Tänään se uskoo ihmisiin ja maailmaan ja kaikkeen hyvään ja kauniiseen. Itseensäkin. Tsirp.

Olen edelleen niin hyvällä tuulella, että tämä on varmasti laitonta joissakin maissa.

Kirjoitin pari postausta sitten, etten ole perillä ja olin valmis myös myöntämään, ettei ihminen tule koskaan perille. Äsken tajusin olleeni väärässä: perillä on silloin kun on läsnä omassa elämässään ja tässä maailmassa. Minä olen perillä! (Mutta se ei tarkoita, että minun pitäisi jäädä tähän.)

Minä elän juuri nyt sellaista elämää, jota haluankin elää (koko ajan ei ole kivaa, mutta ei tarvitsekaan olla). Teen koko ajan niitä asioita, joita haluan tehdä. En siirrä elämää jonnekin tuonnemmaksi. Joskus olin ihan hukassa, mutta lähdin kulkemaan ja ennen pitkää pääsin perille omaan elämääni. Nyt tutkin ilahtuneena ja innoissani elämääni. Haluan nähdä mitä kaikkea täältä löytyykään.

Tiedän, etten koskaan ehdi nähdä kaikkea. En ehdi käydä kaikkia keskusteluja enkä lukea kaikkia kirjoja. Ehkä (mutta vain ehkä) en ehdi nähdä kaikkia maailman maita. Mutta eipä haittaa, kuten Poikasella oli tapana muutama vuosi sitten sanoa huomauttaessani, että hänellä on kengät väärissä jaloissa.

Ei haittaa, sillä jos kuolisin tänään, kuolisin elävänä. En jäisi huutelemaan, että minun piti sitten eläkkeellä.

Tänään on ihan älyttömän kivaa olla minä. 

(Tekisi mieli jotenkin jakaa tätä iloa. Mitähän minä keksisin...)