Keinutuolin voin ainakin ostaa. Ihan sama mahtuuko se minnekään vai ei.

Toivo on kohta täällä (kyllä, minä näen tulevaisuuteen). Käymme kaupassa (Toivo inhoaa kaupassa käyntiä, minusta ruokaostosten tekeminen on mukavaa, varsinkin pariskuntana) ja ajelemme mökille (Toivo saa ajaa, minä en halua olla tientukko pääsiäisliikenteessä, harjoittelen joskus toiste).

***

Lapsena kuvittelin, että isona menen naimisiin ja saan kolme tai neljä lasta. Kun sitten menin naimisiin, kuvittelin, että saan kaksi tai kolme lasta enkä eroa koskaan. Kuvittelin onnellisen kodin.

Kuvittelenko enää mitään? Uskallanko?

Kuvittelen elämänkumppanin, joka haluaa olla kanssani loppuun asti. Kuvittelen toisen lapsen, jota minun ei tarvitse kasvattaa yksin. Kuvittelen takan ja keinutuolin.

Mutta vain salaa mielessäni, päiväunissani. En ääneen. Paitsi takan ja keinutuolin voi mainita jossain sivulauseessa.

Minä tiedän, hyvin, ettei elämää voi suunnitella, mutta milloin haaveista tuli mörköjä, joiden haluan pysyvän sängyn alla? Ei niiden tarvitsisi olla sellaisia. En minä mene rikki (tämän pahemmin), vaikken saisi kaikkea haluamaani.

***

Hyvää pääsiäistä. Minä ripustan nyt pyykit kuivumaan.

Joskus valo häikäisee.

"He put a dark place in me and I can't forgive him for that. But it is part of me now and how can I regret what I am, though it often makes me sad." Valerie Martin

Olen tällä viikolla väsynyt ja tympääntynyt. Minusta tuntuu, etten ole mitään, en kukaan. En ainakaan kukaan, jolla on väliä kenellekään. Minullekaan. Oloni on epäonnistunut. Olen valinnut väärin vähän kaikessa ja päätynyt elämään tällaista elämää, joka ei ole ollenkaan sellainen, millainen sen olisi pitänyt olla. 

Keskellä tuota tunnetta törmäsin tuohon lainaukseen. Pysähdyin:  how can I regret what I am. Kadunko minä?

Ei, en minä kadu enkä kavahda sitä mikä olen. Olen tehnyt valintoja, joita en tällä tiedolla tekisi uudelleen, mutta kaikki valintani olen tehnyt kulloinkin parhaan kykyni mukaan. Olen myös kantanut vastuun valinnoistani, ja itsestäni.

Olen ylpeä itsestäni. Minä olen ihan hyvä tyyppi. Ihan yhtä hyvä kuin kuka tahansa muukin.

(Kyllä tämä taas tästä.) 

En ole varma pitäisikö minun päättää mitä haluan vai antaa elämän soljua omalla painollaan.

En minä ole varma haluaisinko asua Toivon kanssa (siinä olisi hyvät ja huonot puolensa). En tiedä lapsesta enkä avioliitosta.

Mutta jos tietäisin, ettei Toivo missään tapauksessa koskaan haluaisi asua kanssani, mennä naimisiin kanssani eikä saada lasta kanssani, en voisi olla hänen kanssaan enää päivääkään.

Olen melko varma, että tämä kertoo jostain, mutten oikein tiedä mistä.

Leikkivätkö linnut tulella?

Onhan niitä miehiä, joita olisin mielelläni suudellut. Yksi heistä on se ranskalainen poikanen, joka olisi tullut takaisin. Se sama, joka viime syksynä kyseli mitä kuuluu ja milloin nähdään.

Eilen ajattelin häntä pitkästä aikaa. Mietin mitähän ja missä sillekin miehelle (joko sitä voisi pitää miehenä, kun se alkaa kuitenkin lähennellä kolmeakymmentä?) kuuluu.

Sattumaa vai telepaattista yhteyttä, en tiedä, mutta tänään hän kolisi postilaatikossani. Suunnittelee tulevansa kesällä Suomeen.

Ehkä on parempi, jos minä en ole silloin täällä.

Kenen kanssa.

Mies, josta kerran (ehkä toisenkin) olin kiinnostunut, on nykyään suhteessa työkaverinsa kanssa. Tiedän, että he ovat olleet samassa työpaikassa jo silloin, kun molemmat olivat vielä parisuhteissa tahoillansa. Sitä en tiedä onko suhde alkanut, kun molemmat ovat eronneet vai jo aikaisemmin (eikä se minulle kuulukaan).

Mietiskelin pystyisinkö itse olemaan romanttisessa suhteessa työkaverini kanssa. Mikään ei tietenkään ole ehdotonta, mutta vaikealta ajatus tuntuisi. Kerran ihastuin mieheen, jonka tunsin töiden kautta. Työ oli yksi monista syistä miksi hautasin tunteeni hyvään talteen, missä ne vähitellen tukehtuivat omaan mahdottomuuteensa. Hyvä niin.

Entäpä voisinko ryhtyä suhteeseen sellaisen ihmisen kanssa, johon olisin tutustunut hänen ollessaan vielä aiemmassa suhteessa. Varmaankin, ehkä, tilanteesta riippuen.

(Onneksi nämä ovat juuri nyt absurdeja pohdintoja. Olen suhteessa Toivoon, joka ei ole meillä töissä ja joka oli sinkku tutustuessani häneen ja joka tuntuu tällä viikolla olevan vähän ärripurri, mutta jospa se menisi perjantaihin mennessä ohi.)

Aamuuni (mietin tässä samalla myös yhdysmerkin merkitystä).

Aamuisin on nyt helpompi herätä. Valo antaa minulle noin kahdenkymmenen minuutin verran lisäenergiaa. Tällä ja ensi viikolla saamme siis nauttia kiireettömämmistä aamuista, koska en vetkuta sängystä nousemista viimeiseen mahdolliseen minuuttiin.

Mutta pian tämä ilo ryöstetään julmasti siirtämällä kelloja tunnilla eteenpäin. Kahden viikon päästä sängystä ylös pääseminen on taas yhtä tuskaa.

Kansalaisaloite tasa-arvoisesta avioliittolaista keräsi tarvittavat 50 000 kannattajaa heti ensimmäisenä päivänä (minäkin allekirjoitin). Mietiskelen tässä voitaisiinko myös normaaliajassa pysyvästi pysymisestä laatia kansalaisaloite? Venäjällä olivat jo fiksuja ja lopettivat tämän kiusanteon.

Toivo

Tuossa sohvalla nukkuu minun kultani.

Eilen hän osti minulle ruusuja. Hieman epäromanttisesti ("Tossahan on kukkia. Mitä? Kaks ja puol euroa, vain! Minkä värisiä sä haluat? Mä ostan sulle."), mutta silti. Vaihtoi autooni lampun, ja olohuoneeseen myös. Ihana mies.

- Miltä tämä meidän suhde sinusta nyt tuntuu? minä kysyin illalla.
- Ihan hyvältä, hän sanoi varovasti. Entäs sinusta?
- Ihan hyvältä, minä vastasin, vaikkei ihan oikeasti kuulunut siihen lauseeseen.
- Onko sulla nyt mitään hampaankolossa tai harmittaako joku? kysyin.
- No, hän aloitti ja minä ehdin jo ajatella että...
- Harmittaa se vähän, ettei me nyt nähdä kuin viikonloppuisin, hän jatkoi.

Minä hymyilin.   

Katkelmia 2.0.

Pakkasin kassahihnan päässä kangaskassiin ruisleipää, herkkusieniä ja pääsiäispupuja. Mietin kuinka suurta on, että voin mennä kauppaan ja ostaa ruokaa. Mennä kauppaan ihan omilla jaloillani ja ostaa ruokaa ihan omilla rahoillani! (Nämä ovat nyt tällaisia kaikki mahdollinen ihastuttaa -päiviä. Otan kyynisen kyllästyneen asenteen kaikkeen joskus toiste.)

