"Sinkkosen mukaan lapsi tarvitsee hyvän vuorovaikutuksen lisäksi omat vanhemmat, turvallisuuden kokemuksen, rutiineja ja rajoja – elämäänsä ennakoitavuutta, ikätovereita, suvun ja juuret – identiteetin siitä mistä on tullut, tunteen että tuottaa vanhemmilleen ja muille läheisilleen iloa sekä paljon rakkautta. Itsensä jollekin tärkeäksi kokemisen hän nosti yleisesti ottaen kaiken keskiöön." (Koko juttu täällä.)
Olen samaa mieltä Jari Sinkkosen kanssa monesta asiasta, myös tuosta yllä olevasta. Nuo rivit luettuani mietin, että voidakseen hyvin aikuisetkin tarvitsevat samoja asioita: turvallisuutta, ennakoitavuutta, ystäviä, identiteetin ja tunteen, että on tärkeä muille.
Minulla on aina ollut hyvä itsetunto. Toki minullakin on horjuvat hetkeni ja huonot päiväni, mutta pääsääntöisesti olen aina riittänyt itselleni. Viime vuosina olen jopa pystynyt päästämään itseni vähän vähemmällä - en ole riittääkseni vaatinut itseltäni yhtä paljon kuin aikaisemmin.
Silti olen aina myös kaivannut hyväksyntää ja rakkautta. Olen halunnut olla tärkeä muille.
Koskaan en keneltäkään hyväksyntää vaatinut. En kiukutellut, en tyrkyttänyt itseäni (se olisi aina ollut kauhistus), en vaatinut. Olin minä - ja välillä valitettavasti myös joku muu - ja hiljaa toivoin, että se riittäisi hyväksytyksi tulemiseen. Kun se ei riittänyt, ajattelin, että minun pitäisi olla enemmän.
Sitten kyllästyin. Sisäinen aikuiseni otti sisäistä lastani kädestä kiinni ja totesi, että me pärjäämme ihan kahdestaan. Emme tarvitse kenenkään muun hyväksyntää emmekä rakkautta, riitämme toisillemme.
Sisäinen aikuiseni oli kuitenkin väärässä. Ihminen tarvitsee hyväksyntää ja rakkautta myös muilta. Se että yrittää korvata ulkoisen rakkauden sisäisellä rakkaudella on mielestäni yhtä epätervettä kuin se, että yrittää korvata sisäisen rakkauden ulkoisella rakkaudella. Kumpikaan ei yksin riitä, ihminen tarvitsee hyväksyntää sekä itseltään että läheisiltään.
Olen mielestäni oikealla tiellä nyt, kun olen antanut itselleni luvan tarvita muita ihmisiä ja heidän rakkauttaan. Mielestäni on hyvä asia, että sisäinen lapseni on sanonut sisäiselle aikuiselleni, että kyllä me kuule muitakin tarvitsemme. Saamme tarvita. Meidän ei tarvitse pärjätä yksin.
Vieläkin kun muistaisin, ettei oleellista ole ainoastaan parisuhderakkaus ja -hyväksyntä. Kun minä varmuudella tiedän, että minua rakastaa (epäromanttisella tavalla) ainakin viisi ihmistä ja että moni muukin pitää minusta ihan juuri tällaisena ja ajattelee, että seurassani on hyvä olla, on se oikeasti paljon.
(Silti uskon, että voin kohtuudella toivoa ja odottaa olevani rakastettu ja hyväksytty myös parisuhteessa.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti