Maailmassa monta on ihmeellistä asiaa (tai: Alex)

Kolmas, elokuu 2010:

Söin tänään (tai siis eilen) sekä lounaan että päivällisen miesseurassa. Mies vain vaihtui välissä.

Päivällisseuralainen ilmaantui oveni taakse kasvoillaan kysyvä ilme:
- Rara?
- Yes, I am Rara, come in.

Laitoin Poikasen nukkumaan ja keittiön pöydän ääressä vierähtikin sitten neljä tuntia. Ruuan jälkeen tyhjensimme vielä kaksi pannullista teetä eikä sittenkään olisi tehnyt mieli lähteä nukkumaan.

Valehtelisin jos väittäisin, ettei tämä olisi hieman turhauttavaa: kuulen kuinka viereisessä huoneessa makuupussiin mönkiytyy mies, joka voisi minun puolestani ihan yhtä hyvin nukkua tässä vieressäni.

Minun pitänee alkaa majoittaa ainoastaan naisia ja tylsiä miehiä, sillä ei tämä tällainen ole reilua ollenkaan. Tullaan soittamaan toisen ovikelloa, ollaan fiksuja ja mukavia ja hymyillään kauniisti. Ärsyttää tuollainen!

Ps. lounasseuralainen oli ihan kiva. How lovely.

Kaksi päivää myöhemmin: 

Valitin kaverille elämän julmuutta ja käsikirjoittajien huonoa huumorintajua.

- Voisko se jannu olla kiinnostunut sinusta?

- No mistä minä sen voisin tietää! Tuskin. Miksi olisi.

Minä olen aina ollut hirveän huono aistimaan, näkemään ja huomaamaan (uskomaan) kenenkään kiinnostusta. Asiat pitää sanoa minulle suoraan päin naamaa ja mielellään yksinkertaisilla päälauseille, jotka eivät jätä tulkinnanvaraa. Miten muuten mitään muka voisi tietää?

Mutta ei kiinnostuksella ole väliäkään, sillä mitään ei voi tapahtua (muualla kuin unissani). Haluaisin silti jo lähteä kotiin: laittaa ruokaa, syödä lettuja, joita mies sanoi tänään paistavansa, jutella, nauraa, miettiä tuoko hän tänään tuolinsa lähemmäs omaani ja olla hivenen huolissani siitä, että hän kenties huomaa mietteeni ja pitää minua ... omituisena.

Tänään vielä, huomenna hän lähtee.

Sinä iltana pidin pöydästä kaksin käsin kiinni, etten olisi tarttunut mieheen kiinni ja suudellut häntä. Olisin halunnut. Mutta couchsurfing is not a dating service. Enkä minä muutenkaan olisi uskaltanut. Sitä paitsi mies oli minua kahdeksan vuotta nuorempi (ja on edelleen, vaikka muistelinkin, että ikäero olisi tässä välissä kutistunut seitsemään vuoteen.)

Seuraavana päivänä hän lähti, mutta tarina ei päättynyt siihen.

- Sinä tykkäsit siitä ranskalaisesta? kysyi uusi vieras 
- Joo. Tykkäsin...
- Mitä te teitte?
- Joimme teetä.
- Joitte teetä? Sinäkö et suudellut sitä?
- En.
- Älä valehtele!
- En suudellut sitä.
- Mikset?
- Nokun.
...

- Puhuiko hän kuinka paljon rakastaa tyttöystäväänsä?
- Ei. Ei ole tyttöystävää.
- Katsoi sinua pitkään?
- No, ehkä, joo.
- Totta kai se oli sinusta kiinnostunut! Mikset sinä suudellut sitä?
- Nokun...
- Anna sun puhelin.
- Miksi ihmeessä?
- Mä soitan sille.
- Höpöhöpö.

Hän soitti sille. Minä en kuullut puhelua, mutta tarina kertoo, että hän sanoi Alexille, että tämän pitäisi tulla takaisin, sillä Rara itkee pöydän alla ikäväänsä. Minulle soittaja tyytyi toteamaan: "he likes you".

Varmasti en itkenyt pöydän alla, kirjoitin Alexille seuraavana päivänä. Alex vastasi viestillä, josta olisi voinut saada sellaisenkin käsityksen, että hän olisi toivonut minun kaivanneen häntä. Mutta ei siitä aivan varma voinut olla. Sanat ovat monimerkityksisiä. 

Minä mietin pari päivää ja lopulta kirjoitin (ylpeys ja itsesuojelu ovat yliarvostettuja), että olisin suudellut häntä, jos hän ei olisi ollut sohvasurffari.

"Jos olisin saanut viestisi päivää aikaisemmin, olisin tullut takaisin" hän vastasi. Minä hakkasin päätäni seinään.

En ajatellut, että tapaisimme koskaan uudelleen. En edes ottanut häneen yhteyttä mennessäni Pariisiin. Mietin vain missä mahtaa olla se ranskalainen poika, jota olisin mielelläni suudellut ja hymyilin itsekseni.

Päivä sen jälkeen, kun Toivo viime syksynä totesi, ettei tätä varmaankaan kannata jatkaa ja käveli pois, sain Alexilta viestin keskellä yötä: olen muuttanut Tallinnaan. Kerro, jos olet tulossa tänne. Haluaisin nähdä sinut.

Ja kun minä en mennyt Tallinaan, hän tuli soittamaan ovikelloani.

Hassu mies.

Minä pidän hänestä. (Mutta pidän Toivon.)