Silloin tuntuu kuin kutistuisin. Romahtaisin kasaan kuin kuoleva tähti.
Silloin kun uskon, ei vaan tiedän, että minua on mahdotonta rakastaa.
- Miksi sinä itket? Pohjimmiltasi? kysyi Toivo.
- Koska minua ei voi rakastaa. Koska minun toiveeni ei koskaan toteudu. Koska minua ei voi rakastaa.
Siksi minä itkin. Ja minä tunsin itseni niin pieneksi. Niin pieneksi.
- Enhän minä sitä koskaan ole yrittänyt sanoa, sanoi Toivo ja otti minut syliinsä.
Minusta tuntui hyvältä, että Toivo antoi minun itkeä. Ei säikähtänyt sitä. Antoi minun olla pieni ja heikko. Ei lähtenyt minnekään. Piti kiinni. Antoi pudota, piti kiinni.
Nyt minä sen ymmärrän: Toivo on niin vahva, pohjimmiltaan, että hän pystyy taistelemaan peikkojani vastaan. Niin halutessaan.
Silloin kun uskon, ei vaan tiedän, että minua on mahdotonta rakastaa.
- Miksi sinä itket? Pohjimmiltasi? kysyi Toivo.
- Koska minua ei voi rakastaa. Koska minun toiveeni ei koskaan toteudu. Koska minua ei voi rakastaa.
Siksi minä itkin. Ja minä tunsin itseni niin pieneksi. Niin pieneksi.
- Enhän minä sitä koskaan ole yrittänyt sanoa, sanoi Toivo ja otti minut syliinsä.
Minusta tuntui hyvältä, että Toivo antoi minun itkeä. Ei säikähtänyt sitä. Antoi minun olla pieni ja heikko. Ei lähtenyt minnekään. Piti kiinni. Antoi pudota, piti kiinni.
Nyt minä sen ymmärrän: Toivo on niin vahva, pohjimmiltaan, että hän pystyy taistelemaan peikkojani vastaan. Niin halutessaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti