Loppuelämä

Minä tiedän, ettei koskaan ole mitään takuita mistään. Ei koskaan. Ei mistään. (Ei edes siitä, että asiat järjestyvät.)

Asuntolaina, lapset ja avioliitto eivät takaa yhteistä loppuelämää. Mikään ei takaa. Eikä tarvitse taatakaan.

En odota kenenkään lupaavan minulle loppuelämää. Ei sellaista lupausta voi tehdä.

Jonkinlaista epävarmuutta on pakko sietää, mutta epävarmuudesta huolimatta liikkeellä voi olla sillä asenteella, että tästä matkasta tehdään mahdollisimman hyvä molemmille osapuolille. Niin hyvä, ettei kumppanista halua päästää irti.

Suhteessa on mahdollista olla myös niin kauan kun on kivaa -asenteella. Sellaisen suhteen yllä leijuu väliaikaisuus, vaikka suhde olisikin pitkäkestoinen.

Minulle loppuelämässä oleellista on vapaaehtoisuus. En haluaisi kenenkään olevan kanssani siksi, että hänen on pakko. Haluan ihmisen olevan kanssani vapaasta tahdostaan.

Periaatteessa päätös yhdessäolosta tehdään uudestaan joka päivä, mutta käytännössä päätöksenteko ei voi olla niin lyhytjänteistä. Päätöksenteon taustalla on mielestäni joko pyrkimys yhteiseen loppuelämään tai ajatus siitä, että ollaan tässä kunnes jotakin muuta.

Kaikissa suhteissa ei ole pyrkimystä loppuelämään (eikä tarvitse ollakaan). Yhteistä loppuelämää ei ole tarkoituksenmukaista ottaa tavoitteeksi suhten alkumetreillä. Tutustuminen vie oman aikansa. Mielestäni oleellinen huomio on, ettei yhteinen loppuelämä ole pitkässäkään suhteessa automaattinen tavoite. Siksi siitä - ja kaikista muistakin linjauksista - on syytä puhua. Arvailusta ja olettamisesta ei seuraa mitään hyvää.  
 
(Todettakoon, ettei ajatus yhteisestä loppuelämästä ahdista Toivoa ja että ajatuksemme tässä asiassa ovat samansuuntaisia. Tämä ei siis ole ollut eropohdintojen syy.)