Jotta elämä ei liikaa yksinkertaistuisi, minusta on hyvää
vauhtia tulossa erityislapsen äiti. Aspergerin seulontarajat ylittyivät
alustavassa kartoituksessa ja seuraavaksi vuorossa ovat tarkemmat
tutkimukset.
En minä vieläkään osaa ajatella, että pojassa olisi mitään vikaa. Juuri tuollainenhan hänen kuuluukin olla: rasittava jankuttaja, fiksu, huumorintajuinen ja hyväsydäminen. Kuinka tuollaisella lapsella muka voisi olla laaja-alainen kehityshäiriö? Mikä häiriö se sellainen on, jos on vähän erilainen? Eikö se ole vahvuuskin, ettei ajattele ihan samalla tavalla kuin muut?
Joskus mietin olisiko parempi, jos Poikanen olisikin ihan normaali, ja ongelmat olisivat seurausta kyvyttömyydestäni kasvattaa lasta, jolloin lapsi olisi ollut korjattavissa kasvatuksella, sen sijaan että jäppinen onkin vähän erilainen, eikä siitä miksikään muutu, vaikka minä olisin maailmankaikkeuden ja -historian paras äiti. (Tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten olekaan huono äiti?)
Hetkittäin olen vihainen maailmankaikkeudelle: eikö tässä ole ollut haasteita ihan tarpeeksi ilman tätäkin? Miksen voinut saada ihan tavallista lasta?
Sitten pelkään: entä jos lapseni ei löydä paikkaansa tässä maailmassa? Entä jos kukaan ei jaksa eikä halua rakastaa häntä?
Ja sitten toisaalta: poika on terve ja älykäs ja hänellä on sydän paikallaan. Huonomminkin voisi mennä (luokkakaverinsa esimerkiksi kuuluu kategoriaan epäempaattiset koulukiusaajat ilman rajoja. Sellaista lasta minä en haluaisi.).
En minä vieläkään osaa ajatella, että pojassa olisi mitään vikaa. Juuri tuollainenhan hänen kuuluukin olla: rasittava jankuttaja, fiksu, huumorintajuinen ja hyväsydäminen. Kuinka tuollaisella lapsella muka voisi olla laaja-alainen kehityshäiriö? Mikä häiriö se sellainen on, jos on vähän erilainen? Eikö se ole vahvuuskin, ettei ajattele ihan samalla tavalla kuin muut?
Joskus mietin olisiko parempi, jos Poikanen olisikin ihan normaali, ja ongelmat olisivat seurausta kyvyttömyydestäni kasvattaa lasta, jolloin lapsi olisi ollut korjattavissa kasvatuksella, sen sijaan että jäppinen onkin vähän erilainen, eikä siitä miksikään muutu, vaikka minä olisin maailmankaikkeuden ja -historian paras äiti. (Tunnen siis syyllisyyttä siitä, etten olekaan huono äiti?)
Hetkittäin olen vihainen maailmankaikkeudelle: eikö tässä ole ollut haasteita ihan tarpeeksi ilman tätäkin? Miksen voinut saada ihan tavallista lasta?
Sitten pelkään: entä jos lapseni ei löydä paikkaansa tässä maailmassa? Entä jos kukaan ei jaksa eikä halua rakastaa häntä?
Ja sitten toisaalta: poika on terve ja älykäs ja hänellä on sydän paikallaan. Huonomminkin voisi mennä (luokkakaverinsa esimerkiksi kuuluu kategoriaan epäempaattiset koulukiusaajat ilman rajoja. Sellaista lasta minä en haluaisi.).
Et varmasti ole näiden ajatustesi kanssa yksin, olisiko netissä tai livenä tarjolla jotain sopivaa vertaisryhmää? Saman tilanteen eläneet ymmärtävät usein tunteiden kirjon, diagnoosit ja pienet onnistumisetkin ihan toisella tavalla kuin perhe ja ystävät.
VastaaPoistaKenties pojallesi on elämässä hyötyäkin erityisyydestään ja omanlaistestaan ajattelusta. Sehän on loppujen lopuksi vain yksi hänen ominaisuutensa monien muiden joukossa. Ja jos hän joissain asioissa tarvitsee muita enemmän tukea, niin ainakin osaat sitä jatkossa tarjota ja vaatia.
-Riikka
Olet varmaan kuullut puhuttavan indigo- ja kristallilapsista.
VastaaPoistaOlen jo varovasti kurkistanut joillekin keskustelupalstoille, mutta olen hirvittävän huono keskustelemaan sellaisissa paikoissa. Toki lukeminenkin jo antaa informaatiota ja luo uskoa siihen, että tästäkin selvitään :).
VastaaPoistaKyllä minä pohjimmiltani uskon, että Poikanen pärjää. Hänessä on niin paljon hyvää.
Indigo- ja kristallilapsista en ollut koskaan kuullutkaan, mutta googlasin. Olen sen verran rationaalinen, etten osaa ajatella asiaa siitä näkökulmasta, että maailman syntyisi nyt erilaisia lapsia muuttamaan maailmaa, mutta sen uskon, ettei esimerkiksi Poikasen kohdalla ole kyse toimintahäiriöstä, vaan erilaisesta tavasta kokea asioita. (Häiriö viittaa edelleen mielestäni siihen, että jossain on jotain vikaa, eikä minun mielestäni pojassani ole mitään vikaa. Hän on vain vähän erilainen.)
En halua, että poika pakotettaisiin ajattelemaan ja toimimaan valtavirran mukaan (koska hänen tavassaan ajatella ei ole mitään pahaa). Se on toki hyväksi, jos hän oppii ymmärtämään kuinka muiden kanssa kannattaa toimia. ~ Ongelmat taitavat nyt olla pitkälti seurausta siitä, että Poikanen tulkitsee sosiaalisia tilanteita eri tavalla kuin muut ja tekee virhetulkintoja toisten tarkoituksista.
Kyllä tämä tästä. Minulla on ihana lapsi, vaikka hän ei olisikaan neurobiologisten standardien mukainen.
Assius ei ole vamma eikä häiriö, se on ominaisuus muiden ominaisuuksien joukossa. Kaikkinensa se on mielestäni kiehtovaa. Assius näkyy toisenlaisena ajattelutapana eikä aina voida välttyä väärinkäsityksiltä ja yhteentörmäyksiltä, kun ihmistenlukutaito ei ole samanlainen kuin muilla.
VastaaPoistaToisinaan as-koulaisella on ollut mahdollista saada kouluavustajalta apua koulunkäyntiinsä. Ymmärtäväinen kouluavustaja voi toimia tulkkina assin ja muun maailman välillä. Entä muu apu tai tuki? Jonkinlainen (toiminta)terapia kenties?
Minunkaan mielestäni se on ennenminkin ominaisuus (ainakin jos Poikasta katson. Tosin Poikastahan ei ole diagnosoitu ja kyse voi olla enemmänkin piirteisyydestä), mutta virallisestihan kyseessä on laaja-alainen kehityshäiriö, ja se on minusta väärin sanottu.
VastaaPoistaKouluavustajaa ei tässä maailmanosassa ole mahdollista saada, mutta pienluokalle voi ehkä päästä. Terapiasta keskustellaan sitten, kun asiaa on tutkittu tarkemmin.