Olen kaivannut muutosta. En siksi, ettei minun olisi nyt hyvä olla, vaan siksi, että... no, koska minä en halua elää tätä samaa elämää puolta vuosisataa. Haluan liikkua johonkin suuntaan.
Muutos on leijunut ilmassa jo jonkin aikaa. Nyt se alkaa vähitellen tiivistyä muotoonsa.
Tällä viikolla selviää saako Poikanen paikan pienluokalta. Jos saa, koulu vaihtuu. Jos koulu vaihtuu, voisi muutto lähemmäs koulua olla fiksu liike. Sitä myöten ajankohtaiseksi tulee kaksi risteystä: muutammeko Toivon kanssa (koskaan) saman katon alle, ja ostanko asunnon vai enkö osta.
Asunnon ostaminen toisi elämään tiettyä pysyvyyttä. Ajatus houkuttelee minua. Eikä vähiten siksi, että sitten en enää miettisi muutanko joskus yhteen Toivon tai jonkun muun miehen kanssa. Tekisin aktiivisen valinnan: tämä on minun ja pojan koti ja tulee sitä olemaan (olettaen, ettei se olisi myös Toivon koti). Ei se tietenkään mikään hampaat irvessä kiveen kirjoitettu ratkaisu olisi, elämälle pitää antaa mahdollisuus muuttaa puitteitaan ja kulkusuuntaansa myös tulevaisuudessa.
(Tässä yhtenä päivänä ajattelin, että oikeastaan on hyvä, ettei elämäni ole mennyt suunnitellusti: kun peli on suunnitellun elämän osalta jo menetetty (en koskaan kuvitellut itseäni yh-äidiksi, en ajatellut, että olisin näin pelokas ihmissuhteissa, en olisi ikinä uskonut, että harrastaisin ryhmäliikuntaa), ei paineita enää ole. Nyt voin tehdä mitä huvittaa, valita toisenlaisen tien. Enää en voi epäonnistua, enää ei ole mitään hävittävää.)
Tällä viikolla selvinnee myös kuinka tehtäväni muuttuvat töissä, ja ennen kaikkea se, vaikuttaako muutos myös nimikkeeseen ja palkkaan. Esimieheni otti perjantaina esille sanan päällikkö, mutta minä uskon vasta kun näen. Tehtäviä on aikaisemminkin muutettu vaativimmiksi ilman muita muutoksia, ja todennäköisesti niin käy nytkin. Tosin, voisinhan minä tällä kertaa kohteliaasti kieltäytyä uusista tehtävistä: jos minulle ei makseta niistä oikeudenmukaista palkkaa, tehköön ne joku muu.
Tällä viikolla olen siis ehkä jo vähän viisaampi tulevaisuuteni suhteen ja vuoden päästä vielä viisaampi. Viiden kymmenen vuoden päähän en edes yritä kuvitella. Luotan siihen, että asioilla on taipumus järjestyä ja mennä suoraan tai mutkan kautta oikein.
Muutos on leijunut ilmassa jo jonkin aikaa. Nyt se alkaa vähitellen tiivistyä muotoonsa.
Tällä viikolla selviää saako Poikanen paikan pienluokalta. Jos saa, koulu vaihtuu. Jos koulu vaihtuu, voisi muutto lähemmäs koulua olla fiksu liike. Sitä myöten ajankohtaiseksi tulee kaksi risteystä: muutammeko Toivon kanssa (koskaan) saman katon alle, ja ostanko asunnon vai enkö osta.
Asunnon ostaminen toisi elämään tiettyä pysyvyyttä. Ajatus houkuttelee minua. Eikä vähiten siksi, että sitten en enää miettisi muutanko joskus yhteen Toivon tai jonkun muun miehen kanssa. Tekisin aktiivisen valinnan: tämä on minun ja pojan koti ja tulee sitä olemaan (olettaen, ettei se olisi myös Toivon koti). Ei se tietenkään mikään hampaat irvessä kiveen kirjoitettu ratkaisu olisi, elämälle pitää antaa mahdollisuus muuttaa puitteitaan ja kulkusuuntaansa myös tulevaisuudessa.
(Tässä yhtenä päivänä ajattelin, että oikeastaan on hyvä, ettei elämäni ole mennyt suunnitellusti: kun peli on suunnitellun elämän osalta jo menetetty (en koskaan kuvitellut itseäni yh-äidiksi, en ajatellut, että olisin näin pelokas ihmissuhteissa, en olisi ikinä uskonut, että harrastaisin ryhmäliikuntaa), ei paineita enää ole. Nyt voin tehdä mitä huvittaa, valita toisenlaisen tien. Enää en voi epäonnistua, enää ei ole mitään hävittävää.)
Tällä viikolla selvinnee myös kuinka tehtäväni muuttuvat töissä, ja ennen kaikkea se, vaikuttaako muutos myös nimikkeeseen ja palkkaan. Esimieheni otti perjantaina esille sanan päällikkö, mutta minä uskon vasta kun näen. Tehtäviä on aikaisemminkin muutettu vaativimmiksi ilman muita muutoksia, ja todennäköisesti niin käy nytkin. Tosin, voisinhan minä tällä kertaa kohteliaasti kieltäytyä uusista tehtävistä: jos minulle ei makseta niistä oikeudenmukaista palkkaa, tehköön ne joku muu.
Tällä viikolla olen siis ehkä jo vähän viisaampi tulevaisuuteni suhteen ja vuoden päästä vielä viisaampi. Viiden kymmenen vuoden päähän en edes yritä kuvitella. Luotan siihen, että asioilla on taipumus järjestyä ja mennä suoraan tai mutkan kautta oikein.
Tämä kommentti tulee vähän viiveellä.
VastaaPoistaMinusta yksi vaihtoehto mitä sinun kannattaa harkita, on se, että ostaisitko asunnon yhdessä Toivon kanssa.
Se, että edes harkitsisit sellaista - ja sanoisit sen ääneen - olisi Toivolle hyvin vahva viesti.
VastaaPoistaOlet varmaan puhunutkin Toivon kanssa asumisasioista. Eihän niiden tarvitse olla todellisuutta kuin vaikka vasta vuoden päästä, mutta hyvä on olla valmistautunut puolin ja toisin.
Minulla on hyvin nupuillaan oleva suhde eri paikkakunnalla asuvan miehen kanssa. Vielä ei ole puhuttu yhteisestä kodista, mutta me kumpikin olemme tosissamme tässä suhteessa.
Jos asiat etenevät siihen pisteeseen, tulen varmaankin muuttamaan hänen paikkakunnalleen. Olen jo valmiiksi miettinyt, että siinä tapauksessa joko muutan hänen luokseen tai sitten vuokraamme tai ostamme toisen asunnon.
En kokisi mielekkääksi muuttaa sillä mielellä, että muuttaisin ensin omaan asuntoon ja aikanaan menisimme yhteen. Sen verran pitää olla uskoa ja luottamusta, että hänen paikkakunnalleen muuttaessani perustaisimme yhteisen kodin.
Tammikuussa Toivo totesi, että hänen mielestään me voisimme vaikka asua yhdessä, jos vain tilaa olisi tarpeeksi. Taidamme molemmat pitää yhdessä asumista kaksipiippuisena juttuna: siinä olisi hyviä ja huonoja puolia, enkä itse ole ihan varma siitä kummat painavat enemmän (nuorempana oli helpompaa, kun pidin yhteenmuuttoa itsestäänselvänä).
VastaaPoistaOlen kuitenkin ajatellut, että otan asian puheeksi, kun Poikasen kouluasiat selviävät (tiedon piti tulla tällä viikolla, mutta ei se tullut). Mietitään sitten yhdessä mihin suuntaan haluamme tätä suhdetta viedä.
Onnea ja menestystä tuoreeseen parisuhteeseen :)