Tulisi yö.

Jos Toivo ei kuulu tulevaisuuteeni (toivon hänen kuuluvan), aion olla ihan yksin. Pitkän aikaa. En aio etsiä mitään enkä ketään. Aion vain olla ja antaa maailman tulla luokseni. Jos se on tullakseen.

Jos olen yksin, lähden jonnekin kauas. Etsin jostakin penkin ja istun siihen. Katselen ihmisiä ja kirjoitan pieneen vihkoon ajatuksia, joita en voi, tai halua, kertoa kenellekään. Voi olla, että aurinko paistaa ja joudun siristämään silmiäni.




Toivo on minulle sekä huoli että ilo.

Olen nyt hypännyt tähän suhteeseen pää edellä, sydän avoinna ja todellakin pelkään puolestani. Pelkään sitä kipua, jonka joudun elämään, kun Toivo jonakin päivänä sanoo, ettei halua minua. Ettei voi olla onnellinen kanssani eikä rakastaa minua.

Kyllä minä tiedän, että selviän siitäkin, mutta tunne on silti kuristava. Sisältäpäin kuristava.

Toisaalta minulla ei ole missään tässä maailmassa parempi olla kuin Toivon vieressä. Kun saan käpertyä hänen selkäänsä vasten ja kietoa käteni hänen ympärilleen, kun hän liikahtaa lähemmäs minua, silloin ja siinä minulla on rauha.

Joskus sitten Lyypekkiin pitkille kylmille.

Vielä muutamia vuosia sitten ajattelin, etteivät taidemuseot ole minua varten. En yksinkertaisesti jaksanut keskittyä maalauksiin. Sitten näin Leonardo da Vincin Madonna Littan. Se oli rakkautta.

En minä edelleenkään ole asiantunteva taidemuseoissa kävijä, mutta nyt olemme kuitenkin tulleet siihen pisteeseen, että kun sain vapaasti valita kuinka käytän pari vapaata tuntiani, päätin mennä taidemuseoon. Halusin nähdä Gustav Klimtin Suudelman.

Kaikkien näkemieni jäljennösten (ties missä muodossa, mukaan lukien lampunvarjostimet, lautasliinat ja kirjakerhon seinävaatteet) jälkeen taulu hämmästytti: se oli kauniimpi paljon heinovaraisemmalla tavalla kuin osasin odottaa. Pidin siitä. En rakastunut, mutta nautin. 

Postilaatikossani odotti kirje Suomen löytötavaratoimistosta. Heillä on kuulemma minulle kuuluvaa omaisuutta. Oletan, että se on puhelimeni.

En uskaltanut toivoa, että saisin puhelimeni takaisin. Enkä todellakaan osannut kuvitella, että sen voisi saada takaisin näin helposti. Olin varautunut soittelemaan huomenna turhia puheluita paikkaan jos toiseenkin. Mutta joskus näinkin.

Ehkä tästä alkavat paremmat ajat.  Paremmilla tarkoitan vähän helpompia.

[En jaksanut hirveästi surra puhelintani. Uusia saa kaupasta.

Se mitä hetken surin oli Sankarin puhelinnumero. En ole poistanut sitä puhelinmuistiostani. Olen halunnut säilyttää sen.

Siinä missä on kohtuullisen ymmärrettävää olla poistamatta kuolleen miehen puhelinnumeroa, ei sitä olisi etsiä puhelinnumeroa neljän vuoden takaisista sähköposteista (hitsi, tapaamisemme vuosipäivä meni minulta ohi. Mikä on oikeastaan varsin hyvä asia.) ja tallentaa sitä uudelleen, uudelle sim-kortille. Se olisi jo omituista. Enhän minä menneisyydessä elä.]

Ei kuulu mitään. Väsyttää.

Tuntuu, ettei ole mitään sanottavaa kenellekään.

En ole aikoihin kirjoittanut mitään Facebookkiin, sillä mitäpä mikään mitä sanoisin ketään kiinnostaisi. Olen aloittanut blogitekstejä, mutten ole kirjoittanut niitä loppuun tultuani siihen tulokseen, ettei niissä ole mitään pointtia (ikään kuin tässä tekstissä olisi). Eilen hävitin puhelimeni eli nyt ei sitten tarvitse olla missään tekemisissä kenenkään kanssa.

Se joka haluaa palansa minusta, voi tulla soittelemaan ovikelloa. En tosin avaa ovea, sillä en ole kotona. 

Hyvinsyöneet kissat pöydällä ja vähän muuallakin.

Me käymme nyt painavia keskusteluja Toivon kanssa. Puhumme olleista ja menneistä. Seurauksista ja niiden syistä. Asioista, jotka eivät koskaan tapahtuneet. Sanoista, jotka sanottiin, vaikkei tarkoitettu. Epävarmuuksista ja pahasta mielestä. Siitä miltä milloinkin tuntui ja miksi.

Ei ole koko ajan helppoa eikä mukavaa.

Välillä pelkään, että Toivo vain leikkii minulla. Pakottaa minut kohtaamaan pelkoni, epävarmuuteni ja pimeät puoleni ja sanoo sitten, sopivassa tilanteessa, ettei haluakaan minua. En kai tosissani kuvitellut, että hän haluaisi olla minunlaiseni kanssa.

Haluan silti ottaa riskin. Nyt on sen aika. Tässä on mahdollisuus hyvään ja kauniiseen.

[ - Mikset lopettanut suhdettamme, jos et kerta ollut tyytyväinen? kysyi Toivo.
  - Koska aloin tuntea rakkautta sinua kohtaan. Ja koska minä toivoin...
  - Tuntuu hyvältä kuulla, että sinä rakastit minua. ]

[ - Kyllä minun mielestäni suhteen pitää kehittyä. Olen minä miettinyt minkälaista olisi asua yhdessä, sanoi eilen mies, joka kerran totesi, ettei ikinä halua uusperhettä.]

Toistan itseäni.

Olisipa jo kesä. Minä haluan paljaat varpaat ja jäätelöä. Minä haluan pyöräillä ilman pipoa. Haluan sulaa vettä ja vihreää väriä.

Vaikka puut ovatkin kauniita eikä ulkona ole nyt niin kylmä, ei talvi sovi minulle. Ei sovi. Ei, ennen kuin keksin kuinka voin muuttua karhuksi (olen edelleen sitä mieltä, että talviuni on loistava konsepti ja ihmiset hölmöjä, kun eivät ymmärrä mennä nukkumaan marraskuussa).

  

Nuorallatassia kissa sylissä.

Minä aavistin, että Toivo tietää jotakin (tuntee jonkin luurangon, vaikken ole sitä hänelle esitellyt), mutta en osannut arvata mitä. Enkä osannut arvata kuinka.

Perjantaina sisäiset peikkoni puuhasivat ilotulituksen ja pitivät bileitä. Ei ole väliä miksi. Ajattelin, ettei minusta ole mihinkään, etten kelpaa kenellekään. Että olen huono ihminen. Ajattelin peikkojen voittaneen.

- Peikot ovat mielikuvitusolentoja, Toivo sanoi.
- Ehkä niin, mutta ne ovat silti vahvempia kuin minä. Ne voittivat. Millään ei ole väliä. 
- Eivätkä voittaneet. Minä ajan ne pois.
- Sinä olet niiden puolella.
- Enkä ole.

Sitten selvisi mitä Toivo tietää. Ei ole väliä mitä, ei kuinka.
Olin varma - taas kerran - että tämä oli nyt tässä. Että kaikki oli nyt tässä.

- Haluatko sinä olla minun kanssani? kysyin pitkän keskustelun päätteeksi.
- Haluan.
- Miksi? (en ymmärtänyt)
- Koska minä tykkään sinusta, Toivo vastasi.

Minun on hyvin vaikea ymmärtää miksi ihminen, joka tietää minkälainen minä olen, haluaa olla kanssani. Kai minulla on poikkeuksellisen hyvä perse.

(En ole koskaan mennyt näin syvälle, ollut näin alasti. Tämä on hirveän pelottavaa ja samalla tässä on mahdollisuuksia johonkin sellaiseen mistä olen jo kauan haaveillut.

- Tässä on hirveästi potentiaalia. Ei yhtään tunnu, että kaikki olisi jo nähty, sanoi Toivo.) 

Toisaalta uskon myös hallittuun riskinottoon.

Jokunen vuosi sitten tajusin, että minulla on kaikki mitä ihminen voi kohtuudella pyytää. En tarvitse mitään enempää. Näin on hyvä. Olen onnellinen (mielestäni onni on juurikin se tunne, että tässä hetkessä on hyvä olla.). 

Toki minulla on haaveita ja tavoitteita, mutta niiden toteutuminen on ylimääräistä hyvää, ei välttämätöntä (haaveet ja tavoitteet itsessään sen sijaan ovat välttämättömiä. Yksi oleellinen osa hyvää elämää on mielestäni se, ettei ole vielä saanut kaikkea mahdollista.). 

Sankari sanoi kerran, ettei hän halua olla tyytyväinen, sillä tyytyväisyys pysäyttää paikalleen, eikä hän hän halunnut pysähtyä. Olin eri mieltä, sillä mielestäni oleellinen osa tyytyväisyyttä on tavoittelu ja uusiin ulottuvuuksiin kiipeäminen. En pystynyt näkemään onnea tai tyytyväisyyttä pysäyttävänä voimana.

Nyt tavallaan pystyn.

Oksitosiinihumalassa huomaan haaveilevani siitä, että Toivo nukkuisi vieressäni joka yö. Mietin mitä jos kummallakaan ei olisi omaa kotia, johon lähteä toisen luota. Katselen päiväunissani kuinka pieni tyttöni kutsuu Toivoa isäkseen.

Sitten mietin kaikkea sitä mikä voisi mennä pieleen, jos lähtisin tavoittelemaan noita unelmia. Kaikkea mistä todennäköisesti joutuisin luopumaan. Toki se voisi mennä hyvinkin, mutta toisaalta lopputulema voisi olla myös se, että joutuisin luopumaan onnestani: minulla ei enää olisikaan kaikkea mitä tarvitsen. Ei olisi rauhaa eikä vapautta, ei omaa tilaa eikä aikaa harrastuksille. En jaksaisi silitellä Toivoa ja huomaisimme, ettei meillä todellakaan ole mitään yhteistä.

Kun on tyytyväinen on helppo haluta pieniä asioita. Voin haaveilla uudesta sohvasta ja ostaa sen, kun hetki on sopiva. Uusi sohva ei muuta mitään. Mutta suurten muutosten tekeminen onkin paljon vaikeampaa: kannattaako keikuttaa venettä ja vaihtaa työpaikkaa, muuttaa yhteen rakkaan kanssa tai lisääntyä, jos nyt on hyvä näin ja muutos voi ihan yhtä hyvin olla muutos huonompaan?

Ehkä Sankari oli oikeassa siinä, että tyytyväisyys on pysäyttävä voima.

Ehkä.

Joskus pieni tyttö juoksee ajatuksissani. Toivon tytär. Minun lapseni.

Viime päivinä olen ajatellut häntä paljon. Kutsunut nimellä. Miettinyt saanko hänet joskus syliini vai jääkö hän mielikuvituslapseksi.

Haluaisin hänet, vaikka ajattelen, ettei minun olisi järkevää haluta.

(- Mitä jos tulisin raskaaksi? kysyin Toivolta.
- Sitten me saisimme lapsen, vastasi hän.)

Nyt otetaan vauhtia ja kohta lennetään.

Toivon tapa rakentaa läheisempää ja avoimempaa suhdetta on välillä hieman omalaatuinen: hän etsii pimeitä nurkkiani provosoimalla.

Tyyliin:

- Miksi olet kanssani, kun vieläkin ikävöit Sankaria koko ajan?
- No en kyllä ole ikävöinyt koko aikaa enää pitkään, pitkään aikaan. Ajattelen minä häntä toisinaan, mutten enää ikävöi.
- En minä voi kilpailla kuolleen miehen kanssa.
- Ei sun tartte kilpailla kuolleen miehen kanssa! Sankari oli hyvä mies, mutta sinun kanssasi minulla on paljon enemmän kuin hänen kanssaan oli. Enkä minä haikaile menneeseen.
- En usko.
- Voi juma... Ei ole pakko uskoa, mutta niin se nyt vain on.

Näen ja ymmärrän, että Toivo vie suhdettamme nyt ihan tosissaan uudelle tasolle. Nyt kiskotaan esille niitä piirteitä ja puolia, joita ei peilissä haluta nähdä ja katsotaan pärjäämmekö toistemme kanssa suojauksitta ja naamioitta. Pöydälle nostellaan kissojen kaveriksi peikkoja ja pölyisiä luurankoja ja mietitään mitä niille pitäisi tehdä.

Ei ole koko ajan kivaa eikä mukavaa (suurimman osan ajasta onneksi on). Välillä väsyttää ja turhauttaa, mutta uskon tämän olevan pidemmällä tähtäimellä hyvä asia. Nyt rakennetaan sellaisia perustuksia, että jos niille päästään mökkiä pykäämään, ei se huusholli ihan pienestä tuulesta kellahda nurin.

Niin, kyllä mekin ansaitsemme arvon.

Otimme vuoden vastaan Toivon ystäväperheen luona. Paikalla oli kolmaskin pariskunta ja yksi sinkkumies. En ollut tavannut ketään heistä aikaisemmin ja minua jännitti hieman, mutta mielestäni sisääntuloni seurapiireihin onnistui ihan hyvin. Toivon ystävät olivat mukavia ja minulla oli kotoisa olo.

Kotimatkalla sanoin Toivolle, että minulle jäi tunne, ettei toisella pariskunnista mene kovin hyvin. Nainen nälvi ja vähätteli miestään koko ajan.
- Se on ollut aina sellainen, Toivo totesi. Aikaisemmin kiinnitin siihen itsekin huomiota ja taisin joskus sanoakin jotain, mutta nyt se tuntuu ihan normaalilta. Ehkä se on heidän tapansa olla, keskinäistä huumoria tai jotain.
- Ehkä niin. Mutta ei minun mielestäni missään parisuhteessa huumorin pitäisi olla toista vähättelevää. Ja mitä keskinäistä huumoria se on, jos toisesta puhutaan ikävästi silloinkin, kun hän on itse saunassa? Minusta se tuntui aika kurjalle. Huonolle kohtelulle. Jos joku asia tökkii, pitäisi siitä - ja nimenomaan siitä asiasta, joka tökkii - sanoa kumppanille suoraan, ja mielellään silloin kun ollaan kahdestaan sen sijaan, että heittelee piikkejä. Ja yleensä ottaen omaa kumppania pitäisi kohdella kunnioittavasti ja arvostavasti, erityisesti silloin kun ollaan muiden ihmisten seurassa.
- Niin, niinhän se on, Tuskin Jonna tajuaa miltä se kuulostaa, Toivo sanoi.

Tuossa on taas yksi hyvä syy astua toisinaan ulos itsestään ja miettiä mitä sanoo ja miten. En koskaan, ikinä, milloinkaan halua puhua omasta kumppanistani tai omalle kumppanilleni noin. Enkä halua, että minusta tai minulle puhutaan koskaan noin. Keskinäinen arvostus ja kunnioitus ovat mielestäni tärkeimpiä parisuhteen peruspalikoita. Ja sitä arvostusta ja kunnioitusta on syytä tuoda esille sanoissa ja teoissa.

("Näytät hyvälle." sanoi Toivo eilen lähtiessämme. Se tuntui hyvälle.)