Alex was marked safe during Paris Teror Attacks.

Yksi ensimmäisistä ajatuksistani oli Alex. Todennäköisyys, että hän olisi ollut väärässä paikassa väärään aikaan oli toki pieni, mutta minä tiedän, että ihmiset ovat kuolevaisia.

FB-notifikaatio (mikä se on suomeksi? Ilmoitus?) kertoi miehen olevan hengissä. Tieto oli huojentava.

Vaikka emme koskaan suudelleet. Vaikka emme ehkä koskaan enää tapaa, haluan Alexin olevan olemassa. Pitäköön murenta sydämestäni hyvässä tallessa.  

Itse kai sitä päättää kuinka paljon kiviä repussaan kantaa.

Tapasin tänään äitini. Jo toisen kerran tänä vuonna.

Emme me ole huonoissa väleissä, mutta emme erityisen läheisiäkään. Äiti ei osannut suhtautua minuun silloin parikymmentä vuotta sitten, kun olin kasvamassa omaksi itsekseni (sellaiseksi, joka kysyy miksi), enkä minä ole luottanut häneen sen jälkeen.

Olen viime aikoina, erityisesti mummun kuoleman jälkeen, miettinyt, että ehkä olisi jo aika luopua siitä kaunasta, ettei äiti rakastanut minua niin kuin olisin halunnut itseäni rakastettavan. Heittää sekin painolasti pois.

- Olemme lähdössä Poikasen kanssa uudeksi vuodeksi Tokioon, kerroin tänään äidille.
- Ai kun ihana! Jossain tuollaisessa paikassa minäkin haluaisin käydä. Tokiossa tai vaikka Intiassa, äiti vastasi (täysin odottamattomasti).

Äiti ei enää tunnu mahtuvan siihen muottiin, johon olen hänet asettanut. Ja mielessäni pyörii nyt villi ajatus: entäs jos kysyisin äidiltä haluaisiko hän matkustaa minun kanssani jonnekin, vaikka Etelä-Koreaan tai Vietnamiin. Tai voisin minä lähteä Japaniinkin (osaan jo vähän japania: Kore wa inu desu. Kore wa neko ja arimasen.).

En jaksa uskoa, että äiti oikeasti lähtisi, mutta jo se, että toisin tämän mahdollisuuden esille, voisi tuntua hänestä mukavalle.

Se voisi tuntua minustakin mukavalle. Ehkä tuntisin oloni entistä kevyemmäksi.

   

Haave

Muistan joskus kirjoittaneeni, etten ole pitkään aikaan uskaltanut haaveilla.

Olen elänyt hyvää elämää jo kauan, mutta samalla olen koko ajan varautunut hetkenä minä hyvänsä hakeutumaan suojaan seuraavalta vuorelta, joka päättää kaatua päälleni. Olen tehnyt haluamiani asioita, elänyt läpi toivelistaani, merkinnyt karttaan käyneeni tuollakin.

Mutta en ole uskaltanut haaveilla kuin korkeintaan vahingossa.

- Entäs jos hankittaisiin jossain vaiheessa yhteinen pikkumökki jostain tästä läheltä? minä sanoin Toivolle eilen, kun valot oli jo sammutettu.
- Ei ollenkaan huono idea, hän vastasi.

Haaveessani pihalla kasvaa raparperia ja karviaisia, ja minä teen niistä hilloa. Toivo hymyilee kaunista hymyään ja laittaa saunan lämpiämään.

(Lapsena ihastuin siihen kuinka sanat haamu - aave - haave - aamu liukuvat toisiinsa. Olen aina rakastanut sanoja.)

Sankarin kuolema täyttää huomenna kuusi vuotta.

Joku aika sitten ystäväni kertoi työkaverinsa kertoneen, että mies [spesifi kuolintapa tähän] muutama vuosi sitten ihan heidän kotinsa lähellä. Kuollut mies oli ollut tämän työkaverin veljen hyvä ystävä.

- Sankari, oli ystäväni todennut.
- Sinäkinkö tunsit hänet?
- En ole koskaan tavannut miestä, mutta hänen heilansa on ystäväni.

Sitten he olivat puhuneet minusta. Niin ystäväni kertoi. Ei työkaveri ollut tiennyt nimeäni, mutta hän oli kuullut, että olin olemassa. Että Sankari oli seurustellut jonkun kanssa. Sankari oli puhunut minusta veljelleen.

Tuntui hyvältä kuulla, että Sankari oli puhunut minusta.

Sillä on minulle väliä.

Mitä kuuluu?

Ystäväni meni tammikuussa naimisiin, Kultakutri odottaa vauvaa (jossain kaukana menneisyydessä ovat ne ajat, kun olimme sinkkuja molemmat) ja rakkain ystäväni on ehtinyt tällekin vuodelle jo kertaalleen rakastua ja pettyä.

Minulle ei kuulu mitään sellaista, mistä voisin kertoa kahvipöytäuutisena. Hyvä niin. En kaipaa muutosta elämääni juuri nyt.

Muutaman viime kuukauden tiivistääkseni: 

Päätin, ettei minusta tässä elämässä tule toisen lapsen äitiä (suunnitellusti ainakaan). Surin hetken sekä syntymätöntä lastani että sitä elämää, jota en koskaan saanut elää.

Kyllästyin odottamaan (voi olla, että silti olen maailmankaikkeuden kärsivällisin ihminen) ja kysyin Toivolta rakastaako hän minua.  Kysyin, vaikka tiesin, että rakastaa ja vaikka olin varma, että hän vastaa, ettei. "Kyllä minä sinua rakastan," oli vastauksena odottamaton. (Oikeasti oli.)

Hävittikö vastaus varjoissa lymyilevän epävarmuuden? Ei hävittänyt. Se epävarmuus on osa minua, ja minun on sen kanssa pystyttävä elämään. (Kutsuttava esiin ja esiteltävä muille vieraille.)

Totesin, että minun on aktivoiduttava sosiaalisesti ennen kuin elämäni muuttuu kolmioksi, johon ei kodin, työpaikan ja jumppasalin lisäksi mahdu mitään muuta. Ryhdyin ottamaan pitkästä aikaa vastaan sohvasurffareita ja mietiskelen mihin muuhun ryhtyisin (ehdotuksia otetaan vastaan). 

Koti järjestyy remontin jäljiltä vähitellen. Paljon olen jo saanut aikaiseksi, mutta paljon on vielä tekemättä. Ostimme uuden sohvan, joka edustaa enemmän järkiratkaisua kuin suurta rakkautta. Siihen olen hyvin tyytyväinen, että uhmasin valtavirtaa ja hankin kylpyhuoneeseen uuden ammeen. Sopivaa keinutuolia en vielä ole löytänyt.

En tiedä mikä rooli kirjoittamisella elämässäni on nyt. Haluanko vai enkö halua kirjoittaa ja jos haluan kirjoittaa, millä nimellä ja mistä haluan kirjoittaa? Haluanko kenenkään lukevan vai en?  

Voin aika hyvin, mutta ajatus kesäaikaan siirtymisestä tuntuu sietämättömältä. Juuri, kun pääsen kohtuullisen kivuttomasti aamulla sängystä ylös, onkin kohta herättävä tuntia aikaisemmin. Juuri ennen kuin oikeasti jaksaisin. Ihanaa.

"Ei mulla siis kiire oo mihinkään, on vaan hitonmoinen kiire :) "

Kirjoitti Sankari täsmälleen kuusi vuotta sitten.

Kuusi vuotta sitten istuin elokuvateatterissa. Australia oli noin kaksi tuntia liian pitkä ja minulla oli hitonmoinen kiire. Halusin nähdä uudestaan miehen, joka oli onnistunut viidessä minuutissa sekoittamaan pääni edellisenä päivänä.

Nyt minä olen tarinani kaikkitietävä kertoja ja voin sanoa, että vähänpä tuolloin tiesin siitä mitä oli tulossa.

En ole puolueeton kertoja. Olen vihainen.

Voin hyväksyä sen, että minun piti menettää, itkeä, surra. Kiivetä pohjattomasta pimeydestä. Mutta en voi hyväksyä sitä, että Sankarin piti kuolla.

Se oli ihan perseestä. Se oli ihan liikaa.