottaa minuakin, monessakin asiassa. Ja vaikka tiedän, että selviän mistä tahansa, en silti ole aina varma selviänkö ihan oikeasti, jos pimeys taas tippuu päälleni. Mutta silti minun on mentävä ja tehtävä ja sanottava ääneen ja oltava minä, sillä jos en niin tekisi, voisin yhtä hyvin olla jo kuollut.

Toivo puolestaan noudattaa elämässään jos ei yritä, ei voi epäonnistua -strategiaa. Toivo todella (ja minä tarkoitan todella) pelkää epäonnistumista.

En tiedä onko Toivo kanssani epäonnistumisenpelosta huolimatta vai koska minun kanssani ei tarvitse mennä niin pitkälle, että tarvitsisi edes pelätä epäonnistumista. - Siinä taitaa olla tämän suhteen ydinkysymys.