sunnuntai 25. toukokuuta 2014

Joskus olin joku toinen. Näin on hyvä.

Elämä ei aina mene ennakoidusti (sen olen ehtinyt jo moneen kertaan huomata). Yksi asioista, joita en olisi osannut kuvitella, on tämä koti.

(Suomi siirtyi juuri johtoon MM-finaalissa. Ja sitten Venäjä tasoittaa samantien. Höh.)

Olen aina haaveillut Kodista. Kodista, joka näyttää ja tuntuu omalta. Minä kuvittelin pitkään, että se olisi pieni omakotitalo, mutta nyt tiedän, että tämä 60-luvun kerrostalo on minun paikkani.

Tykkään hurjasti alkuperäisistä painonappikahvoista, pyöristetyistä kiviseinien kulmista ja olohuoneen ja eteisen välisistä pariovista. Pidän myös tästä miljööstä: taloja ei ole rakennettu vieriviereen ja kaikista ikkunoista näkyy puita (ja lintuja ja oravia).

Parveke ja kylpyhuone voisivat olla isompia, takka ja vaatehuone olisivat kivoja, mutta ei kaikkea ole pakko saada. Vähitellen tästä tulee minulle täydellinen (kolmen vuoden päästä olen jo lähellä täydellisyyttä, uskon).

Elämä yllätti tältäkin osin.

*

Huomenna on/olisi Sankarin syntymäpäivä.

En minä ole häntä unohtanut.

Olisin rakastanut.

Suru jättää ihmiseen jälkiä.  

4 kommenttia:

  1. Jos tavoittelee täydellisyyttä, joutuu elämään ikuisessa tyytymättömyydessä. Minusta.

    VastaaPoista
  2. Riippuu siitä kuinka täydellisyyden määrittelee :)

    Tiedostan, että absoluuttinen täydellisyys on mahdottomuus, mutta olen varma, että esimerkiksi kodistani saan tehtyä itselleni täydellisen (eli sellaisen, joka ei hierrä, vaan tuntuu hyvälle).

    VastaaPoista
  3. Hyvä sitten! Takka ja vaatehuone eivät synny itsestään eivätkä parveke ja kylpyhuone kasva edes kolmessa vuodessa ;)

    VastaaPoista
  4. Eivät synny eivätkä kasva, mutta ne kuuluvat kuvitelmaan täydellisyydestä, josta pitää osata luopua voidakseen saavuttaa todellisen täydellisyyden :)

    VastaaPoista