- Missä määrin sinä vielä mietit keitä muita olisi tarjolla? minä kysyin juotuani lasillisen punaviiniä (ja luettuani jostakin pari päivää aikaisemmin, että suhteessa on uskallettava ottaa esille sellaisiakin asioita, joita ei haluaisi ottaa esille).
- En ollenkaan, Toivo vastasi.
Ei siitä sen kummempaa keskustelua syntynyt, vaikka minulla on koko ajan epämääräinen tunne, että jostakin meidän pitäisi keskustella.
Yöllä näin unta, että ostin talon Alaskasta. Toivo ajoi meidät sinne ja oli varma, etten koskaan saa talosta omiani takaisin, jos se pitää myydä.
Iltapäivällä soitin isälle. Hän oli päässyt pois sairaalasta ja puhekin oli perjantaita paljon ymmärrettävämpää.
Minun ei onneksi vielä tarvitse luopua isästäni, mutta tämä kokemus tuo vanhemman kuolevaisuuden lähemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. En olisi välttämättä halunnut ajatella asiaa vielä.
En välttämättä haluaisi ajatella sitäkään, että isän puolelta periytyvät geenit voivat tarkoittaa myös sitä, että minulla on elinaikaa jäljellä paljon, paljon vähemmän kuin laskeskelemani kuutisenkymmentä vuotta.
Ei sillä, minä yritän elää niin, ettei välitönkään kuolema olisi katkera isku (minulle): minä tiedän, etten missään tapauksessa ehdi tässä elämässä tehdä kaikkea mitä haluaisin. Siksi on tärkeää elää koko ajan mahdollisimman hyvää elämää. Tehdä koko ajan onnellistuttavia asioita, nautittava sekä arjesta että juhlasta, haaveiltava tulevasta siirtämättä kuitenkaan elämää sinne.
En minä halua kuolla lähitulevaisuudessa, mutta jos niin sattuisi käymään, ei minulle jää mitään märehdittävää.
Kun Toivo ja minä erosimme (silloin yli vuosi sitten, ei nyt), ja Toivo käveli pois, minä juoksin hänen peräänsä ja kysyin rakastaako hän minua. En, vastasi Toivo. Minä rakastan sinua, minä sanoin silloin. Vaikka sinä et rakastaisikaan minua. Niin minä sanoin.
Ja tiedätkö, olen miettinyt sitä jälkeenpäin: se on ehkä rohkein teko, jonka koskaan olen tehnyt ja minä olen siitä vieläkin ylpeä. Että uskalsin sanoa sen. Siinä tilanteessa.
Jos Sankari ei olisi kuollut ja opettanut samalla minulle, että ylpeys on yliarvostettua, en olisi tehnyt sitä.
Niin, Sankari. Siitä on kohta viisi vuotta, kun Sankari ja minä tapasimme ensimmäisen kerran. Ei aika muuta asiaa miksikään: minä olisin halunnut rakastaa Sankaria.
Nyt minä rakastan Toivoa. Eikä Toivo ollenkaan mieti voisiko jossain olla joku muu kuin minä.
- En ollenkaan, Toivo vastasi.
Ei siitä sen kummempaa keskustelua syntynyt, vaikka minulla on koko ajan epämääräinen tunne, että jostakin meidän pitäisi keskustella.
Yöllä näin unta, että ostin talon Alaskasta. Toivo ajoi meidät sinne ja oli varma, etten koskaan saa talosta omiani takaisin, jos se pitää myydä.
Iltapäivällä soitin isälle. Hän oli päässyt pois sairaalasta ja puhekin oli perjantaita paljon ymmärrettävämpää.
Minun ei onneksi vielä tarvitse luopua isästäni, mutta tämä kokemus tuo vanhemman kuolevaisuuden lähemmäksi kuin koskaan aikaisemmin. En olisi välttämättä halunnut ajatella asiaa vielä.
En välttämättä haluaisi ajatella sitäkään, että isän puolelta periytyvät geenit voivat tarkoittaa myös sitä, että minulla on elinaikaa jäljellä paljon, paljon vähemmän kuin laskeskelemani kuutisenkymmentä vuotta.
Ei sillä, minä yritän elää niin, ettei välitönkään kuolema olisi katkera isku (minulle): minä tiedän, etten missään tapauksessa ehdi tässä elämässä tehdä kaikkea mitä haluaisin. Siksi on tärkeää elää koko ajan mahdollisimman hyvää elämää. Tehdä koko ajan onnellistuttavia asioita, nautittava sekä arjesta että juhlasta, haaveiltava tulevasta siirtämättä kuitenkaan elämää sinne.
En minä halua kuolla lähitulevaisuudessa, mutta jos niin sattuisi käymään, ei minulle jää mitään märehdittävää.
Kun Toivo ja minä erosimme (silloin yli vuosi sitten, ei nyt), ja Toivo käveli pois, minä juoksin hänen peräänsä ja kysyin rakastaako hän minua. En, vastasi Toivo. Minä rakastan sinua, minä sanoin silloin. Vaikka sinä et rakastaisikaan minua. Niin minä sanoin.
Ja tiedätkö, olen miettinyt sitä jälkeenpäin: se on ehkä rohkein teko, jonka koskaan olen tehnyt ja minä olen siitä vieläkin ylpeä. Että uskalsin sanoa sen. Siinä tilanteessa.
Jos Sankari ei olisi kuollut ja opettanut samalla minulle, että ylpeys on yliarvostettua, en olisi tehnyt sitä.
Niin, Sankari. Siitä on kohta viisi vuotta, kun Sankari ja minä tapasimme ensimmäisen kerran. Ei aika muuta asiaa miksikään: minä olisin halunnut rakastaa Sankaria.
Nyt minä rakastan Toivoa. Eikä Toivo ollenkaan mieti voisiko jossain olla joku muu kuin minä.
Hienoa, että sinun ei tarvitse luopua vielä isästäsi. Geenien lisäksi myös lääketieteen kehittyminen vaikuttaa eliajan ennusteisiin. Ehkä isäsi isä olisi voitu pelastaa kuolemalta, jos hän sairastuisi nyt vaikka aikoinaan ei pystyttykään pelastamaan.
VastaaPoistaMinunkin mielestä sinä olit rohkea, kun kerroit rakastavasi. Siitä teosta on syytäkin olla ylpeä.
Rohkeus ei ole sitä, että ei pelkää, vaan sitä, että toimii pelosta huolimatta :)
VastaaPoistaUkki olisi voinut elää pidemmän elämän ihan jo sillä, että olisi vähentänyt työntekoa ja alkanut pitää parempaa huolta itsestään ensimmäisten varoitusmerkkien ilmaannuttua. Hän ei sitä tehnyt, mutta isäni osannee ajatella muutakin kuin työtä.