Mietin eilen minkälainen olisi viisi vuotta vanhempi Sankari. Minkälainen olisin minä, jos Sankari ei olisi kuollut? Mitä meistä olisi tullut?
On pakko hyväksyä, etten saa koskaan noihin kysymyksiin vastauksia.
*
"I am not afraid to keep on living. I am not afraid to walk this world alone", lauloi Gerard Way aamulla kuulokkeissani.
Monta kertaa minä olen laulanut mukana. Uskotellut itselleni, ettei elämän jatkuminen pelota minua, vaikka oikeasti olen ollut kauhuissani ja ajatus siitä, että joudun ehkä kävelemään loppumatkan yksin, on tuntunut todella tuskalliselta.
En tiedä olisiko vieläkään rehellistä sanoa, etten pelkää tätä elämää, mutta kuvittelen, että pelko on kutistunut.
(Meinasin kirjoittaa, ettei pelko ole koskaan kuitenkaan halvaannuttanut minua, estänyt elämästä, mutta tajusin, ettei se ole aivan totta: pelko on tehnyt minut rakkaudessa varautuneeksi.)
*
(Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta sallittakoon toisto minulle tänään.)
Viiden vuoden aikana en ole nähnyt montaakaan unta Sankarista, en ainakaan muista nähneeni. Ensimmäisissä unissa hän oli kaukana, emmekä edes puhuneet toisillemme. Niistä unista jäi paha mieli.
Viimeisimmässä (viimeisessä?) unessa Sankari tuli luokseni. Kävelimme metsässä, puhuimme paljon ja söimme jäätelöä. Suutelimme. Minä olin - unessakin - valtavan onnellinen siitä, että Sankari oli tullut tapaamaan minua, vaikka oli kuollut.
Ehkä Maailmankaikkeus halusi, sitten kuitenkin, antaa minulle - meille - mahdollisuuden päätökseen. Se oli Maailmankaikkeudelta mukavasti tehty.
On pakko hyväksyä, etten saa koskaan noihin kysymyksiin vastauksia.
*
"I am not afraid to keep on living. I am not afraid to walk this world alone", lauloi Gerard Way aamulla kuulokkeissani.
Monta kertaa minä olen laulanut mukana. Uskotellut itselleni, ettei elämän jatkuminen pelota minua, vaikka oikeasti olen ollut kauhuissani ja ajatus siitä, että joudun ehkä kävelemään loppumatkan yksin, on tuntunut todella tuskalliselta.
En tiedä olisiko vieläkään rehellistä sanoa, etten pelkää tätä elämää, mutta kuvittelen, että pelko on kutistunut.
(Meinasin kirjoittaa, ettei pelko ole koskaan kuitenkaan halvaannuttanut minua, estänyt elämästä, mutta tajusin, ettei se ole aivan totta: pelko on tehnyt minut rakkaudessa varautuneeksi.)
*
(Olen kirjoittanut tästä ennenkin, mutta sallittakoon toisto minulle tänään.)
Viiden vuoden aikana en ole nähnyt montaakaan unta Sankarista, en ainakaan muista nähneeni. Ensimmäisissä unissa hän oli kaukana, emmekä edes puhuneet toisillemme. Niistä unista jäi paha mieli.
Viimeisimmässä (viimeisessä?) unessa Sankari tuli luokseni. Kävelimme metsässä, puhuimme paljon ja söimme jäätelöä. Suutelimme. Minä olin - unessakin - valtavan onnellinen siitä, että Sankari oli tullut tapaamaan minua, vaikka oli kuollut.
Ehkä Maailmankaikkeus halusi, sitten kuitenkin, antaa minulle - meille - mahdollisuuden päätökseen. Se oli Maailmankaikkeudelta mukavasti tehty.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti