Kielletty hedelmä.

Lähdimme iltapäiväleffaan suoraan töistä, ystäväni ja minä. Myöhemmin samana iltana nukahdin Sankarin viereen. Tai ehkä vasta seuraavana. En ole varma. En muista niin tarkkaan.

Mutta se oli periaatteessa mahdollista, koska silloin Sankari oli elossa ja olemassa. Ja minä olin niin rakastunut, että se loisti kilometrien päähän, vaikka en itse sitä suostunut myöntämään.

Televisioruutu on valkokangasta pienempi. Minä istun sohvalla, jota viimeksi ei ollut olemassa, asunnossa, jota en tiennyt olevan olemassa ja menen kohta nukkumaan toisen miehen viereen.

Huomenna menen töihin. Kollega ei enää lähde kanssani iltapäiväleffaan, eikä minnekään muuallekaan. Hän ei ole vuosiin puhunut minulle kuin pakon edessä.

(Viikolla katsoin valkokankaalta Kirsikkapuiden alla. Missä mahdan olla, kun näen sen seuraavan kerran.)

Ehkä mustavalkoiset lasit tekisivät elämästä yksinkertaisemman.

Toivo on kavereidensa kanssa laskettelureissulla. Jos Vauva-lehden keskustelupalstaa on uskominen, mies kuin mies hyppää vieraaseen sänkyyn heti kotioven kolahdettua kiinni. Jos ei omasta halusta, niin kavereiden painostuksesta. Poikkeuksena ainoastaan miehet, joiden vaimot ilmoittavat, ettei mies koskaan tekisi niin.

Minä en tiedä mikä on totuus. Uskon ainoastaan siihen, ettei kaikkia ihmisiä missään asiassa voi lokeroida samaan karsinaan.

Enkä minä tiedä mitä Toivo tekee tai on tehnyt. Minulla ei ole minkäänlaista mahdollisuutta tietää varmuudella onko Toivo kuluneiden viiden vuoden aikana koskettanut muita naisia.

En tiedä sitäkään pitäisikö minun olla varma, ettei Toivo ikinä, koskaan, milloinkaan tekisi mitään. Olisiko uskoni sitä luottamusta, josta parisuhteiden kohdalla aina puhutaan? Vaatiiko toimiva parisuhde sellaista varmuutta?

Vai riittääkö, että uskon miehen palaavan luokseni tälläkin kertaa? Omasta halustaan, ei pakosta. Että uskon, ettei hän satuttaisi minua tahallaan, vaikka tiedän, että ihmiset ovat epätäydellisiä, erehtyväisiä, erilaisia kuin kuvittelivat olevansa.