Toivoin, että täälläkin olisi oravia. Sain enemmän: täällä on oravien lisäksi ainakin talitiaisia, punatulkkuja, tilhiä, variksia, harakoita ja tikkoja. Linnut ja oravat onnellistuttavat minua. Puuttuu vain kissa, joka istuisi keittiön ikkunalla katselemassa lintuja.
Kotius alkaa vähitellen hiipiä näiden seinien sisälle. Ei tämä asunto valmis ole, ei vielä hetkeen. Mutta vähitellen tämä alkaa tuntua omalta. Minun paikkani tässä maailmassa on täällä.
*
Viikolla ajattelin - vaikka mitään ei ollut tapahtunut - että pakko kai minun on jättää Toivo. Ettei tästä koskaan tule sellainen suhde, jossa olisi molemminpuolista rakkautta, turvaa ja läheisyyttä.
Sitten teimme pikkureissun lähemmäs luontoa. Paistettuamme laavussa makkaraa otin palan hiiltä ja aloin piirtää sillä seinään (kuten monet muut ennen minua).
- Laitatko sä siihen R sydän T? kysyi Toivo.
- Ai sä laitoitkin vaan R plus T...
En sanonut mitään. Mietin vain kuinka olisin voinut piirtää sydämen, kun Toivo ei rakasta minua. Sydän olisi ollut liioittelua. Hölmöä. Eikö Toivo sitä ymmärrä?
Kylpylässä Toivo otti minut reppuselkään. Mökissä nukuimme samassa yhden hengen sängyssä molemmat (sänkyjä ei saanut vierekkäin), sillä emmehän me voi nukkua kaukana toisistamme. Aamupalalle kävellessämme otin Toivon käden käteeni.
Jos näkisin meidät ulkoapäin, ajattelisin, että ovatpa nuo rakastuneita, onnellisia yhdessä. Olisin ehkä vähän kateellinen ja miettisin miksi minä en saa kokea tuota (kyllä, tiedostan ristiriidan).
Miksi sitten en ajattele niin nähdessäni meidät sisältäpäin? Koska Toivo ei ole ikinä sanonut rakastavansa minua (teot ovat joissakin tapauksissa sanoja tärkeämpiä, mutta sanoillakin on oma merkityksensä) ja koska me ajattelemme eri tavalla perheen merkityksestä (Toivolle perhe on helvetti (tosin olen valmis lyömään vetoa, että tuo ajatus on ainakin osittain defenssi, jonka alle Toivo piilottaa suruaan siitä, ettei ole saanut omia lapsia, perhettä. Nuorempana hän kuitenkin haaveili perheestä.), minulle perhe on onni, ankkuri, turva.)
Kyllä minä monellakin tasolla uskon, että Toivo rakastaa minua. Jostain syystä minun on kuitenkin helpompi olla mustavalkoisen jyrkkä ja uskoa vain siihen mikä on ääneen sanottu. Ehkä minunkin särmäni joskus hioutuvat.
Kotius alkaa vähitellen hiipiä näiden seinien sisälle. Ei tämä asunto valmis ole, ei vielä hetkeen. Mutta vähitellen tämä alkaa tuntua omalta. Minun paikkani tässä maailmassa on täällä.
*
Viikolla ajattelin - vaikka mitään ei ollut tapahtunut - että pakko kai minun on jättää Toivo. Ettei tästä koskaan tule sellainen suhde, jossa olisi molemminpuolista rakkautta, turvaa ja läheisyyttä.
Sitten teimme pikkureissun lähemmäs luontoa. Paistettuamme laavussa makkaraa otin palan hiiltä ja aloin piirtää sillä seinään (kuten monet muut ennen minua).
- Laitatko sä siihen R sydän T? kysyi Toivo.
- Ai sä laitoitkin vaan R plus T...
En sanonut mitään. Mietin vain kuinka olisin voinut piirtää sydämen, kun Toivo ei rakasta minua. Sydän olisi ollut liioittelua. Hölmöä. Eikö Toivo sitä ymmärrä?
Kylpylässä Toivo otti minut reppuselkään. Mökissä nukuimme samassa yhden hengen sängyssä molemmat (sänkyjä ei saanut vierekkäin), sillä emmehän me voi nukkua kaukana toisistamme. Aamupalalle kävellessämme otin Toivon käden käteeni.
Jos näkisin meidät ulkoapäin, ajattelisin, että ovatpa nuo rakastuneita, onnellisia yhdessä. Olisin ehkä vähän kateellinen ja miettisin miksi minä en saa kokea tuota (kyllä, tiedostan ristiriidan).
Miksi sitten en ajattele niin nähdessäni meidät sisältäpäin? Koska Toivo ei ole ikinä sanonut rakastavansa minua (teot ovat joissakin tapauksissa sanoja tärkeämpiä, mutta sanoillakin on oma merkityksensä) ja koska me ajattelemme eri tavalla perheen merkityksestä (Toivolle perhe on helvetti (tosin olen valmis lyömään vetoa, että tuo ajatus on ainakin osittain defenssi, jonka alle Toivo piilottaa suruaan siitä, ettei ole saanut omia lapsia, perhettä. Nuorempana hän kuitenkin haaveili perheestä.), minulle perhe on onni, ankkuri, turva.)
Kyllä minä monellakin tasolla uskon, että Toivo rakastaa minua. Jostain syystä minun on kuitenkin helpompi olla mustavalkoisen jyrkkä ja uskoa vain siihen mikä on ääneen sanottu. Ehkä minunkin särmäni joskus hioutuvat.
Voisithan sinä sanoa Toivolle, että sinulle olisi tärkeää kuulla ihan selkein sanakääntein, että mitä merkitset hänelle.
VastaaPoistaLuin joskus kirjan nimeltä Rakkauden viisi kieltä.
VastaaPoistaPointtina oli se, että ihmiset saattavat "puhua" erilaista rakkauden kieltä eli odottavat erityylisiä asioita rakkauden osoituksena.
Googlaa, jos kiinnostaa.
Kirjan kirjoittaja on myös jonkinmoinen terapeutti ja hänen neuvoillaan hyvin monet ihmiset ovat oppineet ymmärtämään kumppaninsa rakkauden kieltä ja alkaneet ottaa sen huomioon ja kas kummaa - suhde on parantunut huimasti!
Tarkennus - kirjan nimi on Rakkauden kieli.
VastaaPoistaKirja voisi olla mielenkiintoista luettavaa. Tiedostan kyllä, että ihmisillä on erilaisia odotuksia ja samoin erilaisia tapoja osoittaa tunteitaan. Ja että ihmiset tulkitsevat helposti saman tilanteen/asian kahdella aivan eri tavalla. Siksi pitäisikin puhua ja yrittää oppia toisen kieli, eikä aina vain olettaa.
VastaaPoistaMinun pitäisi sanoa Toivolle, että minulle olisi tärkeää, että hän kerran sanoisi rakastavansa minua. Mutta minua pelottaa, että saankin kuulla, ettei hän rakasta minua, ettei ole koskaan ollut minusta erityisen innostunut, että olen riittävän hyvä parempaa odotellessa, en mitään muuta.
Ennemmin tai myöhemmin uskallan ottaa tuonkin riskin.