Kunhan taas jäsentelen ajatuksiani.

"Sinkkosen mukaan lapsi tarvitsee hyvän vuorovaikutuksen lisäksi omat vanhemmat, turvallisuuden kokemuksen, rutiineja ja rajoja – elämäänsä ennakoitavuutta, ikätovereita, suvun ja juuret – identiteetin siitä mistä on tullut, tunteen että tuottaa vanhemmilleen ja muille läheisilleen iloa sekä paljon rakkautta. Itsensä jollekin tärkeäksi kokemisen hän nosti yleisesti ottaen kaiken keskiöön." (Koko juttu täällä.)

Olen samaa mieltä Jari Sinkkosen kanssa monesta asiasta, myös tuosta yllä olevasta. Nuo rivit luettuani mietin, että voidakseen hyvin aikuisetkin tarvitsevat samoja asioita: turvallisuutta, ennakoitavuutta, ystäviä, identiteetin ja tunteen, että on tärkeä muille.  

Minulla on aina ollut hyvä itsetunto. Toki minullakin on horjuvat hetkeni ja huonot päiväni, mutta pääsääntöisesti olen aina riittänyt itselleni. Viime vuosina olen jopa pystynyt päästämään itseni vähän vähemmällä - en ole riittääkseni vaatinut itseltäni yhtä paljon kuin aikaisemmin. 

Silti olen aina myös kaivannut hyväksyntää ja rakkautta. Olen halunnut olla tärkeä muille. 

Koskaan en keneltäkään hyväksyntää vaatinut. En kiukutellut, en tyrkyttänyt itseäni (se olisi aina ollut kauhistus), en vaatinut. Olin minä - ja välillä valitettavasti myös joku muu - ja hiljaa toivoin, että se riittäisi hyväksytyksi tulemiseen.  Kun se ei riittänyt, ajattelin, että minun pitäisi olla enemmän.

Sitten kyllästyin. Sisäinen aikuiseni otti sisäistä lastani kädestä kiinni ja totesi, että me pärjäämme ihan kahdestaan. Emme tarvitse kenenkään muun hyväksyntää emmekä rakkautta, riitämme toisillemme.

Sisäinen aikuiseni oli kuitenkin väärässä. Ihminen tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta myös muilta. Se että yrittää korvata ulkoisen rakkauden sisäisellä rakkaudella on mielestäni yhtä epätervettä kuin se, että yrittää korvata sisäisen rakkauden ulkoisella rakkaudella. Kumpikaan ei yksin riitä, ihminen tarvitsee hyväksyntää sekä itseltään että läheisiltään. 

Olen mielestäni oikealla tiellä nyt, kun olen antanut itselleni luvan tarvita muita ihmisiä ja heidän rakkauttaan. Mielestäni on hyvä asia, että sisäinen lapseni on sanonut sisäiselle aikuiselleni, että kyllä me kuule muitakin tarvitsemme. Saamme tarvita. Meidän ei tarvitse pärjätä yksin. 

Vieläkin kun muistaisin, ettei oleellista ole ainoastaan parisuhderakkaus ja -hyväksyntä. Kun minä varmuudella tiedän, että minua rakastaa (epäromanttisella tavalla) ainakin viisi ihmistä ja että moni muukin pitää minusta ihan juuri tällaisena ja ajattelee, että seurassani on hyvä olla, on se oikeasti paljon. 

(Silti uskon, että voin kohtuudella toivoa ja odottaa olevani rakastettu ja hyväksytty myös parisuhteessa.)

Love is possible.

Palasin Kaukaa Poista kotiin eilen aamulla yhdeksän maissa. Ensin itkin hetken aikaa (olin niin väsynyt), sitten menin suihkuun ja sen jälkeen nukkumaan.

Toivo hiipi omilla avaimillaan viereeni muutamaa tuntia myöhemmin. Otti syliin, silitteli, suukotteli, haisteli ihoani ja vaikutti niin tyytyväiseltä, että ajattelin, että tuo mies voi hyvinkin rakastaa minua.

Minun mielestäni rakkaudessa teot ovat tärkeämpiä kuin sanat (niin paljon kuin sanoista pidänkin, on minun myönnettävä, etteivät ne yksistään riitä mihinkään). Minä näen rakkauden Toivon teoissa. Olenko kohtuuton, kun haluaisin myös kuulla sen sanoissa?

Olen puhunut rakkaudesta sen verran Toivolle, että hänen täytyy jo tietää, että minä kaipaan myös sanojen tuomaa varmuutta, sanojen ja tekojen sopusointua. En jatkuvaa vakuuttelua, mutta jos nyt edes kerran hän voisi katsoa minuun ja sanoa ääneen, että rakastaa.

Niin kauan kuin hän ei sitä tee, minun on hirvittävän helppo vakuuttaa itseni aina sopivissa tilanteissa siitä, että Toivo ei sano rakastavansa, koska ei koe rakastavansa. Ja silloin minusta aina tuntuu hirvittävän pahalle ja minä päätän, että kun näen Toivon, sanon, etten halua tätä.

Ja sitten hän tulee ja silittää hiuksiani, kysyy lähdemmekö kesällä yhdessä lomalle, huolehtii, että lähdemme ajoissa hakemaan Poikasta, maksaa ruokakaupassa ja painaa puhelimen herätyksen kiinni, koska aikaisemmin sanoin, etten pidä siitä, että puhelin hilipalihumppaa yksinään (saa torkuttaa, mutta mieluummin niin, että painaa sitä torkkua eikä niin, että puhelin humppaa aikansa ja menee sitten oma-aloitteisesti torkulle), enkä minä enää voi väittää, etten halua tätä.

En minä haluaisi olla pelokas enkä epävarma (parisuhteessa). Mutta olen. Ehkä se joskus menee ohi, kun tarpeeksi kauas kävelen.