Tänään olisi hyvin voinut lähteä etelään, mutta lomaan on vielä monta viikkoa.

Toivo mietti mitä pitää muistaa ottaa reissuun mukaan (ei vielä, monen viikon päästä vasta).

- Ja hyvää reissumieltä! hän päätti pohdiskelunsa.
- Mulla se on aina mukana, totesin.
- On vai?

Katsoin Toivoa sanomatta mitään.

- No on sulla. Minä se olen, jolla on taipumusta kiukutteluun, Toivo myönsi.

Toivo(kin) on oppinut jotain itsestään suhteemme aikana. Se on hyvä. (Ja minä tiedän jo kuinka kiukuttelevaa Toivoa pitää käsitellä.)

*

Voin kuvitella, että voisimme olla yhdessä vielä vuosikymmenten päästäkin. Oppisimme matkan varrella paljon sekä itsestämme että toisistamme. Mutta se vaatisi jonkinlaista sitoutumista (sitoutumista yhteisiin elämänvaiheisiin. Nythän tilanne on se, että jos toinen päättäisi vaihtaa pysyvästi paikkakuntaa, päättyisi suhde siihen. Emme ole sitoutuneet rakentamaan yhteistä tulevaisuutta, vaikka olemmekin muodostaneet suhteellisen vakaan parisuhteen.).  

Toisinaan mietin mikä sitoutumisessa Toivoa niin kammottaa. Kyse ei voi olla pelkästään siitä, että minä olen hänelle väärä nainen, sillä hän ei halua sitoutua myöskään esimerkiksi omistusasuntoon.

Asia tuskin selviäisi vaikka pääsisin Toivon pään sisälle.