Tänään teen raparperipiirakan. Jos jaksan.

Oli mukava tulla kotiin, vaikka täällä odottikin astianpesukone täynnä astioita, jotka joudun pesemään käsin. (Kaikkeen tottuu: oletettavasti myös siihen, että astiat tiskataan vadissa vessassa ja pyykkipussin kanssa käydään milloin kenenkin luona kylässä. Enkös minä aina puhukin mukavuusalueiden ylittämisestä? Tästäs saan.)

Toivoa pitää odottaa vielä kaksi yötä. Minulla on ikävä sitä hetkeä, jona saan kiepsahtaa hänen kainaloonsa. Siinä hetkessä on rauha ja onni, eikä minkään tarvitse olla toisin.

Joskus kun jokin (tai kaikki) Toivossa tökkii, ajattelen uhmakkaana, etten tarvitse häntä mihinkään. Että pärjään vallan mainiosti yksinkin.

Ja niinhän minä pärjäänkin. Yksinkin. Minä en välttämättä tarvitse Toivoa, tai ketään muutakaan miestä, yhtään mihinkään. Silti elämäni on enemmän, parempi, siksi, että Toivo kuuluu siihen. Kai se johtuu siitä, ettei Toivo vaadi minulta mitään, vaan päinvastoin antaa energiaa pitämällä minua sylissä (tosin tuskin se hänenkään energiaansa kuluttaa).

[Mistä tullaan siihen, että minä tarvitsen Toivoa. Tarvitsen sen sitä energiaa, jota hänestä saan. Väsyisin ilman.]

Kaksi viikkoa kesälomaan.

Tyty (siskontyttö) nukkuu vieressäni. Kolmessa vuodessa hän on kiilannut itsensä korkealle suosikki-ihmisteni listalla. En usko, että se johtuu pelkästään siitä, että hän teki minusta tädin. Luulen, että enemmän on merkitystä sillä, että meillä on mukavaa yhdessä ja sillä, että minä koen olevani hänelle tärkeä ja rakas.

 

Minä uskon, että ihmisen hyvinvointi perustuu pitkälti siihen, että hän saa olla tärkeä, hyödyllinen ja hyväksytty. 

***

 

Sain viime yönä puolenyön jälkeen tekstiviestin: "Hyvää yötä. Rakastan.". 

Hetken jo ajattelin Toivon heittäytyneen valtameren toisella puolella tunteelliseksi ja ilahduin. Sitten tajusin viestin tulleen tuntemattomalta lähettäjältä, siis väärään numeroon. 

Maailmankaikkeudella on kiero huumorintaju. 

*

Keittiössä vuotaa viemäriputki, enkä voi käyttää astianpesukonetta, pyykinpesukonetta enkä lavuaaria kuka tietää miten pitkään aikaan. Tiedossa ei myöskään ole minkälaista ja kuinka suurta harmia tilanne muilta osin aiheuttaa. 

Tilanne voisi toki olla huonompi (kukaan ei kuollut, koti ei ole tuhoutunut) ja tästäkin selvitään tavalla tai toisella (maanantaina menen ystävän luo kylään pyykkipussin kanssa), mutta olisi tämä käänne saanut jäädä tapahtumatta.

Olen aika väsynyt ja kotiloituisin mieluiten vähäksi aikaa. 

*

Lähetin Sankarin äidille viestin, että olisin parin viikon päästä lähistöllä ja voisin tulla käymään, jos hän on kotona.

Istuisin nojatuoliin, josta voi katsella Sankaria ylioppilaslakki päässään.

 

(Sankarin äiti pitää minusta. En minä sinne muuten tuppautuisi. Koko tilanne on mielestäni edelleen absurdi.)