lauantai 19. heinäkuuta 2014

Joskus minäkin kaipaan rohkaisua.

Kävimme Poikasen kanssa yhteisellä pikkureissulla. Riittävän kaukana kotoa Poikasen käsi hakeutui edelleen omaani. Ehkä ei enää ensi kesänä?

*

Työpuhelimessa viesti esimieheltä: olenko tavoitettavissa, jos katastrofi iskee meihin? Vastasin olevani tästä eteenpäin.

Rauhoitan itseäni sillä, etteivät työt (lue: palkanmaksu) lopu aivan heti, vaikka katastrofi iskisikin, sillä jonkun on siivottava jäljet ja sammutettava valot.

Silti tulevaisuuden yllä leijuva pilvi huolestuttaa. Mietin olisiko pitänyt jättää asunto ostamatta. Silloin ei olisi ainakaan taloudellista huolta. Ei sitoumuksia.

Mutta muistanhan minä kuinka vuosi sitten kaipasin muutosta. Jotain uutta. Jotain pysyvää. Omaa. Sitoumusta.

Sovitaan, että asioilla on taipumus järjestyä. Sovitaanhan?  

Sovitaan siitä huolimatta, että eilen uutisia luettuani (Ukraina, Israel, Microsoft) mietin onko tänään se päivä, jona menetän uskoni maailmaan.

Mikä helvetti (anteeksi, oli pakko) siinä on, ettemme me osaa elää rauhassa keskenämme ja keskittyä tekemään tästä pallosta mahdollisimman hyvää paikkaa paitsi meille kaikille myös tuleville sukupolville? 

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti