lauantai 30. marraskuuta 2013

Pari sanaa rakkaudesta. Taas.

Kasvatettiinko sinut näin? otsikko kysyy.

"Monet minun ikäiseni sanovat, ettei heitä ole koskaan kehuttu. Lisäksi meissä vanhemmissa sukupolvissa on paljon ihmisiä, jotka eivät ole ikinä kuulleet vanhempiensa sanovan: 'Minä rakastan sinua.' Ei ole koettu, että sitä voisi sanoa ääneen, Laakso jatkaa."

Minä tuskin kuulun tuohon mainittuun vanhempaan sukupolveen, mutta ei minua lapsena kehuttu enkä minä ole kuullut vanhempieni sanovan rakastavansa.

Ollessani yläasteella äiti palasi vanhempainillasta ja kertoi, että siellä oli käsketty kehua omaa lasta vieressä istuvalle. Äiti oli todennut vieressään istuneelle ystäväni äidille, että ei kai hän nyt omaa lastaan ala kehua. Ystäväni äiti oli sitten kehunut kuinka reipas ja mukava olen.

Tuo sattui minuun silloin - ja sattuu vieläkin - niin paljon. Miksi äiti ei voinut kehua minua? Edes tuon yhden kerran? Eikö minussa ollut mitään hyvää hänen silmissään? Miksi ei ollut?

Minä kärsin murrosikäisenä siitä, ettei kukaan ollut koskaan sanonut rakastavansa minua. Tein tietoisen päätöksen ja sanoin nuoremmille sisaruksilleni rakastavani, jotta heidän ei tarvitsisi tuntea niin kuin minä tunsin. Jotta he tietäisivät olevansa rakastettavia.

Päätin myös, ettei minun lapseni tarvitse koskaan miettiä rakastanko häntä. Ja vaikka en aina olekaan hyvä äiti, ainakin tuossa asiassa minä olen onnistunut. Minä tiedän, että Poikanen tietää, että minä rakastan häntä.

Ja Poikanen osaa sanoa rakastavansa. Rakkaus ei ole hänelle vaikea, kipeä asia. Ehkä minä olen onnistunut tässä kohtaa katkaisemaan sukupolvelta toiselle siirtyvän kirouksen. Toivon.  

*

Tätä taustaa vasten ei ole yllättävää, että minulle olisi äärettömän tärkeää parisuhteessa kuulla 'minä rakastan sinua'.

Olen kirjoittanut tästä ennenkin ja olen puhunut tästä Toivolle. Toivolla on omat peikkonsa, enkä minä voi vaatia häntä sanomaan, että rakastaa (enkä voi vaatia rakastamaan). 

Mutta kun nyt muistan kuinka 13-vuotias tyttö piti sylissään 10-vuotiasta siskoaan, pyysi anteeksi, että oli pahoittanut tämän mielen, sanoi, ettei se haittaa, vaikkei saakaan pesäpalloa kiinni ja sanoi sitten ensimmäistä kertaa elämässään "minä rakastan sinua", minä tiedän, etten voi eikä minun tarvitse elää lapsuuttani ikuisesti.

Se, ettei äiti osannut rakastaa, ei kerro mitään minusta. Se kertoo äidistä. Eikä se, etten saanut rakkautta lapsena tarkoita, että en voisi tulla rakastetuksi aikuisena.

Minun pitää puhua Toivolle. Hän tietää mihin hän pystyy, ja minä tiedän mitä minä tarvitsen. On selvitettävä kohtaavatko nämä kaksi asiaa vai onko meidän parempi olla ilman toisiamme. (Ei ihan juuri nyt, mutta tässä joskus kuitenkin.)





 

maanantai 25. marraskuuta 2013

Kun kerta aloin kirjoittaa, niin kirjoitetaan sitten enemmänkin.

Uusimmassa Tiede-lehdessä on juttu muistamisesta ja unohtamisesta. Artikkelissa kerrotaan, että kertaaminen vahvistaa muistoja, minkä vuoksi menneitä ikäviä tapahtumia ei kannattaisi ajatella liikaa.

Minä muistan hyvin ne sanat, joilla Toivo on minua satuttanut. Minä olen kuullut ne mielessäni monta, monta, monta kertaa.

Päiväkirjaa tai blogiani lukiessa törmään usein Toivon kauniisiin sanoihin tai tekoihin, jotka olen tyystin unohtanut. En ole katsonut aiheelliseksi kerrata niitä mielessäni, vaikka juuri niihin lauseisiin minun pitäisi tarttua.

Kauniita sanoja on sitä paitsi paljon enemmän.

Tiedän mitä minun pitäisi tehdä. Saa nähdä pystynkö siihen.



Oli ensin aika kiirus, sitten vähän väsy. Nyt alkaa helpottaa.

