Kävin Kaukana Poissa. Ihan yksin. (En kysynyt ketään mukaani. Halusin lähteä yksin.)
Taas monet ihmettelivät rohkeuttani. Itse en vieläkään osaa pitää yksin matkustamista rohkeana (ottaen huomioon, etten lähde sellaisiin paikkoihin, joihin ei valkoisena naisena ihan oikeasti kannata mennä yksin).
Rohkeus vaatii mielestäni riskiä tai vaaraa. En pidä suurena riskinä sitä, että joku teki minulle pahaa vieraassa kaupungissa - jos hullu on hyökätäkseen kimppuun, se voi aivan yhtä hyvin tapahtua kotikaupungissa. En jaksa, enkä halua pelätä tuollaista.
En halua pelätä myöskään sitä, etten osaa toimia oikein jossakin paikassa tai tilanteessa. Tiedän, etten aina osaa, mutta ei se haittaa. Kun myöhästyy junasta, menee väärään bussiin tai painaa vahingossa invavessan hälytysnappia (minä luulin, että se on huuhtelu!) ja selviää silti, sitä oppii, että asioilla on taipumus järjestyä. Kun saa bussilipun ostettua, itsensä ruokittua ja löytää vessan, sitä oppii, että elämä kantaa.
Enkä minä pelkää yksin olemista. Minä viihdyn omissa ajatuksissani ja seurassani. Minusta on mukava istahtaa penkille, katsella muita ihmisiä, kirjoittaa ajatuksiani pieneen vihkooni. Minun ei ole pakko jakaa jokaista hetkeä toisen ihmisen kanssa. Ei puhua joka päivä.
Joskus huomaan jonkun ihmettelevän yksin olemistani: eikö tuolla rassukalla ole ketään, voi toista. Joskus se häiritsee hetken, mutta jos en matkustaisi yksin vain siksi, että joku voi luulla, ettei kukaan halua olla kanssani, olisin omissa silmissäni aika säälittävä.
Muiden silmissä matkustaminen tekee minusta rohkean. Omissa silmissäni rohkeutta on se, että olen uskaltanut rakastaa ja että olen uskaltanut sanoa sen ääneen. Siinä voi tulla hylätyksi, riittämättömäksi, sydänrikoksi. Ne ovat todellisia vaaroja, pelottavia asioita.
(Vielä yksi näkökulma tuli mieleeni: onko yksin matkustamisessa rohkeutta se, että kukaan ei ole mukana tsemppaamassa ja turvaamassa selustaa? Kukaan ei lohduta, eikä ketään voi ottaa kädestä kiinni, jos pelottaa.
Ehkä olen jo liian tottunut, elämässä yleensä, siihen, ettei kukaan turvaa selustaani. Että yksin on pärjättävä ja sillä hyvä. Jolloin yksin matkustaminen ei tuo tilanteeseen oleellista muutosta.
Siinä mielessä ns. rohkeus on vähän surullistakin.Uskon, että ihmiselle on hyväksi olla, ja uskaltaa olla, riippuvainen toisesta ihmisestä.)
Taas monet ihmettelivät rohkeuttani. Itse en vieläkään osaa pitää yksin matkustamista rohkeana (ottaen huomioon, etten lähde sellaisiin paikkoihin, joihin ei valkoisena naisena ihan oikeasti kannata mennä yksin).
Rohkeus vaatii mielestäni riskiä tai vaaraa. En pidä suurena riskinä sitä, että joku teki minulle pahaa vieraassa kaupungissa - jos hullu on hyökätäkseen kimppuun, se voi aivan yhtä hyvin tapahtua kotikaupungissa. En jaksa, enkä halua pelätä tuollaista.
En halua pelätä myöskään sitä, etten osaa toimia oikein jossakin paikassa tai tilanteessa. Tiedän, etten aina osaa, mutta ei se haittaa. Kun myöhästyy junasta, menee väärään bussiin tai painaa vahingossa invavessan hälytysnappia (minä luulin, että se on huuhtelu!) ja selviää silti, sitä oppii, että asioilla on taipumus järjestyä. Kun saa bussilipun ostettua, itsensä ruokittua ja löytää vessan, sitä oppii, että elämä kantaa.
Enkä minä pelkää yksin olemista. Minä viihdyn omissa ajatuksissani ja seurassani. Minusta on mukava istahtaa penkille, katsella muita ihmisiä, kirjoittaa ajatuksiani pieneen vihkooni. Minun ei ole pakko jakaa jokaista hetkeä toisen ihmisen kanssa. Ei puhua joka päivä.
Joskus huomaan jonkun ihmettelevän yksin olemistani: eikö tuolla rassukalla ole ketään, voi toista. Joskus se häiritsee hetken, mutta jos en matkustaisi yksin vain siksi, että joku voi luulla, ettei kukaan halua olla kanssani, olisin omissa silmissäni aika säälittävä.
Muiden silmissä matkustaminen tekee minusta rohkean. Omissa silmissäni rohkeutta on se, että olen uskaltanut rakastaa ja että olen uskaltanut sanoa sen ääneen. Siinä voi tulla hylätyksi, riittämättömäksi, sydänrikoksi. Ne ovat todellisia vaaroja, pelottavia asioita.
(Vielä yksi näkökulma tuli mieleeni: onko yksin matkustamisessa rohkeutta se, että kukaan ei ole mukana tsemppaamassa ja turvaamassa selustaa? Kukaan ei lohduta, eikä ketään voi ottaa kädestä kiinni, jos pelottaa.
Ehkä olen jo liian tottunut, elämässä yleensä, siihen, ettei kukaan turvaa selustaani. Että yksin on pärjättävä ja sillä hyvä. Jolloin yksin matkustaminen ei tuo tilanteeseen oleellista muutosta.
Siinä mielessä ns. rohkeus on vähän surullistakin.Uskon, että ihmiselle on hyväksi olla, ja uskaltaa olla, riippuvainen toisesta ihmisestä.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti