Palasin Kaukaa Poista kotiin eilen aamulla yhdeksän maissa. Ensin itkin hetken aikaa (olin niin väsynyt), sitten menin suihkuun ja sen jälkeen nukkumaan.
Toivo hiipi omilla avaimillaan viereeni muutamaa tuntia myöhemmin. Otti syliin, silitteli, suukotteli, haisteli ihoani ja vaikutti niin tyytyväiseltä, että ajattelin, että tuo mies voi hyvinkin rakastaa minua.
Minun mielestäni rakkaudessa teot ovat tärkeämpiä kuin sanat (niin paljon kuin sanoista pidänkin, on minun myönnettävä, etteivät ne yksistään riitä mihinkään). Minä näen rakkauden Toivon teoissa. Olenko kohtuuton, kun haluaisin myös kuulla sen sanoissa?
Olen puhunut rakkaudesta sen verran Toivolle, että hänen täytyy jo tietää, että minä kaipaan myös sanojen tuomaa varmuutta, sanojen ja tekojen sopusointua. En jatkuvaa vakuuttelua, mutta jos nyt edes kerran hän voisi katsoa minuun ja sanoa ääneen, että rakastaa.
Niin kauan kuin hän ei sitä tee, minun on hirvittävän helppo vakuuttaa itseni aina sopivissa tilanteissa siitä, että Toivo ei sano rakastavansa, koska ei koe rakastavansa. Ja silloin minusta aina tuntuu hirvittävän pahalle ja minä päätän, että kun näen Toivon, sanon, etten halua tätä.
Ja sitten hän tulee ja silittää hiuksiani, kysyy lähdemmekö kesällä yhdessä lomalle, huolehtii, että lähdemme ajoissa hakemaan Poikasta, maksaa ruokakaupassa ja painaa puhelimen herätyksen kiinni, koska aikaisemmin sanoin, etten pidä siitä, että puhelin hilipalihumppaa yksinään (saa torkuttaa, mutta mieluummin niin, että painaa sitä torkkua eikä niin, että puhelin humppaa aikansa ja menee sitten oma-aloitteisesti torkulle), enkä minä enää voi väittää, etten halua tätä.
En minä haluaisi olla pelokas enkä epävarma (parisuhteessa). Mutta olen. Ehkä se joskus menee ohi, kun tarpeeksi kauas kävelen.
Toivo hiipi omilla avaimillaan viereeni muutamaa tuntia myöhemmin. Otti syliin, silitteli, suukotteli, haisteli ihoani ja vaikutti niin tyytyväiseltä, että ajattelin, että tuo mies voi hyvinkin rakastaa minua.
Minun mielestäni rakkaudessa teot ovat tärkeämpiä kuin sanat (niin paljon kuin sanoista pidänkin, on minun myönnettävä, etteivät ne yksistään riitä mihinkään). Minä näen rakkauden Toivon teoissa. Olenko kohtuuton, kun haluaisin myös kuulla sen sanoissa?
Olen puhunut rakkaudesta sen verran Toivolle, että hänen täytyy jo tietää, että minä kaipaan myös sanojen tuomaa varmuutta, sanojen ja tekojen sopusointua. En jatkuvaa vakuuttelua, mutta jos nyt edes kerran hän voisi katsoa minuun ja sanoa ääneen, että rakastaa.
Niin kauan kuin hän ei sitä tee, minun on hirvittävän helppo vakuuttaa itseni aina sopivissa tilanteissa siitä, että Toivo ei sano rakastavansa, koska ei koe rakastavansa. Ja silloin minusta aina tuntuu hirvittävän pahalle ja minä päätän, että kun näen Toivon, sanon, etten halua tätä.
Ja sitten hän tulee ja silittää hiuksiani, kysyy lähdemmekö kesällä yhdessä lomalle, huolehtii, että lähdemme ajoissa hakemaan Poikasta, maksaa ruokakaupassa ja painaa puhelimen herätyksen kiinni, koska aikaisemmin sanoin, etten pidä siitä, että puhelin hilipalihumppaa yksinään (saa torkuttaa, mutta mieluummin niin, että painaa sitä torkkua eikä niin, että puhelin humppaa aikansa ja menee sitten oma-aloitteisesti torkulle), enkä minä enää voi väittää, etten halua tätä.
En minä haluaisi olla pelokas enkä epävarma (parisuhteessa). Mutta olen. Ehkä se joskus menee ohi, kun tarpeeksi kauas kävelen.
Jostakin syystä tuo rakkauden sanallistaminen on sinulle lähes pakkomielle. Kannattaisi ehkä miettiä, että mistä se kertoo. Luultavasti jos sen joskus kuulisit ("minä rakastan sinua"), odottaisit kuulevasi sen aina uudelleen ja uudelleen ja mikäli et kuulisi, ajattelisit, että se ei ole enää voimassa.
VastaaPoistaMieti kaikkia niitä sanoja, joilla Toivo kertoo rakkaudestaan äläkä keskity niihin, joita hänen suustaan ei tule.
Rakkauden sanallistaminen on minulle jonkinlainen pakkomielle.
VastaaPoistaUskon, että se on yhteydessä siihen, että minun on vaikea uskoa, että voisin omana itsenäni riittää muille ihmisille. Että kukaan haluaisi rakastaa minua. Tarvitsisin apua - rakkauden sanoja - työstääkseni sitä uskoa pois. En voi mitään sille, että sanat ovat minun maailmassani perusta: jos joku sanoo jotain ja toimii sanojen myötäisesti, minä uskon. Jos joku sanoo yhtä ja toimii toisin, tulkitsen asian itselleni epäsuotuisimmalla mahdollisella tavalla.
Tunnen itseni sen verran hyvin, etten usko, että ryhtyisin vaatimaan lisää ja lisää. Yksi rakkaudentunnustus joi loisi pohjan, jolle voisin rakentaa. Se olisi minulle iso asia.
Tosin en minä ymmärrä miksi rakkautta - sen enempää sanallista kuin teollistakaan - pitäisi pantata. Kenenkään, koskaan. Sen enempää elämä kuin rakkauskaan eivät kasva korkoa säästämällä.
Se on totta, että minkäänlaisten rakkaudenosoitusten panttaaminen ei ole mistään kotoisin. Ei kyllä ole niiden vaatiminenkaan...Rakkaus elää vapaudessa ja vapaudesta.
VastaaPoistaToivo saattaa tuntea sanattoman vaatimuksesi painavana taakkana. "Ei kukkokaan käskien laula."
En ole mielestäni koskaan vaatinut (yhtään mitään). Olen joskus kysynyt mitä Toivo ajattelee ja tuntee, mielestäni hyvin rakentavasti, ja olen puhunut omista tunteistani ja toiveistani ja siitä miten rakkauden ymmärrän. Mielestäni parisuhteessa pitää pystyä keskustelemaan asioista tuollakin tasolla.
VastaaPoistaToivo voi tuntea toiveeni rakkaudesta taakkana. Hän voi kokea, ettei pysty antamaan minulle mitä haluan (vaikka rakkaus ei minulle olekaan mitään taianomaista kimallusta, vaan kiintymystä, kunnioitusta ja halua olla toiselle hyvä).
Jos hän rakastaa, en oikeastaan ymmärrä, miksi sitä ei voi sen yhden kerran kakistaa suusta ulos, vaikka ujostuttaisikin. Jos taas ongelma on se, että hän kokee, ettei pysty rakastamaan minua ja toiveeni ovat siksi taakka, en ymmärrä miksi hän on kanssani, kun kuitenkin tietää toiveeni. - Siinäpä se ydinongelma.
Minä tunnen, että Toivo rakastaa minua. Joskus tunnen sen hyvinkin vahvasti. Mutta huonoina päivinä peikkoni huutavat, ettei Toivo rakasta, ettei kukaan rakasta, ettei kukaan voi rakastaa. Minä huudan niille takaisin, jos jaksan. Aina en jaksa. Silloin toivon, että minulla olisi aseenani Toivon sanat: minä rakastan sinua.
Ydinongelma tässä lienee se, että et itse rakasta itseäsi (tarpeeksi).
VastaaPoistaRakastan itseäni. Olen mielestäni täysin kelvollinen ihminen niin sisäisesti kuin ulkoisestikin. Olen sinut itseni kanssa, enkä haluaisi olla kukaan muu kuin minä.
VastaaPoistaOlen jossain vaiheessa uskotellut itselleni, että minun rakkauteni minua kohtaan riittää. Etten tarvitse ketään muuta, ettei kenenkään muun tarvitse välittää minusta.
Mutta ei se mene niin, eikä sen mielestäni kuulu mennä niin. Minä uskon, että ihmisessä on sisäsyntyinen tarve tulla hyväksytyksi ja rakastetuksi myös muiden ihmisten taholta. Eikä siinä tarpeessa ole mitään pahaa. Itse asiassa olen mielestäni tiellä terveempään kiintymyssuhdemalliin tunnustaessani rakkauden tarpeeni.
("Välttelevän kiintymystyylin omaavat uskovat turvaa hakiessaan tulevansa torjutuksi ja siksi he kieltävät kiintymyksen tarpeensa. Välttelevät pyrkivät elämään ilman toisten ihmisten rakkautta ja olemaan riippumattomia tunnetasolla toisista. He onnistuvat ylläpitämään myönteistä kuvaa itsestään etäännyttämällä itsensä toisista ja kieltämällä hylätyksi tulemisen haavoittavuuden." http://www.vaestoliitto.fi/parisuhde/parisuhdetietoa-ammattilaisille/tietoa_parisuhdeammattilaisille/pariterapian_teorioita/kiintymyssuhdeteoria/kiintymyssuhde_ja_parisuhde/valtteleva_kiintymyssuhde/ )
Teksteistäni voinee saada myös kuvan, että olisin takertuvasti kiintynyt, jolloin ongelma olisi juurikin se, etten arvosta itseäni. Mutta oikeasti olen malliesimerkki välttelevästi kiintyneestä ihmisestä, enkä todellakaan usko, että ongelmani olisi itserakkauteni puute.
Kai se jonkinlaisesta itsearvostuksen puutteesta kertoo, että aina välillä mietit, että oletko toisen ihmisen rakkauden arvoinen.
VastaaPoistaIhminen ei tosiaan ole saari, mutta hän on kuitenkin toivottavasti itsenään kokonainen; ei kahdesta ihmisestä tule yhtä ja hyvä niin. Silloin kun molemmat ovat kokonaisia, parhaassa tapauksessa 1 + 1 > 2 enkä viittaa sillä jälkikasvuun ;)
Minun on ehkä vaikea suhteuttaa muiden vaatimuksia omiini. Riitän itselleni, mutta toisinaan koen, että muiden vaatimukset ovat paljon korkeammalla kuin omani, eli en tällaisena itselleni riittävänä voi riittää muille. Jonkinlainen riittämättömyydentunne se on, mutta itsearvostus ei mielestäni ihan ole oikea sana.
VastaaPoista~ Vaikka joku kuinka hirveästi rakastaisi itseään, ei se tarkoita, että minä automaattisesti rakastaisin häntä. Eikä kyse olisi silloin siitä, etteikö hän arvostaisi itseään, vaan siitä miltä *minusta* tuntuu.
(Jos ei riitä omalle äidilleen, on hemmetin vaikeaa tietää kuinka paljon ja minkälainen pitää olla, että voi kohtuudella uskoa olevansa rakastettavissa.)