Mielessä on niin paljon kaikkea, etten tiedä mistä kohtaa alkaisin ajatuksiani purkaa. Ehkäpä siitä, että vallitseva tunnetila on Suuri Onni.
Palasimme Toivon kanssa reissusta viime yönä. Tällä kertaa yhä puheväleissä. Emmekä ainoastaan puheväleissä, vaan aiempaa läheisimpinä. Enempänä. (Minusta tuntuu.)
Emme hermostuneet toisiimme, kun eksyimme erillemme Munchenin keskustassa (koska minä menin teekauppaan) ja Toivo joutui odottamaan minua melkein tunnin metroaseman ovella (kuinka vaikeaa voi olla siirtyä korttelin verran oikeaan suuntaan? Hyvin vaikeaa.). Emmekä silloin, kun aamupalalla katse jugurttikupissa sanoin, että minua pelottaa tavata Elsa (Toivon nuoruudenrakkaus. Aiheesta lisää tuonnempana). Emmekä edes silloin, kun Toivon ajettua suoraan lentokentälle (vaikka olisimme ihan hyvin voineet mennä pariksi kolmeksi tunniksi jonnekin Kivempaan Paikkaan) jouduimme odottamaan lähtöselvityksen aukeamista pari kolme tuntia.
Olemme kai tulleet siihen pisteeseen, että pääasiallisesti hyväksymme toisemme: tuo on tuollainen, rakas, silloinkin kun se on vähän hankala tai kummallinen. Eikä kummallakaan ole halua riidellä pikkuasioista, sillä on paljon mukavampaa silittää toisen niskaa ja nauraa typerille jutuille.
Minä katselin eilen Toivoa lentokoneessa ja olin niin täynnä lämpöä ja hellyyttä ja hyvää oloa, että minun oli pakko pitää Toivon kädestä kiinni, jotten olisi leijunut ilmapallona avaruuteen (tai lentokoneen kattoon). Luulen, että sitä tunnetta voi kutsua rakkaudeksi.
Minä toivon, nöyrästi toivon, että saan pitää tämän tunteen. Ruokkia ja kasvattaa sitä, pitää siitä huolta. Sitä minä olen halunnut koko elämäni.
Palasimme Toivon kanssa reissusta viime yönä. Tällä kertaa yhä puheväleissä. Emmekä ainoastaan puheväleissä, vaan aiempaa läheisimpinä. Enempänä. (Minusta tuntuu.)
Emme hermostuneet toisiimme, kun eksyimme erillemme Munchenin keskustassa (koska minä menin teekauppaan) ja Toivo joutui odottamaan minua melkein tunnin metroaseman ovella (kuinka vaikeaa voi olla siirtyä korttelin verran oikeaan suuntaan? Hyvin vaikeaa.). Emmekä silloin, kun aamupalalla katse jugurttikupissa sanoin, että minua pelottaa tavata Elsa (Toivon nuoruudenrakkaus. Aiheesta lisää tuonnempana). Emmekä edes silloin, kun Toivon ajettua suoraan lentokentälle (vaikka olisimme ihan hyvin voineet mennä pariksi kolmeksi tunniksi jonnekin Kivempaan Paikkaan) jouduimme odottamaan lähtöselvityksen aukeamista pari kolme tuntia.
Olemme kai tulleet siihen pisteeseen, että pääasiallisesti hyväksymme toisemme: tuo on tuollainen, rakas, silloinkin kun se on vähän hankala tai kummallinen. Eikä kummallakaan ole halua riidellä pikkuasioista, sillä on paljon mukavampaa silittää toisen niskaa ja nauraa typerille jutuille.
Minä katselin eilen Toivoa lentokoneessa ja olin niin täynnä lämpöä ja hellyyttä ja hyvää oloa, että minun oli pakko pitää Toivon kädestä kiinni, jotten olisi leijunut ilmapallona avaruuteen (tai lentokoneen kattoon). Luulen, että sitä tunnetta voi kutsua rakkaudeksi.
Minä toivon, nöyrästi toivon, että saan pitää tämän tunteen. Ruokkia ja kasvattaa sitä, pitää siitä huolta. Sitä minä olen halunnut koko elämäni.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti