Silloinkin kun Sankarin kuolema painoi minua täydellä voimalla, tiesin surun ja tuskan menevän joskus ohi.
En kuitenkaan nähnyt lainkaan lohtua siinä, että aika parantaa. Päinvastoin, ajatus siitä, että joskus kaikki olisi taas hyvin, oli hirveä. Loukkaava. Lohduton. Parantuminenhan tarkoittaisi hyväksymistä. En halunnut sitä. Halusin olla ikuisesti onneton.
Viisi vuotta sitten minä vain itkin. (Voi minua. Voisinpa ottaa minut syliin, silittää hiuksiani ja antaa minun nukahtaa siihen.)
Tänään minä olen - Poikasen mentyä nukkumaan - juonut teetä ja lukenut kirjaa. Olen väkisinkin ajatellut Sankaria tänään, mutta enemmän kuitenkin muita asioita.
Aika on parantanut. Kipu on hiipunut. Suru on jäänyt minuun asumaan, mutta sellaisena pienenä, helposti mukana kuljetettavana matkamallina.
Juuri tätä minä en halunnut silloin kun minuun sattui ihan hirveästi. Mutta ei elämän aaltoilua voi estää, ei hyvässä eikä pahassa.
(Silittäessäni hiuksiani voisin kuiskata korvaani, etten ole unohtanut. Emme me ikinä unohda.)
En kuitenkaan nähnyt lainkaan lohtua siinä, että aika parantaa. Päinvastoin, ajatus siitä, että joskus kaikki olisi taas hyvin, oli hirveä. Loukkaava. Lohduton. Parantuminenhan tarkoittaisi hyväksymistä. En halunnut sitä. Halusin olla ikuisesti onneton.
Viisi vuotta sitten minä vain itkin. (Voi minua. Voisinpa ottaa minut syliin, silittää hiuksiani ja antaa minun nukahtaa siihen.)
Tänään minä olen - Poikasen mentyä nukkumaan - juonut teetä ja lukenut kirjaa. Olen väkisinkin ajatellut Sankaria tänään, mutta enemmän kuitenkin muita asioita.
Aika on parantanut. Kipu on hiipunut. Suru on jäänyt minuun asumaan, mutta sellaisena pienenä, helposti mukana kuljetettavana matkamallina.
Juuri tätä minä en halunnut silloin kun minuun sattui ihan hirveästi. Mutta ei elämän aaltoilua voi estää, ei hyvässä eikä pahassa.
(Silittäessäni hiuksiani voisin kuiskata korvaani, etten ole unohtanut. Emme me ikinä unohda.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti