Päähän sattuu, huomenna pitää herätä viiden jälkeen, ei pitäisi toivoa, että aika menisi nopeasti, koska sehän on sama kuin toivoisi, että elämä menisi ohi, mutta silti toivon, että kevät tulisi pian, talvi on minulle raskas.
Vedän henkeä. (Osaan minä oikeasti käyttää pistettä. Piste on mukava välimerkki.)
Sivupalkissa lukee, että elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan. Ihan itse olen tuon ajatuksen tuonne kopioinut. Taisin pitää sitä fiksuna.
Olisiko se lapsi sitten oikeasti tosi hyvä idea? Suuri ihme?
Minulla on valtava määrä kysymyksiä, joihin voi saada vastauksia vain valitsemalla. Vain jos saamme lapsen, saan tietää osaisimmeko olla onnellinen perhe.
Miksi keikuttaa venettä, huutaa yksi ääni. Suuria ihmeitä ei saa, jos niitä ei ole valmis ottamaan vastaan, huutaa toinen. (Kakofonian keskellä minä olen sitä mieltä, että asioilla on taipumus järjestyä ja mennä oikein. Jonakin päivänä se on selvää, että kokeillaan! tai että ei, en minä halua.)
[Eilen oli puhetta (ihan muussa yhteydessä), että ihminen ei oikeasti tee päätöstä vasta silloin, kun on sen itselleen perustelemaan, vaan hakee (tiedostamattaan) perustelut puoltamaan jo tekemäänsä päätöstä.
Minä olen oikeasti jo päättänyt, että voisi olla tosi hyvä idea, jos hankkisimme lapsen. Minulla vain ei ole järjellisiä perusteluita tämän päätöksen tueksi. Ei ainuttakaan järjellistä syytä (suuri ihme ei ole järjellinen syy). Olen silti jo miettinyt lapsen nimeä, päättänyt, ettei ikäero Poikaseen ole vielä niiiiin iso ja kuvitellut mielessäni valokuvan, jossa Toivo katselee lastaan hölmistyneen ihastuneena (suuri ihme, tiedäthän).
En minä uskalla vielä sanoa ääneen, että voisi olla tosi hyvä idea, jos hankkisimme lapsen. Minä pelkään, että jos ryhdyn suunnittelemaan, kuvittelemaa, toivomaan jotain kaikki lähtee taas menemään pieleen, Toivo sanoo, että et kai sinä oikeasti kuvittele, että sinun kanssasi voisi haluta lapsen ja jättää minut yksin ikuiseen helmikuuhun. ~ Minä en vielä luota elämään niin paljon, että haluaisin vetää huomiota puoleeni. Huomaavat pian, että tuohan on tyytyväinen elämäänsä, eihän sen niin pitänyt mennä, kuka mokasi? Nyt äkkiä joukolla potkitaan se maahan.
Minä olen niin onnellinen, kun saan elää omaa pientä elämääni. Ajaa pyörällä ja juoda teetä, lukea Poikaselle iltasadun, katsella oravia, nukahtaa Toivon viereen ja matkustaa aina toisinaan jonnekin kauas pois. Minua aina välillä pelottaa, että en ansaitsekaan tätä elämää, että tämä otetaan minulta pois, että minä kuulunkin oikeasti kylmään pohjattomuuteen.
En pohjimmiltani luota siihen, että saisin elää tätä pienesti liplattavaa elämääni, jossa aallot ovat kohtuullisia. Pelkään, että tulee taas myrsky. Pelkään, että hukun, jos vene kaatuu. Enkä minä haluaisi vielä kuolla. Vastahan minä olen alkanut elää.]
Vedän henkeä. (Osaan minä oikeasti käyttää pistettä. Piste on mukava välimerkki.)
Sivupalkissa lukee, että elämä on täynnä suuria ihmeitä sille, joka on valmis ottamaan niitä vastaan. Ihan itse olen tuon ajatuksen tuonne kopioinut. Taisin pitää sitä fiksuna.
Olisiko se lapsi sitten oikeasti tosi hyvä idea? Suuri ihme?
Minulla on valtava määrä kysymyksiä, joihin voi saada vastauksia vain valitsemalla. Vain jos saamme lapsen, saan tietää osaisimmeko olla onnellinen perhe.
Miksi keikuttaa venettä, huutaa yksi ääni. Suuria ihmeitä ei saa, jos niitä ei ole valmis ottamaan vastaan, huutaa toinen. (Kakofonian keskellä minä olen sitä mieltä, että asioilla on taipumus järjestyä ja mennä oikein. Jonakin päivänä se on selvää, että kokeillaan! tai että ei, en minä halua.)
[Eilen oli puhetta (ihan muussa yhteydessä), että ihminen ei oikeasti tee päätöstä vasta silloin, kun on sen itselleen perustelemaan, vaan hakee (tiedostamattaan) perustelut puoltamaan jo tekemäänsä päätöstä.
Minä olen oikeasti jo päättänyt, että voisi olla tosi hyvä idea, jos hankkisimme lapsen. Minulla vain ei ole järjellisiä perusteluita tämän päätöksen tueksi. Ei ainuttakaan järjellistä syytä (suuri ihme ei ole järjellinen syy). Olen silti jo miettinyt lapsen nimeä, päättänyt, ettei ikäero Poikaseen ole vielä niiiiin iso ja kuvitellut mielessäni valokuvan, jossa Toivo katselee lastaan hölmistyneen ihastuneena (suuri ihme, tiedäthän).
En minä uskalla vielä sanoa ääneen, että voisi olla tosi hyvä idea, jos hankkisimme lapsen. Minä pelkään, että jos ryhdyn suunnittelemaan, kuvittelemaa, toivomaan jotain kaikki lähtee taas menemään pieleen, Toivo sanoo, että et kai sinä oikeasti kuvittele, että sinun kanssasi voisi haluta lapsen ja jättää minut yksin ikuiseen helmikuuhun. ~ Minä en vielä luota elämään niin paljon, että haluaisin vetää huomiota puoleeni. Huomaavat pian, että tuohan on tyytyväinen elämäänsä, eihän sen niin pitänyt mennä, kuka mokasi? Nyt äkkiä joukolla potkitaan se maahan.
Minä olen niin onnellinen, kun saan elää omaa pientä elämääni. Ajaa pyörällä ja juoda teetä, lukea Poikaselle iltasadun, katsella oravia, nukahtaa Toivon viereen ja matkustaa aina toisinaan jonnekin kauas pois. Minua aina välillä pelottaa, että en ansaitsekaan tätä elämää, että tämä otetaan minulta pois, että minä kuulunkin oikeasti kylmään pohjattomuuteen.
En pohjimmiltani luota siihen, että saisin elää tätä pienesti liplattavaa elämääni, jossa aallot ovat kohtuullisia. Pelkään, että tulee taas myrsky. Pelkään, että hukun, jos vene kaatuu. Enkä minä haluaisi vielä kuolla. Vastahan minä olen alkanut elää.]
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti