Istuin illalla parvekkeella. Toivo istahti viereiseen tuoliin.
- Minusta tuntuu ihan nössölle, sanoin.
- Sen asunnon takiako? Toivo kysyi.
- Niin. Jos minä olin jo järjen tasolla valmis tekemään siitä tarjouksen, miksen minä sitten uskaltanut tehdä sitä? Miksen? Miksi minä olen tällainen vetkutteleva nössö, joka ei saa mitään aikaiseksi? Minä varmaan asun tässä seuraavat 60 vuotta ja... Harmittaa.
Olin hiljaa. Katselin tuulessa tanssivia puita. Paha olo myllersi minussa.
- Miksi minä en saanut sellaista normaalia lasta? Synttäreillä olleet kaksoset olisivat varmasti yhteensä helpompia kuin Poikanen, jatkoin.
- Eihän Poikanen nyt niin epänormaali ole, Toivo sanoi.
- Voisi tilanne olla paljon huonompikin. Mutta silti.
Katselin puita. Itkin hiljaa. Toivo silitti jalkaani.
- Ajattele kuinka epäreilua on, että ajattelen, että saisinpa vaihtaa lapseni helpompaan. Kuinka surkea äiti olen.
- Jokaisella äidillä on varmasti joskus tuollaisia ajatuksia, Toivo sanoi ja silitti jalkaani.
En uskonut Toivoa. Rakastin häntä.
- Minusta tuntuu ihan nössölle, sanoin.
- Sen asunnon takiako? Toivo kysyi.
- Niin. Jos minä olin jo järjen tasolla valmis tekemään siitä tarjouksen, miksen minä sitten uskaltanut tehdä sitä? Miksen? Miksi minä olen tällainen vetkutteleva nössö, joka ei saa mitään aikaiseksi? Minä varmaan asun tässä seuraavat 60 vuotta ja... Harmittaa.
Olin hiljaa. Katselin tuulessa tanssivia puita. Paha olo myllersi minussa.
- Miksi minä en saanut sellaista normaalia lasta? Synttäreillä olleet kaksoset olisivat varmasti yhteensä helpompia kuin Poikanen, jatkoin.
- Eihän Poikanen nyt niin epänormaali ole, Toivo sanoi.
- Voisi tilanne olla paljon huonompikin. Mutta silti.
Katselin puita. Itkin hiljaa. Toivo silitti jalkaani.
- Ajattele kuinka epäreilua on, että ajattelen, että saisinpa vaihtaa lapseni helpompaan. Kuinka surkea äiti olen.
- Jokaisella äidillä on varmasti joskus tuollaisia ajatuksia, Toivo sanoi ja silitti jalkaani.
En uskonut Toivoa. Rakastin häntä.
Kyllä aika monella äidillä on tuollaisia ajatuksia heikkoina hetkinään. Minullakin.
VastaaPoistaJoskus kuvittelen olevani onnellisempi, jos minun kauniit, älykkäät aikuiset lapseni olisivat jotakin muuta kuin mitä he nyt ovat. Sitten muistan, että he elävät omaa elämäänsä, eivät minun. Ja tämä minun on hyväksyttävä, etteivät asiat mene aina suunnitelmien mukaan.
Asuntokaupoissa ei kannata hätäillä. Järki ja tunteet pitää saada tasapainoon ennen kuin voi tehdä isoja (taloudellisia) sitoumuksia. Ostat asunnon sitten, kun olet siihen valmis. :)
(Siis tuon kauneuden, älykkyyden ja aikuisuuden lisäksi tietenkin.)
VastaaPoista(Niin, harva varmaankaan kuvittelee, että olisi onnellisempi, jos lapset olivat tyhmiä ja rumia :))
VastaaPoistaPoikasen suhteen yritän asennoitua niin, että olen äitinä se mikä olen ja se riittää siihen mihin se riittää. Huonompikin voisin olla. Ja vaikka poika ei normaalijakauman keskikohtaan osukaan, hän voi elää hyvän elämän ja hänestä voi tulla mitä tahansa.
Hätäily ei ole hyväksi, tiedän. Hieman huolestuttaa, jos (yhtä) fiksua kohdetta ei ole tarjolla silloin kun järkeni ja tunteeni ovat tasapainossa. Mutta jos tuo oli virhe, niin eipä ollut ensimmäinen tässä elämässä. Eikä varmasti viimeinenkään. :)