Oli mukava tulla kotiin, vaikka täällä odottikin astianpesukone täynnä astioita, jotka joudun pesemään käsin. (Kaikkeen tottuu: oletettavasti myös siihen, että astiat tiskataan vadissa vessassa ja pyykkipussin kanssa käydään milloin kenenkin luona kylässä. Enkös minä aina puhukin mukavuusalueiden ylittämisestä? Tästäs saan.)
Toivoa pitää odottaa vielä kaksi yötä. Minulla on ikävä sitä hetkeä, jona saan kiepsahtaa hänen kainaloonsa. Siinä hetkessä on rauha ja onni, eikä minkään tarvitse olla toisin.
Joskus kun jokin (tai kaikki) Toivossa tökkii, ajattelen uhmakkaana, etten tarvitse häntä mihinkään. Että pärjään vallan mainiosti yksinkin.
Ja niinhän minä pärjäänkin. Yksinkin. Minä en välttämättä tarvitse Toivoa, tai ketään muutakaan miestä, yhtään mihinkään. Silti elämäni on enemmän, parempi, siksi, että Toivo kuuluu siihen. Kai se johtuu siitä, ettei Toivo vaadi minulta mitään, vaan päinvastoin antaa energiaa pitämällä minua sylissä (tosin tuskin se hänenkään energiaansa kuluttaa).
[Mistä tullaan siihen, että minä tarvitsen Toivoa. Tarvitsen sen sitä energiaa, jota hänestä saan. Väsyisin ilman.]
Toivoa pitää odottaa vielä kaksi yötä. Minulla on ikävä sitä hetkeä, jona saan kiepsahtaa hänen kainaloonsa. Siinä hetkessä on rauha ja onni, eikä minkään tarvitse olla toisin.
Joskus kun jokin (tai kaikki) Toivossa tökkii, ajattelen uhmakkaana, etten tarvitse häntä mihinkään. Että pärjään vallan mainiosti yksinkin.
Ja niinhän minä pärjäänkin. Yksinkin. Minä en välttämättä tarvitse Toivoa, tai ketään muutakaan miestä, yhtään mihinkään. Silti elämäni on enemmän, parempi, siksi, että Toivo kuuluu siihen. Kai se johtuu siitä, ettei Toivo vaadi minulta mitään, vaan päinvastoin antaa energiaa pitämällä minua sylissä (tosin tuskin se hänenkään energiaansa kuluttaa).
[Mistä tullaan siihen, että minä tarvitsen Toivoa. Tarvitsen sen sitä energiaa, jota hänestä saan. Väsyisin ilman.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti