- Mennään tuonne, Toivo sanoi eilen.
- Onko pakko? kysyin, mutta laitoin silti vilkun päälle, käännyin vasemmalle (kyllä, minä ajoin autolla) ja menin ensimmäistä kertaa elämässäni sinne missä Sankari kuoli. Tai ainakin hyvin lähelle.
Katselin ympärilleni ja mietin missä se mahtoi tapahtua. Mitä Sankari ajatteli? Missä vaiheessa hän ymmärsi kuolevansa? Miltä se tuntui? Kävinkö hänen mielessään?
En ole enää aivan varma mitä ajattelen ja mihin uskon (en enää juurikaan ajattele asiaa). Välittikö hän minusta lainkaan vai olinko vain yksi säätö muiden joukossa? Onko sillä lopulta väliä? Millä on väliä?
Sankari ei kohdellut minua huonosti, hänellä oli tunteita minua kohtaan, hän piti minusta kiinni koko yön ja puhui minusta vain hyvää ihmisille, joiden ei varmasti koskaan uskonut kertovan siitä minulle. Hän ei silti välttämättä olisi koskaan rakastanut minua. Mutta ei sillä ole väliä. Ei sillä enää ole.
Minä opin paljon kaikesta siitä mitä tapahtui. En olisi minä, jos en olisi koskaan tavannut Sankaria. En olisi minä, jos Sankari ei olisi kuollut. Tunnen kiitollisuutta ja haikeutta, mutta en enää kipua.
(Kuitenkin haluaisin, jos vain voisin, jutella Sankarin kanssa vielä kerran. Kertoisin miksi olin silloin sellainen kuin olin. Kertoisin mitä olen sen jälkeen oppinut, mitä minusta on tullut. Kertoisin, että olisin mielelläni rakastanut häntä. Kertoisin, että olin hyvin surullinen. Kertoisin Toivosta. Kertoisin, että minulla on nyt hyvä olla, useimpina päivinä.
En tiedä kysyisinkö olisiko hän halunnut rakastaa minua. En ole varma haluaisinko tietää.)
***
Ranskalainen poikanen saattoi minut kiusaukseen. Voisin tavata hänet tänään. Mitään ei tarvitsisi tapahtua, ja vaikka tapahtuisikin, kenenkään ei tarvitsisi koskaan tietää siitä.
Myönnän, että mietin hetken. Mutta ei, en minä halua. En halua tavata häntä.
En halua sen enempää nähdä häntä ja miettiä mitä ihmettä koskaan näin hänessä kuin nähdä häntä ja todeta, että haluaisin vieläkin suudella häntä. Eikä minua kummemmin kiinnosta istahtaa kanssaan teen äärelle jutustelemaan kuulumisista.
Olen sellainen nainen, joka periaatteessa voisi riisua vaatteensa ja suudella toista miestä (minä tiedän mikä olen), mutta en halua olla nainen, joka teki niin. Jos tekisin niin, halveksisin itseäni. Enkä minä halua halveksia itseäni.
Enkä minä halua, että Toivolla olisi syy halveksia minua.
Ei ollut helppoa vastata viestiin kieltävästi, mutta ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. En halua olla se ihminen, joka olisi kutsunut miehen luokseen. Eikä minun tarvitse olla.
- Onko pakko? kysyin, mutta laitoin silti vilkun päälle, käännyin vasemmalle (kyllä, minä ajoin autolla) ja menin ensimmäistä kertaa elämässäni sinne missä Sankari kuoli. Tai ainakin hyvin lähelle.
Katselin ympärilleni ja mietin missä se mahtoi tapahtua. Mitä Sankari ajatteli? Missä vaiheessa hän ymmärsi kuolevansa? Miltä se tuntui? Kävinkö hänen mielessään?
En ole enää aivan varma mitä ajattelen ja mihin uskon (en enää juurikaan ajattele asiaa). Välittikö hän minusta lainkaan vai olinko vain yksi säätö muiden joukossa? Onko sillä lopulta väliä? Millä on väliä?
Sankari ei kohdellut minua huonosti, hänellä oli tunteita minua kohtaan, hän piti minusta kiinni koko yön ja puhui minusta vain hyvää ihmisille, joiden ei varmasti koskaan uskonut kertovan siitä minulle. Hän ei silti välttämättä olisi koskaan rakastanut minua. Mutta ei sillä ole väliä. Ei sillä enää ole.
Minä opin paljon kaikesta siitä mitä tapahtui. En olisi minä, jos en olisi koskaan tavannut Sankaria. En olisi minä, jos Sankari ei olisi kuollut. Tunnen kiitollisuutta ja haikeutta, mutta en enää kipua.
(Kuitenkin haluaisin, jos vain voisin, jutella Sankarin kanssa vielä kerran. Kertoisin miksi olin silloin sellainen kuin olin. Kertoisin mitä olen sen jälkeen oppinut, mitä minusta on tullut. Kertoisin, että olisin mielelläni rakastanut häntä. Kertoisin, että olin hyvin surullinen. Kertoisin Toivosta. Kertoisin, että minulla on nyt hyvä olla, useimpina päivinä.
En tiedä kysyisinkö olisiko hän halunnut rakastaa minua. En ole varma haluaisinko tietää.)
***
Ranskalainen poikanen saattoi minut kiusaukseen. Voisin tavata hänet tänään. Mitään ei tarvitsisi tapahtua, ja vaikka tapahtuisikin, kenenkään ei tarvitsisi koskaan tietää siitä.
Myönnän, että mietin hetken. Mutta ei, en minä halua. En halua tavata häntä.
En halua sen enempää nähdä häntä ja miettiä mitä ihmettä koskaan näin hänessä kuin nähdä häntä ja todeta, että haluaisin vieläkin suudella häntä. Eikä minua kummemmin kiinnosta istahtaa kanssaan teen äärelle jutustelemaan kuulumisista.
Olen sellainen nainen, joka periaatteessa voisi riisua vaatteensa ja suudella toista miestä (minä tiedän mikä olen), mutta en halua olla nainen, joka teki niin. Jos tekisin niin, halveksisin itseäni. Enkä minä halua halveksia itseäni.
Enkä minä halua, että Toivolla olisi syy halveksia minua.
Ei ollut helppoa vastata viestiin kieltävästi, mutta ei minulla ollut muuta vaihtoehtoa. En halua olla se ihminen, joka olisi kutsunut miehen luokseen. Eikä minun tarvitse olla.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti