Kello on tulossa kaksi. Juon aamuteetäni parvekkeella. Minulla on mekko, paljaat varpaat ja kummallisia rusketusraitoja. Kesäinen, hyvä olo.
Viime päivät olen hiimaillut itsekseni kotona. Toivo on telttaretkellä, Poikanen isällään ja kaverit kuka missäkin. En minä ole ketään kaivannutkaan. On hyvä olla näin. En tiedä milloin raja tulisi vastaan, mutta selvästikään ei vielä - ajatus kaupungille, salille tai elokuviin lähtemisestä ei kiinnosta kuin etäisenä aavistuksena siitä, että elämää kenties voisi olla oman kuplani ulkopuolellakin.
*
Minulta/meiltä kysytään toisinaan milloin aiomme muuttaa yhteen. Kysyjästä ja mielentilasta riippuen vastaus vaihtelee akselilla ei koskaan - saa nähdä. Realistisinta lienee se, että muutamme yhteen, kun Poikanen muuttaa pois kotoa. Tai ehkä emme silloinkaan.
Ehkä asumme erillämme aina, mutta hankimme yhteisen mökin. Se voisi olla hyvä vaihtoehto. Ehkä. (En ole varsinaisesti koskaan halunnut mökkiä, mutta periaatteessa minua viehättäisi omistaa pieni maapläntti, jolla voisi epäonnistua keittiöpuutarhurina.)
Olen minä miettinyt sitäkin, että jos saisimme lapsen (suunnittelematta tai suunnitellusti), asuisimmeko yhdessä vai erikseen. Olisiko mahdollista asua erillään ja silti olla yhdessä ja kasvattaa lapsi yhdessä? (Tottakai se on mahdollista, mutta olisiko se järkevää.)
Olen huomannut, että monet ajattelevat, että parisuhteessa kuuluu asua yhdessä, mutta kun olen kysynyt miksi Toivon ja minun pitäisi muuttaa yhteen, en ole saanut vastausta.
Tiedostan, että yhdessä asumisessa olisi hyviäkin puolia, mutta vastaavasti siinä olisi huonoja puolia, joten ihan vain se, että parisuhteessa kuuluu asua yhdessä ei riitä kallistamaan vaakaa yhteisasumisen suuntaan. (Ehkä tilanne olisi toinen, jos Poikasta ei olisi - silloin voisi helpommin kokeilla. Nyt haluan ensisijaisesti lapselleni tasaisen ja turvallisen elämän.)
Olen huomannut, että monet ajattelevat, että on liian helppoa asua erillään. Että parisuhteeseen kuuluu vääntäminen kotitöistä, sisustuksesta ja ties mistä.
En minä oikein sitäkään ajatusta ymmärrä. Toki haluan nähdä Toivosta muutakin kuin pintakiillon, mutta olen minä hänen tapansa ja rutiininsa oppinut näinkin. Kaikkea en vielä tiedä enkä ymmärrä, mutta uskallan väittää, että tunnen Toivon jo aika hyvin. Mielestäni on kuitenkin ihan OK olla hakeutumatta konflikteihin, jotka eivät ole välttämättömiä, jos konflikteista tai niiden uhasta ei saa mitään vastineeksi (vrt. yhdessä matkustamisessa on omat riskinsä, mutta niiden uhalla saadaan yhteistä aikaa, muistoja ja uusia kokemuksia).
Viime päivät olen hiimaillut itsekseni kotona. Toivo on telttaretkellä, Poikanen isällään ja kaverit kuka missäkin. En minä ole ketään kaivannutkaan. On hyvä olla näin. En tiedä milloin raja tulisi vastaan, mutta selvästikään ei vielä - ajatus kaupungille, salille tai elokuviin lähtemisestä ei kiinnosta kuin etäisenä aavistuksena siitä, että elämää kenties voisi olla oman kuplani ulkopuolellakin.
*
Minulta/meiltä kysytään toisinaan milloin aiomme muuttaa yhteen. Kysyjästä ja mielentilasta riippuen vastaus vaihtelee akselilla ei koskaan - saa nähdä. Realistisinta lienee se, että muutamme yhteen, kun Poikanen muuttaa pois kotoa. Tai ehkä emme silloinkaan.
Ehkä asumme erillämme aina, mutta hankimme yhteisen mökin. Se voisi olla hyvä vaihtoehto. Ehkä. (En ole varsinaisesti koskaan halunnut mökkiä, mutta periaatteessa minua viehättäisi omistaa pieni maapläntti, jolla voisi epäonnistua keittiöpuutarhurina.)
Olen minä miettinyt sitäkin, että jos saisimme lapsen (suunnittelematta tai suunnitellusti), asuisimmeko yhdessä vai erikseen. Olisiko mahdollista asua erillään ja silti olla yhdessä ja kasvattaa lapsi yhdessä? (Tottakai se on mahdollista, mutta olisiko se järkevää.)
Olen huomannut, että monet ajattelevat, että parisuhteessa kuuluu asua yhdessä, mutta kun olen kysynyt miksi Toivon ja minun pitäisi muuttaa yhteen, en ole saanut vastausta.
Tiedostan, että yhdessä asumisessa olisi hyviäkin puolia, mutta vastaavasti siinä olisi huonoja puolia, joten ihan vain se, että parisuhteessa kuuluu asua yhdessä ei riitä kallistamaan vaakaa yhteisasumisen suuntaan. (Ehkä tilanne olisi toinen, jos Poikasta ei olisi - silloin voisi helpommin kokeilla. Nyt haluan ensisijaisesti lapselleni tasaisen ja turvallisen elämän.)
Olen huomannut, että monet ajattelevat, että on liian helppoa asua erillään. Että parisuhteeseen kuuluu vääntäminen kotitöistä, sisustuksesta ja ties mistä.
En minä oikein sitäkään ajatusta ymmärrä. Toki haluan nähdä Toivosta muutakin kuin pintakiillon, mutta olen minä hänen tapansa ja rutiininsa oppinut näinkin. Kaikkea en vielä tiedä enkä ymmärrä, mutta uskallan väittää, että tunnen Toivon jo aika hyvin. Mielestäni on kuitenkin ihan OK olla hakeutumatta konflikteihin, jotka eivät ole välttämättömiä, jos konflikteista tai niiden uhasta ei saa mitään vastineeksi (vrt. yhdessä matkustamisessa on omat riskinsä, mutta niiden uhalla saadaan yhteistä aikaa, muistoja ja uusia kokemuksia).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti