En vihaa maanantaita. En muista, että olisin koskaan vihannut. Joskus oli aika, jolloin maanantai oli helpotus: menin mieluummin töihin kuin kuuntelin kotona raivoavaa miestä. Onneksi en ole enää pitkään aikaan elänyt sitä elämää.
Viime aikoina olen ollut maanantaisin väsynyt. Se johtuu siitä, että Toivon kello soi viideltä (koska hänen pitää ajaa muutama sata kilometriä töihin). Minäkin herään siihen, horrostan Toivon aamutoimien ajan, käyn halaamassa häntä eteisessä (Toivo käy kyllä makuuhuoneessa suukottamassa minua, mutta minä haluan silti mennä eteiseen sanomaan hei hei ja turvallista matkaa) ja kömmin oven sulkeuduttua takaisin sänkyyn ja torkahdan vielä hetkeksi.
Aamuyöstä jalkeilla kirmailu (joo, tiedän, jotkut nousevat ihan vapaaehtoisesti viiden kuuden aikaan. Minä en. Silloin on vielä yö.) yhdistettynä siihen, ettei uni välttämättä sunnuntaina tule ihan heti, näkyy ihan suoraan maanantain vireystilassa.
Väsyttää. (Mutta en silti vihaa maanantaita.)
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti