Riittävän paljon on vielä mahdollista.

Viime yönä unissani pyöri asunto, josta en tehnyt tarjousta. Tunnelma oli ahdistava. Sitten menin katsomaan toista asuntoa - sellaista, jossa oli niin iso vaatehuone, että sinne mahtui nojatuolikin - ja huokasin helpotuksesta: tämä se on.

Tuskin saan koskaan niin isoa vaatehuonetta, mutta jollakin tavalla elämän puitteet varmasti vielä muuttuvat.

Lauantaina en vielä ollut valmis luopumaan tästä mitä minulla nyt on (isompi parveke ja enemmän kaappitilaa kuin siinä asunnossa olisi ollut), vaikka vain luopumalla jostakin voin saada tilaa uudelle. Ehkä tuo episodi tapahtui juuri siksi, että muistaisin tuon: mikään ei muutu, jos en ole valmis luopumaan siitä mitä nyt on.

Tänään lupaan itselleni: minä luovun tästä kodista, kun tilaisuus tulee. Annan tämän elämänvaiheen jäädä taakse. Luovun siitä huolesta, ettei Poikanen elä onnellista elämää. Minä voisin luopua myös tarpeesta todistaa itselleni (niin, itselleni, ei koskaan kenellekään muulle), että olen riittävän hyvä. Voisin antaa jo olla ja uskoa niitä, jotka tuntevat minut ja pitävät minusta silti (riippumatta siitä kuinka monessa maassa olen käynyt, kuinka monta kertaa punnerran minuutissa tai kuinka hienosti pärjään aivan kaikessa pyytämättä apua).