Ystäväni meni tammikuussa naimisiin, Kultakutri odottaa vauvaa (jossain kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, kun olimme sinkkuja molemmat) ja rakkain ystäväni on ehtinyt tällekin vuodelle jo kertaalleen rakastua ja pettyä.
Minulle ei kuulu mitään sellaista, mistä voisin kertoa kahvipöytäuutisena. Hyvä niin. En kaipaa muutosta elämääni juuri nyt.
Muutaman viime kuukauden tiivistääkseni:
Päätin, ettei minusta tässä elämässä tule toisen lapsen äitiä (suunnitellusti ainakaan). Surin hetken sekä syntymätöntä lastani että sitä elämää, jota en koskaan saanut elää.
Kyllästyin odottamaan (voi olla, että silti olen maailmankaikkeuden kärsivällisin ihminen) ja kysyin Toivolta rakastaako hän minua. Kysyin, vaikka tiesin, että rakastaa ja vaikka olin varma, että hän vastaa, ettei. "Kyllä minä sinua rakastan," oli vastauksena odottamaton. (Oikeasti oli.)
Hävittikö vastaus varjoissa lymyilevän epävarmuuden? Ei hävittänyt. Se epävarmuus on osa minua, ja minun on sen kanssa pystyttävä elämään. (Kutsuttava esiin ja esiteltävä muille vieraille.)
Totesin, että minun on aktivoiduttava sosiaalisesti ennen kuin elämäni muuttuu kolmioksi, johon ei kodin, työpaikan ja jumppasalin lisäksi mahdu mitään muuta. Ryhdyin ottamaan pitkästä aikaa vastaan sohvasurffareita ja mietiskelen mihin muuhun ryhtyisin (ehdotuksia otetaan vastaan).
Koti järjestyy remontin jäljiltä vähitellen. Paljon olen jo saanut aikaiseksi, mutta paljon on vielä tekemättä. Ostimme uuden sohvan, joka edustaa enemmän järkiratkaisua kuin suurta rakkautta. Siihen olen hyvin tyytyväinen, että uhmasin valtavirtaa ja hankin kylpyhuoneeseen uuden ammeen. Sopivaa keinutuolia en vielä ole löytänyt.
En tiedä mikä rooli kirjoittamisella elämässäni on nyt. Haluanko vai enkö halua kirjoittaa ja jos haluan kirjoittaa, millä nimellä ja mistä haluan kirjoittaa? Haluanko kenenkään lukevan vai en?
Voin aika hyvin, mutta ajatus kesäaikaan siirtymisestä tuntuu sietämättömältä. Juuri, kun pääsen kohtuullisen kivuttomasti aamulla sängystä ylös, onkin kohta herättävä tuntia aikaisemmin. Juuri ennen kuin oikeasti jaksaisin. Ihanaa.
Minulle ei kuulu mitään sellaista, mistä voisin kertoa kahvipöytäuutisena. Hyvä niin. En kaipaa muutosta elämääni juuri nyt.
Muutaman viime kuukauden tiivistääkseni:
Päätin, ettei minusta tässä elämässä tule toisen lapsen äitiä (suunnitellusti ainakaan). Surin hetken sekä syntymätöntä lastani että sitä elämää, jota en koskaan saanut elää.
Kyllästyin odottamaan (voi olla, että silti olen maailmankaikkeuden kärsivällisin ihminen) ja kysyin Toivolta rakastaako hän minua. Kysyin, vaikka tiesin, että rakastaa ja vaikka olin varma, että hän vastaa, ettei. "Kyllä minä sinua rakastan," oli vastauksena odottamaton. (Oikeasti oli.)
Hävittikö vastaus varjoissa lymyilevän epävarmuuden? Ei hävittänyt. Se epävarmuus on osa minua, ja minun on sen kanssa pystyttävä elämään. (Kutsuttava esiin ja esiteltävä muille vieraille.)
Totesin, että minun on aktivoiduttava sosiaalisesti ennen kuin elämäni muuttuu kolmioksi, johon ei kodin, työpaikan ja jumppasalin lisäksi mahdu mitään muuta. Ryhdyin ottamaan pitkästä aikaa vastaan sohvasurffareita ja mietiskelen mihin muuhun ryhtyisin (ehdotuksia otetaan vastaan).
Koti järjestyy remontin jäljiltä vähitellen. Paljon olen jo saanut aikaiseksi, mutta paljon on vielä tekemättä. Ostimme uuden sohvan, joka edustaa enemmän järkiratkaisua kuin suurta rakkautta. Siihen olen hyvin tyytyväinen, että uhmasin valtavirtaa ja hankin kylpyhuoneeseen uuden ammeen. Sopivaa keinutuolia en vielä ole löytänyt.
En tiedä mikä rooli kirjoittamisella elämässäni on nyt. Haluanko vai enkö halua kirjoittaa ja jos haluan kirjoittaa, millä nimellä ja mistä haluan kirjoittaa? Haluanko kenenkään lukevan vai en?
Voin aika hyvin, mutta ajatus kesäaikaan siirtymisestä tuntuu sietämättömältä. Juuri, kun pääsen kohtuullisen kivuttomasti aamulla sängystä ylös, onkin kohta herättävä tuntia aikaisemmin. Juuri ennen kuin oikeasti jaksaisin. Ihanaa.