Kävin vatsalihastreenissä. Paikalla oli kuusi seitsemän ihmistä. Huvitti: samalla tunnilla oli kuukausi sitten paljon enemmän porukkaa. Vuodenvaihteessa uuden elämän aloittaneet palailevat aina näihin aikoihin takaisin vanhaan elämäänsä ja salilla on taas enemmän tilaa. Seuraava ryntäys on taas syyskuussa.

- Huomenna sitten nähdään, sanoin ja vilkutin webbikameralle. Toivolla on, edelleen, jumalaisen kaunis hymy. Nimimerkillä minä olen tuohon mieheen enemmän lätkässä nyt kuin niihin aikoihin kun suutelimme ensimmäisen kerran.

(17-vuotiaana olin pari kuukautta Sveitsissä ja rakastuin paikalliseen poikaan sellaisella voimalla, jolla vain 17-vuotias voi rakastua. Kun minun piti lähteä kotiin, hän pyyhki kyyneliä silmistään.

Olen joskus miettinyt olisiko suhteemme jatkunut, jos jo silloin olisi ollut yhtä edulliset lennot ja samanlaiset viestintämahdollisuudet kuin nykyään. Kirjoitimme me kirjeitä toisillemme, mutta vaikka kirje ovimatolla oli aina suuri hetki, ei se tietenkään loputtomiin riittänyt.) 

Katkelmia

Työskypessä hymyilevä aurinko. "Huomenta ja kivaa päivää!" Minun rinnassani lämmin tunne: mun kulta. (Pienet sanat, eleet ja huomionosoitukset - ja niistä ilahtuminen! - ovat hirvittävän tärkeitä.)

Kultakutri ehdotti, että lähtisimme elokuussa jonnekin muutamaksi päiväksi. Olin heti mukana. Barcelonasta pääsisi bussilla Andorraan. Googlasin jo ensilukuvuoden loma-ajat. Miksi joululoma on taas niin lyhyt?

Toivo. Ajattelen Toivoa paljon ja usein. Aamulla haistelin hänen paitaansa, joka oli jäänyt tuolin käsinojalle. Ihana tuoksu. Huumaava. Rauhoittava. Ohikiitävä ajatus: haluaisin mennä naimisiin Toivon kanssa. Haluaisin olla Toivon kanssa aina.

Ulkona paistaa aurinko, mutta siellä on liian kylmä. En pidä kylmyydestä. En lainkaan. Mutta minulla on silti hyvä olla.

Taas täällä.

Yksi syy siihen miksi pidän matkustamisesta niin paljon, on kotiinpaluu. Kotioven avaaminen ja laukun pudottaminen eteisen lattialle tuntuu (lähes) poikkeuksetta hyvältä: taas palaan monta kokemusta rikkaampana, hengissä ja elävänä tukikohtaani, turvapaikkaani, omaan ihanaan arkeeni.

Eilen palasin taas kerran. Monta kokemusta rikkaampana. Hengissä ja elävänä.

Ennen paluutani matkustin 800 kilometriä intialaisissa junissa. Näin lehmiä, sikoja, norsuja ja kameleita. Apinat söivät pähkinöitä kädestäni, oravat keksinmuruja. Minä söin todella hyvää ruokaa. En saanut ruokamyrkytystä. Minua tuijotettiin enemmän kuin missään muualla aikaisemmin (ja paikalliset turistit pienemmistä kylistä halusivat valokuvaan kanssani. Suostuin aina kiltisti.). Ihailin värejä. Olin auringon noustessa Taj Mahalilla. Tunsin surua nähdessäni kerjääviä lapsia. Väsyin tinkimiseen, suutuin taksikuskille. Yritin sanoa hindiksi kiitos (dhanyavad). Ikävöin Toivoa. Teetin itselleni vihreän silkkimekon. Ostin teetä. 

Välillä väsytti, mutta reissu oli hyvä. Kaikkein parhainta oli kuitenkin (taas kerran) palata kotiin. Sain halata poikaa ja nukahtaa Toivon viereen.