Murustelen kakkua lattialle (ihan itse leivoin) ja juon teetä.

Luulen, että tästä on tulossa lempipaikkani tässä kodissa (ehkä koko maailmassa, ei sitä vielä voi tietää): keittiön ikkunan edessä on taso, jolle voin laskea läppärini ja teemukini ja sitten istahtaa jakkaralle, tason ääreen.

Valoisaan aikaan ikkunan toisella puolella kirmailevat oravat (mietin eilen tuntevatko oravat samankaltaista riemua hyppiessään puusta toiseen kuin minä tunnen silloin kun on täydellinen pyöräilysää ja elämä rullaa ja minä laulaa lirkutan kuin tilhi (en minä tiedä miten tilhi laulaa)) ja on siellä lintujakin.

Minusta on niin mukava katsella oravia ja lintuja. 

- Sä olet niin lutunen, kun sä iloitset niin pienistä asioista, sanoi Toivo eilen (kyseinen ilonaihe oli keksi, mutta se olisi ihan yhtä hyvin voinut olla orava).

Minusta on mukava olla lutunen.

*

Hetkittäin minusta tuntuu, että haluaisin kirjoittaa elämästä ja maailmasta omalla nimelläni. Tuntuu, että haluaisin sanoa enemmän. Tai edes jotakin.

Ehkä olisi aika kokeilla jotain uutta. Ehkä. Pitää miettiä.

maanantai 11. marraskuuta 2013

Liikaa.

Haluaisin olla sängyssä noin kolmen tunnin päästä. Kello soi huomenna viisi yli viiden (enkä minä todellakaan ole mikään aamuvirkku). Jos pääsisin rauhoittumaan yhdeksän maissa ja osaisin nukahtaa kymmenen tienoilla, ehtisin nukkua seitsemän tuntia ja ehkä selviäisin huomisesta. Ehkä.

Ennen kuin pääsen nukkumaan, minun pitää pakata ja käydä kaupassa. Keskiviikon esitys pitäisi valmistella loppuun, mutta joutunen tekemään sen huomenna lentokentillä. Ja jotain muutakin varmasti pitäisi tehdä, en vain muista enää mitä. 

En yleensä jännitä esiintymistä, nyt jännitän. En haluaisi lähteä lainkaan, olisin mieluummin jäänyt toimistolle. Päätin kuitenkin potkia itseni liikkeelle, mukavuusalueen ulkopuolelle (jos ei poistu mukavuusalueelta, ei kehity, muistuttaa ohjaaja spinningissäkin). Jos esitys menee huonosti, sitten se menee. Ei sitä enää torstaina muista kukaan muu kuin minä.

Olisipa jo perjantai.

sunnuntai 3. marraskuuta 2013

Ehkä minun pitäisi lopettaa järkeileminen.

Minä järkeilin - taas - ettei Toivo oikeasti minusta välitä. Koska eihän se.

Tiedäthän.

Ja sitten:

"Mulla on sua ikävä... Olet niin ihana nainen <3 "

Minä ihan, melkein, häkellyin.



lauantai 2. marraskuuta 2013

Pyhäpäivän arki.

Olen pitkästä, pitkästä aikaa ollut koko päivän kotona. Olisin voinut käyttää ajan värkkäämällä paikkoja kuntoon (on vielä jokunen laatikko purkamatta, eteisen kaapit järjestämättä, hylly pitäisi laittaa seinälle, samoin taulut. Vain muutaman asian mainitakseni.), mutta enpä juuri jaksanut vaivautua.

Melkein purin yhden laatikon, sitten keskityin teen juomiseen, sähköpostien kirjoittamiseen ja kahden pojan kaitsemiseen (välillä yhteiselo sujuu hyvin, välillä huonommin. Pojat ovat tunteneet toisensa 2-vuotiaista saakka, ja mietin heidän sanailuaan kuunnellessani, että he voisivat olla vanha pariskunta

(- Mua ärsyttää, kun sä aina...
- Tällainen mä olen. Olisi sun jo pitänyt tottua.
- Joo, mutkun sä aina!
- Nii-in! Kun mä aina, niin nimenomaan sun olisi jo pitänyt tottua!).)

Mutta ei tämä lainkaan turha päivä ole ollut:

1. "Tää on paljon parempaa kuin äidin tekemä kalakeitto."
2. "Äiti, sä oot tosi hyvä tekemään majoja!"

*

Olen minä ajatellutkin kaikenlaista, mutta päätynyt aina siihen lopputulokseen, että tämä on nyt hyvä elämä näin, eikä minulla tässä hetkessä ole tarvetta muuttaa mitään.

Ei tämä vuosiksi riitä, tietenkään, mutta enhän minä tulevaisuudessa vielä eläkään.