Äitinä

Euroviisuiltana levitimme äidin kanssa takkahuoneen vuodesohvan ja katsoimme viisuja sohvalla köllötellen. Minusta se oli mukavaa - olla siinä yhdessä äidin kanssa.

Ehkä tuon muiston takia katson Euroviisuja vieläkin mielelläni.

*

Ei minun äitini ollut huono äiti eikä missään tapauksessa paha ihminen. Hän ei vain ollut onnellinen eikä mihinkään tyytyväinen.

Olisin toivonut, että hän olisi ollut enemmän kanssani - ihan vain köllöttänyt siinä sohvalla vieressä - sen sijaan, että hän silitti pussilakanoita, suoristi maton hapsuja ja valitti siitä kuinka isä ei (hänen mielestään) tehnyt mitään.

Minun nähdäkseni hän keskittyi täysin epäoleellisiin asioihin (ja ärtyi, kun häntä ei arvostettu tarpeeksi sen vuoksi, että hän teki asioita, joilla ei ollut kenellekään mitään merkitystä).

*

Toivo kysyi kerran onko minulla prioriteetit ihan kohdallaan, kun keittiö on siivoamatta ja silti ryhdyimme väkertämään Poikasen kanssa piparkakkutaloa.

Vastasin, että prioriteettini ovat täysin kohdallaan. Keskityn mieluummin oleellisiin kuin epäoleellisiin asioihin. Piparkakkutalon koristeleminen lapsen kanssa on tärkeämpää kuin tiskaaminen ja murujen pyyhkiminen.

*

Näinä päivinä äitiyteni täyttää vuosikymmenen.

Äitiys ei tuota samanlaista onnea kuin tee ja suklaa, kauas pois varatut lennot tai rauhallisen viipyilevät sunnuntaiaamut.

Se tuo elämääni paljon syvempää onnea, merkitystä, arvoa.