Minusta tuntuu, että olen päässyt kehää kiertävässä analyysissani uuteen vaiheeseen. Kuvittelen - taas kerran - ymmärtäneeni jotakin.
Olen viime vuosina ollut tyytyväisempi itseeni, elämääni ja kaikkeen kuin todennäköisesti koskaan aikaisemmin. Tunnen usein olevani aidosti onnellinen.
Tästä huolimatta - ymmärrän sen nyt - olen ollut hyvin peloissani. Olen pelännyt, että maailmankaikkeus heittää päälleni vuoren, jos huomaa minulla menevän liian hyvin. Olen pelännyt, etten saa olla onnellinen. Olen pelännyt, ettei kukaan halua rakastaa tätä minua, josta itse pidän.
Olen asettanut itselleni ja elämälleni tavoitteita: osta asunto ja tee kodistasi kaunis (vaiheessa), liiku riittävästi (koko ajan), matkusta uusiin maihin (projekti aikataulussa), ole hyvä äiti (menestys vaihteleva)... Tavoitteissa ei ole mitään vikaa - ne tuottavat minulle nautintoa ja lisäävät tyytyväisyyttäni.
Mutta tavoitteet eivät ole sama asia kuin haaveet. Ja minä ymmärsin nyt, etten ole vuosiin uskaltanut haaveilla. En ole antanut itseni liitää minkäänlaisissa kuvitelmissa, sillä olen pelännyt tulevani ammutuksi heti alas.
Luulen, että Sankarin kuolema oli jonkinlainen käännekohta. Pelotti minua jo ennen sitä, mutta sen jälkeen minä en ole luottanut elämään lainkaan. En ole uskonut, että hyvää ja kaunista olisi tarkoitettu minulle.
Viime aikoina olen rakastanut Toivoa enemmän kuin ennen (matka oli käännekohta. Ehkä keskeisin käännekohta oli se, kun sen päivän iltana, jona minulla meni kaikki vähän pieleen, Toivo paijaili ja silitteli minua ja halusi niin selkeästi, että minulla olisi parempi mieli.).
Olen viime päivinä varovasti muotoillut huoliani sanoiksi. Toivo on ojentanut kätensä ja ottanut minut syliin. Ja minä olen rakastanut taas vähän enemmän ja pelännyt vähän vähemmän. Rakkaus on vienyt pelolta tilaa.
Olen miettinyt voisinko minäkin uskaltaa taas haaveilla. Voisinko minäkin luottaa elämään, en vain itseeni? Luottaisinko myös Toivoon ja siihen, että hän oikeasti haluaa olla minunlaiseni ihmisen kanssa? Minun kanssani.
Minä haluan luottaa. Minä haluan taas haaveilla. Vaikka ehdotonta varmuutta ei koskaan voi olla mistään, minä haluan uskoa onnellisiin loppuihin ja taruolentoihin.
Olen viime vuosina ollut tyytyväisempi itseeni, elämääni ja kaikkeen kuin todennäköisesti koskaan aikaisemmin. Tunnen usein olevani aidosti onnellinen.
Tästä huolimatta - ymmärrän sen nyt - olen ollut hyvin peloissani. Olen pelännyt, että maailmankaikkeus heittää päälleni vuoren, jos huomaa minulla menevän liian hyvin. Olen pelännyt, etten saa olla onnellinen. Olen pelännyt, ettei kukaan halua rakastaa tätä minua, josta itse pidän.
Olen asettanut itselleni ja elämälleni tavoitteita: osta asunto ja tee kodistasi kaunis (vaiheessa), liiku riittävästi (koko ajan), matkusta uusiin maihin (projekti aikataulussa), ole hyvä äiti (menestys vaihteleva)... Tavoitteissa ei ole mitään vikaa - ne tuottavat minulle nautintoa ja lisäävät tyytyväisyyttäni.
Mutta tavoitteet eivät ole sama asia kuin haaveet. Ja minä ymmärsin nyt, etten ole vuosiin uskaltanut haaveilla. En ole antanut itseni liitää minkäänlaisissa kuvitelmissa, sillä olen pelännyt tulevani ammutuksi heti alas.
Luulen, että Sankarin kuolema oli jonkinlainen käännekohta. Pelotti minua jo ennen sitä, mutta sen jälkeen minä en ole luottanut elämään lainkaan. En ole uskonut, että hyvää ja kaunista olisi tarkoitettu minulle.
Viime aikoina olen rakastanut Toivoa enemmän kuin ennen (matka oli käännekohta. Ehkä keskeisin käännekohta oli se, kun sen päivän iltana, jona minulla meni kaikki vähän pieleen, Toivo paijaili ja silitteli minua ja halusi niin selkeästi, että minulla olisi parempi mieli.).
Olen viime päivinä varovasti muotoillut huoliani sanoiksi. Toivo on ojentanut kätensä ja ottanut minut syliin. Ja minä olen rakastanut taas vähän enemmän ja pelännyt vähän vähemmän. Rakkaus on vienyt pelolta tilaa.
Olen miettinyt voisinko minäkin uskaltaa taas haaveilla. Voisinko minäkin luottaa elämään, en vain itseeni? Luottaisinko myös Toivoon ja siihen, että hän oikeasti haluaa olla minunlaiseni ihmisen kanssa? Minun kanssani.
Minä haluan luottaa. Minä haluan taas haaveilla. Vaikka ehdotonta varmuutta ei koskaan voi olla mistään, minä haluan uskoa onnellisiin loppuihin ja taruolentoihin.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti